Armon horisontit, osa I

Viime viikolla Suomen ev.lut. kirkon pappien ja lehtorien postiluukusta kolahti uunituore synodaalikirja. Papit ja lehtorit kutsutaan ensi syksynä hiippakunnittain synodaalikokoukseen, ja perinteisesti kokouksen eräs osio on keskustelu kokousta varten kirjoitetusta kirjasta. Tämänkertainen kirja Armon horisontit on artikkelikokoelma, joka johdattaa tulevan uskonpuhdistuksen – tai reformaation – juhlavuoden tematiikkaan. Seuraavien päivien aikana esittelen ja arvioin tällä blogipalstalla kirjan artikkeleja.

Kirjan ensimmäinen artikkeli on piispa Jari Jolkkosen kirjoittama ”Luterilaisen reformaation synty ja keskeiset vakaumukset”.  Artikkelin alkupuoli kertaa luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyhistorian vuodesta 1517, jolloin Luther julkaisi 95 teesiä anekauppaa vastaan, vuoteen 1580, jolloin julkaistiin Yksimielisyyden kirja eli kaikkien tunnustuskirjojen kokoelma. Jolkkonen on kiteyttänyt vajaaseen kahteenkymmeneen sivuun reformaation syntyhistorian keskeiset vaiheet: Teesien julkistaminen, Wormsin valtiopäivät, Lutherin Wartburgin linnassa viettämä aika, Invocavit-viikon saarnat Wittenbergissä, ehtoolliskiista Sveitsin uskonpuhdistajien kanssa, Augsburgin tunnustuksen julkistaminen ja sen merkitys, Schmalkaldenin sota, aitoluterilaisten ja filippistien välinen jännite ja lopulta Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje. Artikkelin tämä osa on erittäin hyvä ja helppolukuinen 1500-luvun kirkkohistorian kertauskurssi.

Artikkelin toinen osa käsittelee artikkelin otsikon mukaisesti luterilaisuuden keskeisiä vakaumuksia. Tosin ensin saa merkittävän tilan keskustelu tulevan juhlavuoden ekumeenisesta luonteesta sekä luterilaisuuden nykytilasta maailmassa. Jolkkonen nostaa esiin sen usein toistetun seikan, että luterilaisuuden syntysijoilla luterilainen kirkko menettää jatkuvasti kannatustaan, kun taas Aasiassa ja varsinkin Afrikassa luterilaiset kirkot kasvavat voimakkaasti. Ajatuksiani herätti Jolkkosen esittämä vertailu kahden naapurivaltion välillä: luterilaisuuden syntyseutuja, entisen Itä-Saksan aluetta, luonnehditaan Guardian-lehdessä ”jumalattomimmaksi paikaksi maan päällä”, kun taas sen naapurimaa, katolilainen Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen joutui sekin kommunismin vaikutuksen alaiseksi, on eräs vahvan jumalauskon kärkimaista. Jolkkonen esittää kysymyksen, miksi näiden kahden maan välillä on näin merkittävä ero, mutta ei vastaa kysymykseen. Itse mietin, että voisiko syynä olla liberaali-protestanttisen luterilaisuuden yritys säilyä yhteiskunnan silmissä uskottavana, mikä onkin tehnyt siitä hajuttoman ja mauttoman ja siten uskottavan sijasta merkityksettömän.

Luterilaisuuden keskeisistä vakaumuksista Jolkkonen käsittelee Jumalan kolmiyhteyttä, Jeesuksen Kristuksen keskeisyyttä julistuksessa ja Raamatun keskuksena, armonvälineiden merkitystä, Pyhää Henkeä kirkon kokoajana ja hyvien tekojen tekemiseen kutsuvana, yleisen pappeuden ja pappisviran välistä suhdetta, luterilaista kutsumuskäsitystä, Raamatun merkitystä ylimpänä ohjeena, järjen ja tiedon merkitystä, kasvatustyön tärkeyttä, luterilaista kirkkomusiikkia ja virsilaulua ja lopuksi kärsimyksen ja toivon kysymystä. Teemoja esitellessään Jolkkonen samalla korjaa muutamia pitkään eläneitä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi puhutaan ”luterilaisesta työmoraalista”, joka näyttäytyy ilottomana puurtamisena. Ajatus perustuu Max Weberin tutkimuksiin, joka alun perin puhui protestanttisesta työmoraalista ja viittasi sillä lähinnä kalvinisteihin ja Englannin uudestikastajiin, ei luterilaisiin. Toinen väärinymmärrys, jonka Jolkkonen oikaisee, on Richard Hawkinsin väite, että Luther olisi suhtautunut negatiivisesti järkeen ja sanonut että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Jolkkonen osoittaa, että Luther päin vastoin piti järkeä ihmisen suurimpana kykynä – suorastaan jumalallisena.

Erääseen Jolkkosen tekstistä nousevaan ajankohtaiseen asiaan haluan tarttua. Jolkkonen kirjoittaa liittyen kirkko-oppiin: ”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan”. Luulen, että valtaosa kirkosta eroavista on jo pitkään elänyt erossa armonvälineiden yhteydestä. Tässä suhteessa kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen ei suurestikaan vaikuta heidän elämäänsä. Pieni joukko kirkosta eroavista taas on niitä, jotka eroavat siksi, että katsovat Suomen ev.lut. kirkon olevan liian maallistunut. Heistä monet, ellei jopa valtaosa, on ollut aktiivisia armonvälineiden käyttäjiä, eikä kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen vaikuta siihen. Heillä on jumalanpalvelusyhteisönsä, jossa he saavat kuulla evankeliumin saarnaa ja nauttia ehtoollisen, vaikka eivät enää olekaan Suomen ev.lut. kirkon virallisia jäseniä. Oikea kirkko on loppujen lopuksi ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA VII), ja ”sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen'” (Schmalkaldenin opinkohdat 3:XII). En olisi niinkään huolissani niistä, jotka ovat todellisia vaikka eivät ehkä virallisia kirkon jäseniä. Enemmän minua huolestuttavat viralliset mutta eivät todelliset.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s