Kuuliaisena totuudelle

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on korostunut kaksi seikkaa: Kuuliaisuus kirkon tekemille päätöksille ja kirkollisen ykseyden vaaliminen. Molemmat ovat tärkeitä asioita. Kirkko ei ole sooloilijoiden pelikenttä. Kun kirkko tekee päätöksiä, kokoonnutaan Kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja Häneltä viisautta pyytäen, niin että päätöksestä voitaisiin sanoa kuten apostolien kokouksessa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi . . . ” (Ap. t. 15:28). Kristuksen omien keskinäinen yhteys ja kirkon ykseys taas ovat asioita, joita Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan (Joh. 17). Kirkkoon kohdistuvalla kuuliaisuudella ja ykseyden vaalimisella on kuitenkin ehtonsa. Millä hinnalla tahansa me emme voi niitä tavoitella.

Jos kuuliaisuus kirkon päätöksille ja kirkollinen ykseys olisivat olleet Martti Lutherille korkeimmat tavoiteltavat asiat, ei uskonpuhdistusta olisi koskaan tapahtunut. Hänen olisi tullut suudella paavin sormusta ja tunnustaa, että yksi vaivainen munkki ei voi nousta koko kirkkoa vastaan. Luther kuitenkin ymmärsi, että on olemassa jotain kirkon ykseyttä tärkeämpää – totuus. Sen tähden hän opetti ja toimi vastoin kirkon päätöksiä, mikä sai lopulta aikaan kirkon ulkoisen ykseyden hajoamisen, totuuden ja evankeliumin tähden. Hän ymmärsi, että kirkko, niin sen viranhaltijat kuin kirkolliskokouksetkin, voivat erehtyä ja olivat erehtyneet. Lopulta ainoa auktoriteetti, jonka edessä on kumarruttava ja jolle on oltava kuuliainen yli kaiken on Jumalan sana, pyhä Raamattu. Luterilaisina kristittyinä meidät on kutsuttu noudattamaan oppi-isämme esimerkkiä.

Samassa rukouksessa, jossa Jeesus rukoilee, että hänen omansa olisivat yhtä, hän myös pyytää Jumalaa pyhittämään heidät Jumalan sanan totuudella. Oikea ja aito kirkon ykseys perustuu yhteiseen uskoon, joka puolestaan perustuu Raamattuun. Sellainen ykseys on jumalallista. Ohi Raamatun rakennettu ykseys on ihmistekoista, eikä sellainen lopulta kestä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.