Herää valvomaan

Meidän kirkossamme iankaikkisuusnäköala alkaa olla hukkumassa. Yhä useammat kirkon jäsenet ja papitkin ajattelevat, ettei kuoleman jälkeisestä voi tietää oikeastaan mitään. Tuoreen kirkon nelivuotiskertomuksen (2012-2015) mukaan suomalaisista vain 18% on joko täysin tai osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen menemme joko taivaaseen tai helvettiin. Seitsemän kymmenestä taas on sitä mieltä, että kukaan ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirkon pappeja ja lehtoreita koskeva tutkimus taas kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tuon tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Jos ajatellaan, että kuoleman jälkeisyydestä ei voi tietää mitään, niin miksi siis pitäisi puhua siitä? Niinpä saarnat ja opetukset keskittyvät tähän aikaan. Lähimmäisyydestä tulee julistuksen keskeisin sisältö. Pelastuksen evankeliumi muuttuu sosiaaliseksi evankeliumiksi, maailmanparantamiseksi, sorrettujen ihmisryhmien tukemiseksi. Lähetystyöstä tulee yhä painotetummin kehitysyhteistyötä, jota tehdään samoista lähtökohdista Punaisen Ristin ja YK:n eri avustusjärjestöjen kanssa. Kirkon työn keskeisimpänä sisältönä on palvelujen tuottaminen jäsenille heidän elämänsä suurissa juhlahetkissä ja köyhien auttaminen yhteiskunnan sosiaalitoimen jatkeena. Sanomalle Kristuksen sovitustyöstä ei tunnu enää löytyvän sijaa. Monet sinänsä hyvät ja kannatettavat asiat ovat syrjäyttäneet kaikkein tärkeimmän.

Samaan aikaan kirkossa käydään valtataistelua siitä, kuka saa määritellä ja millä perusteella kirkon kannan ajankohtaisiin kysymyksiin. On surullista, että keskustelussa kovin harvoin muistetaan, tai ainakaan julkisesti muistutetaan, että olemme väittelyidemme ja taisteluidemme kanssa Pyhän Jumalan edessä, joka on Raamatussa ilmaissut meille muuttumattoman tahtonsa. Hänen edessään me olemme vastuussa sanomisistamme ja tekemisistämme. Ratkaisevaa ei siksi ole se, kuka lopulta saa oman tahtonsa ja mielipiteensä hyväksytyksi kirkossa, vaan se, mitä Jumala asiasta ajattelee.

Kirkkovuoden vaihde antaa meidän uskollemme ja elämällemme oikean perspektiivin. Tuomiosunnuntai ja adventti muistuttavat meitä siitä, että usko ei ole vain tätä elämää varten. Usko ei ole vain hyvä elämäntapa ja sarja eettisesti kestäviä valintoja. Se ei ole vain rakkauden ja hyväksynnän periaatteen levittämistä maailmaan, vaan se on ennen kaikkea valmistautumista elävän Jumalan kohtaamiseen viimeisellä tuomiolla ja Kristuksen toisen tulemisen odottamista. Uskossa ja elämässä ja kaikessa kirkon toiminnassa on pohjimmiltaan kyse iankaikkisesta elämästä ja iankaikkisesta kuolemasta, taivaasta ja kadotuksesta.

Jeesuksen vakava kehotus opetuslapsilleen ja siis myös meille on: ”Valvokaa”. Voi olla, että meille ja meidän kirkollemme vielä ajankohtaisempi kehotus on Paavalin sana Efesolaiskirjeessä: ”Herää sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef. 5:14). Olisiko minun ja meidän ja meidän kirkkomme syytä herätä siihen todellisuuteen, että Kristus tulee pian takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet?

Kulmakivi 6/2106

Kirkon tulevaisuudesta

Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli sekä kirkon nelivuotiskertomusta että tulevaisuuskomitean mietintöä. Kokous oli siis hyvä pysähdyspaikka, josta katseltiin sekä taakse– että eteenpäin.

Tulevaisuuspohdinnoissa keskityttiin pääasiassa kirkon rakenteisiin – sellaisen tehtävän komitea oli saanutkin. Pitäisikö tulevaisuudessa olla useampia hiippakuntia vai pitäisikö kirkon rakentua suurten seurakuntayhtymien varaan? Miten kirkkohallitusta pitäisi uudistaa? Pitäisikö hiippakuntavaltuustot lopettaa? Olisiko hyvä, että piispojen ja kirkkoherrojen virkakaudet olisivat määräaikaisia? Entä mitä pitäisi ajatella henkilöseurakunnista? Miten maallikkovastuuta voitaisiin lisätä? Varmasti hyviä ja hyödyllisiä ja osin jopa välttämättömiä kysymyksiä, mutta nelisvuotiskertomuksen valossa tuntuu kuitenkin siltä, että tärkeimmän ongelman sijasta puhuttiin kehällisistä asioista.

Nelivuotiskertomus tekee selkoa suomalaisten uskonnollisuudesta. Sen mukaan mm. kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo 33% suomalaisista. Jopa 80% suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää melko todennäköisenä, että Jeesus on ollut historiallinen henkilö. Kuitenkin vain 39% on sitä mieltä, että Jeesus ainakin todennäköisesti sovitti ihmisten synnit. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vakaasti ainoastaan 23%. Yhtä moni on varmasti sitä mieltä, että Jumala on luonut kaiken. Eikö näistä luvuista pitäisi olla huolestunut ja miettiä, mistä nämä alhaiset prosentit johtuvat ja mitä niille voitaisiin tehdä?

Runsaat kymmenen vuotta sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa tutkittiin kirkon työntekijöitten uskoa eri uskonkohtiin. Sen tutkimuksen tulokset ovat mielestäni vielä kirkon nelivuotiskertomuksenkin tuloksia hälyttävämpiä ja omalta osaltaan myös selittävät niitä. Tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Vain noin puolet uskoo niiden todella tapahtuneen. Ei ihme, että kristillinen usko on ohentunut suomalaisten keskuudessa. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä. Mitä tälle pitäisi tehdä? Piispojen tehtävä on valvoa pappiensa opetusta, mutta entä jos kaikki piispat eivät itsekään usko kristillisen uskon perusoppeihin? Harvoin kuulee yhdenkään papin saaneen esimieheltään harmia Raamatun vastaisesta opettamisesta.

Kun pohditaan kirkon tulevaisuutta, pitäisi ennen kaikkea miettiä sitä, miten suomalaisille julistettaisiin evankeliumia ja opetettaisiin Raamattua niin, että uskoa Kristukseen ja sitoutumista Raamattuun voisi syntyä. On turha miettiä seurakuntarakenteiden uudistamista, jos saarnatuoleista saa kuulla vain väljähtynyttä eti(i)kkaa. On toissijaista pohtia johtajuuden kehittämistä, jos Kristuksen kallis evankeliumi on muuttunut halpahintaiseksi suvaitsevaisuudeksi. Mitä mieltä on käyttää aikaa ja varoja kirkkohallituksen eri osastojen yhdistämisen suunnitteluun, jos Raamatusta on tehty taivaan tien oppikirjan asemasta uskonnollisten puheiden virikeaineisto?

Kirkko kaipaa uudistumista – hengellistä uudistumista.

 

Kolumni Sanansaattajassa 8.12.2016