Kuuliaisena totuudelle

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on korostunut kaksi seikkaa: Kuuliaisuus kirkon tekemille päätöksille ja kirkollisen ykseyden vaaliminen. Molemmat ovat tärkeitä asioita. Kirkko ei ole sooloilijoiden pelikenttä. Kun kirkko tekee päätöksiä, kokoonnutaan Kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja Häneltä viisautta pyytäen, niin että päätöksestä voitaisiin sanoa kuten apostolien kokouksessa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi . . . ” (Ap. t. 15:28). Kristuksen omien keskinäinen yhteys ja kirkon ykseys taas ovat asioita, joita Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan (Joh. 17). Kirkkoon kohdistuvalla kuuliaisuudella ja ykseyden vaalimisella on kuitenkin ehtonsa. Millä hinnalla tahansa me emme voi niitä tavoitella.

Jos kuuliaisuus kirkon päätöksille ja kirkollinen ykseys olisivat olleet Martti Lutherille korkeimmat tavoiteltavat asiat, ei uskonpuhdistusta olisi koskaan tapahtunut. Hänen olisi tullut suudella paavin sormusta ja tunnustaa, että yksi vaivainen munkki ei voi nousta koko kirkkoa vastaan. Luther kuitenkin ymmärsi, että on olemassa jotain kirkon ykseyttä tärkeämpää – totuus. Sen tähden hän opetti ja toimi vastoin kirkon päätöksiä, mikä sai lopulta aikaan kirkon ulkoisen ykseyden hajoamisen, totuuden ja evankeliumin tähden. Hän ymmärsi, että kirkko, niin sen viranhaltijat kuin kirkolliskokouksetkin, voivat erehtyä ja olivat erehtyneet. Lopulta ainoa auktoriteetti, jonka edessä on kumarruttava ja jolle on oltava kuuliainen yli kaiken on Jumalan sana, pyhä Raamattu. Luterilaisina kristittyinä meidät on kutsuttu noudattamaan oppi-isämme esimerkkiä.

Samassa rukouksessa, jossa Jeesus rukoilee, että hänen omansa olisivat yhtä, hän myös pyytää Jumalaa pyhittämään heidät Jumalan sanan totuudella. Oikea ja aito kirkon ykseys perustuu yhteiseen uskoon, joka puolestaan perustuu Raamattuun. Sellainen ykseys on jumalallista. Ohi Raamatun rakennettu ykseys on ihmistekoista, eikä sellainen lopulta kestä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.

 

Kirkon tulevaisuudesta

Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli sekä kirkon nelivuotiskertomusta että tulevaisuuskomitean mietintöä. Kokous oli siis hyvä pysähdyspaikka, josta katseltiin sekä taakse– että eteenpäin.

Tulevaisuuspohdinnoissa keskityttiin pääasiassa kirkon rakenteisiin – sellaisen tehtävän komitea oli saanutkin. Pitäisikö tulevaisuudessa olla useampia hiippakuntia vai pitäisikö kirkon rakentua suurten seurakuntayhtymien varaan? Miten kirkkohallitusta pitäisi uudistaa? Pitäisikö hiippakuntavaltuustot lopettaa? Olisiko hyvä, että piispojen ja kirkkoherrojen virkakaudet olisivat määräaikaisia? Entä mitä pitäisi ajatella henkilöseurakunnista? Miten maallikkovastuuta voitaisiin lisätä? Varmasti hyviä ja hyödyllisiä ja osin jopa välttämättömiä kysymyksiä, mutta nelisvuotiskertomuksen valossa tuntuu kuitenkin siltä, että tärkeimmän ongelman sijasta puhuttiin kehällisistä asioista.

Nelivuotiskertomus tekee selkoa suomalaisten uskonnollisuudesta. Sen mukaan mm. kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo 33% suomalaisista. Jopa 80% suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää melko todennäköisenä, että Jeesus on ollut historiallinen henkilö. Kuitenkin vain 39% on sitä mieltä, että Jeesus ainakin todennäköisesti sovitti ihmisten synnit. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vakaasti ainoastaan 23%. Yhtä moni on varmasti sitä mieltä, että Jumala on luonut kaiken. Eikö näistä luvuista pitäisi olla huolestunut ja miettiä, mistä nämä alhaiset prosentit johtuvat ja mitä niille voitaisiin tehdä?

Runsaat kymmenen vuotta sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa tutkittiin kirkon työntekijöitten uskoa eri uskonkohtiin. Sen tutkimuksen tulokset ovat mielestäni vielä kirkon nelivuotiskertomuksenkin tuloksia hälyttävämpiä ja omalta osaltaan myös selittävät niitä. Tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Vain noin puolet uskoo niiden todella tapahtuneen. Ei ihme, että kristillinen usko on ohentunut suomalaisten keskuudessa. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä. Mitä tälle pitäisi tehdä? Piispojen tehtävä on valvoa pappiensa opetusta, mutta entä jos kaikki piispat eivät itsekään usko kristillisen uskon perusoppeihin? Harvoin kuulee yhdenkään papin saaneen esimieheltään harmia Raamatun vastaisesta opettamisesta.

Kun pohditaan kirkon tulevaisuutta, pitäisi ennen kaikkea miettiä sitä, miten suomalaisille julistettaisiin evankeliumia ja opetettaisiin Raamattua niin, että uskoa Kristukseen ja sitoutumista Raamattuun voisi syntyä. On turha miettiä seurakuntarakenteiden uudistamista, jos saarnatuoleista saa kuulla vain väljähtynyttä eti(i)kkaa. On toissijaista pohtia johtajuuden kehittämistä, jos Kristuksen kallis evankeliumi on muuttunut halpahintaiseksi suvaitsevaisuudeksi. Mitä mieltä on käyttää aikaa ja varoja kirkkohallituksen eri osastojen yhdistämisen suunnitteluun, jos Raamatusta on tehty taivaan tien oppikirjan asemasta uskonnollisten puheiden virikeaineisto?

Kirkko kaipaa uudistumista – hengellistä uudistumista.

 

Kolumni Sanansaattajassa 8.12.2016