Vaihtoehtoisten totuuksien maailma

Vaihtoehtoista totuutta tai suoranaisia valeuutisia jakavat uutiset ja sosiaalisen median kanavat luovat tavalliselle sukankuluttajalle suuren haasteen: mihin voin uskoa? Se jolla on tarpeeksi resursseja voi perustaa oman lehden, tai jopa radio- tai TV-uutiskanavan, ja alkaa tuottaa omaa ideologiaa tukevaa uutismateriaalia. Kun mitä tahansa näkemystä tukevaa uutisointia tarpeeksi kauan ja tarpeeksi vakuuttavasti toistaa, alkaa se näyttää luotettavalta ja saada kannatusta, ja paksuimmastakin valheesta tulee lopulta monien mielissä täyttä totta. Vaihtoehtoisten faktojen maailmassa tarvitaan uudenlaista, kriittistä medialukutaitoa. Kaikkea kirjoitettua tai uutislähetyksessä sanottua ei kannata uskoa. Vaikeutena on se, että ei ole olemassa yhtään täysin objektiivista ja täysin luotettavaa informaation lähdettä. Miten siis arvioida uutistulvaa?

Kristillinen kirkko on koko historiansa painiskellut totuuden ja vaihtoehtoisen totuuden kanssa. Kirkollisessa kielenkäytössä niitä kutsutaan oikeaksi opiksi ja harhaopiksi. Oikean opin tunnistamiseksi ja väärän opin torjumiseksi kirkolle on annettu kaanon, mittatikku, oikean opin luotettava lähde, jolla kaikkea opetusta ja kaikkia näkemyksiä on arvioitava. Raamattua nimitetään ohjaavaksi ohjeeksi, joka on kaiken yläpuolella; onhan se Jumalan sana. Luterilaisella kirkolla on myös ohjattu ohje, Tunnustuskirjat, joiden ymmärretään olevan Raamatun oikea tulkinta. Suomen ev. lut. kirkon kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Tässä on kirkolle hyvä perusta.

Raamatun ja Tunnustuskirjojen lukemiseen ja riittävään ymmärtämiseen ei tarvita erityistä medialukutaitoa. Tavallinen sisälukutaito riittää.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.10.2019

Elämän – ja kuoleman – tärkein asia

”Mitä antaisit tai sanoisit slummin kujalla istuvalle nälkäiselle ja sairaalle kerjäläiselle, jonka tietäisit kuolevan seuraavana päivänä?” Yksi kollegoistani kertoi tätä kysymystä pohditun eräällä lähetysjärjestöjen yhteisellä lähetyskurssilla. Tähän yksinkertaiseen kysymykseen pelkistyy konkreettisesti ihmisen kaikkein suurin kysymys: mikä lopulta on tärkeää? Mikä on tärkeää elämässä ja – ennen kaikkea – mikä on kaikkein tärkeintä, kun täältä kerran lähden?

Kysymykseen annettiin erilaisia vastauksia. Jotkut olivat kauhuissaan, kun toisten mielestä tuolle kerjäläiselle olisi kerrottava Jeesuksesta. Eihän ihmisen hädänalaista tilaa saa käyttää hyväksi! Leipää ja inhimillistä huolenpitoa elämän viime hetkinä hän joidenkin mielestä olisi kaivannut. Onneksi leipä ja evankeliumi ovat harvoin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja.

Kaikessa ihmisten kohtaamisessa, erityisesti lähetystyössä lähellä ja kaukana, on aina pidettävä mielessä iankaikkisuuden todellisuus. Tämä elämä on kuitenkin vain silmänräpäys iankaikkisuuden rinnalla, ja iankaikkisuudessa on kaksi vaihtoehtoa. Kaikki eivät pääse taivaaseen. Miten siis toimisin lähimmäiseni iankaikkiseksi parhaaksi? Mitä eväitä hän tarvitsee, kun kerran lähtee tästä ajasta? Silloin ei pelkkä leipä ja inhimillinen empatia riitä. Jeesusta ja evankeliumia syntien anteeksiantamisesta hän tarvitsee vaikkei aina edes itse ymmärrä sitä.

Jos lähetystyö yksipuolistuu lähinnä kehitysyhteistyöksi tai sosiaalisen ja poliittisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseksi, tehdään vahinkoa Jumalan iankaikkisuutta varten luomille ihmisille. Näin pelkään jossain jo tapahtuneen. Kokonaisvaltaisen lähetystyön nimissä evankeliumi on siirretty pois keskiöstä marginaaliin, josta se on vähitellen haihtunut näkymättömiin.

Vuoden 1948 kristinopin aivan ensimmäinen kohta on yhä totta: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Sanansaattajan pääkirjoitus 6.3.2019

 

Laiskat luterilaiset

”Siitä yli mistä aita matalin, siitä ali mistä aita korkein, siitä läpi mistä aita huterin, olen kunnon luterilainen.” Näin eräs gospelyhtye aikoinaan sanoitti näkemystään luterilaisuudesta – tai tarkemmin sanottuna väärin ymmärretystä luterilaisuudesta. Keniassa oli vuosia sitten eräällä alueella herätystä. Luterilaiset kirkot täyttyivät ihmisistä. Ilmiötä tarkemmin analysoitaessa paljastui kuitenkin, että uudet tulokkaat olivat jo kristittyjä. He tulivat kirkoista, joissa edellytettiin kymmenysten maksamista, mutta kun luterilaisuudessa ei vaadittu mitään, he jättivät entiset kirkkonsa ja kääntyivät luterilaisiksi. On parempi olla luterilainen, kun ei tarvitse tehdä tai antaa mitään. Väärin ymmärretty luterilaisuus ruokkii ihmisen luontaista laiskuutta ja itsekkyyttä.

Luterilaisuuden kallein aarre on vapaan evankeliumin oppi. Pelastus on yksin armosta ilman tekoja. Jos se johtaa laiskaan kristillisyyteen, on jotain ymmärretty pahasti väärin. Kyllä hyvät teot kuuluvat luterilaisenkin kristityn tuntomerkkeihin. Tunnustuskirjat opettavat hyvistä teoista muun muassa näin: ”Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä” (Yksimielisyyden ohje, 4. Hyvät teot).

Oikeastaan vapaan evankeliumin opin tulisi johtaa mitä innokkaimpaan hyvän tekemiseen ja omastaan antamiseen. Saan tehdä hyvää ja antaa omastani vapaasta, iloisesta ja kiitollisesta sydämestä, kun minun ei tarvitse enää mittailla tekojeni määrää ja pelätä niiden riittämättömyyttä viimeisellä tuomiolla. Kun Jumala on jo antanut minulle kaiken, saan nyt kiitollisena antaa hänelle koko elämäni. ”Kaikki Jeesukselle, aamut ja päivät ja yöt, nuoret voimani parhaat, joutoni, toimeni työt . . . kaikki antanut mulle, Jeesuksen rakkaus on. Omansa kaikkeni jälleen iäti olkohon”, sanaili eräs toinen gospelyhtye Hilja Haahden sanoin aidon luterilaisuuden hengessä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 11.12.2019

Jäävuori sulaa

Onko kirkko hajoamassa? Vastaus kysymykseen voi olla kovin erilainen riippuen vastaajan kuvakulmasta. Suuressa kuvassa ylhäältä katsottuna voi näyttää siltä, että Suomen ev. lut. kirkko on monoliittinen rakennelma, jota mikään ei voi hajottaa. Ruohonjuuritasolla kokemus ja näkemys voi olla aivan toisenlainen, kun ystäväpiirissä yhä useampi on eronnut kirkon jäsenyydestä ja ehkä liittynyt jonkun toisen kirkon jäseneksi.

Suomen ev. lut. kirkko on kuin valtava jäävuori, joka kaukaa katsoen näyttää kyllä säilyttävän kokonsa ja muotonsa. Tarkemmin katsottuna se ilmastonmuutoksen seurauksena kuitenkin sulaa jatkuvasti, ja välillä siitä irtoaa pieniä palasia omiksi jäälautoikseen. Kirkon sulaminen tapahtuu runsaan 1% vuosivauhdilla. Viime vuosien aikana siitä on irronnut omaksi lautakseen Lähetyshiippakunta ja muutamia pienempiä ryhmiä, ja Esikoislestadiolaiset ry:n ja kirkko-jäävuoren välillä on vähintään paha murtuma.

Miten ilmastonmuutokseen suhtaudutaan? Malleja on ainakin kolme. 1. Kielletään koko asia. kyseessä on vain suuri huijaus. Ilmasto ei oikeasti lämpene eikä jäävuori sula. 2. Myönnetään ilmaston lämpenevän, mutta sanotaan ilmiön kuuluvan luonnon normaaliin käyttäytymiseen. Ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttama eikä sitä voi eikä tarvitse yrittää torjua. 3. Otetaan uhkakuvat tosissaan ja pyritään kaikin mahdollisin tavoin vähentämään ilmastonmuutosta, jotta maapallo säilyisi elinkelpoisena eikä jäävuori ainakaan kokonaan sulaisi.

Minkälaisiin hengellisen ilmaston tekoihin pitäisi ryhtyä, jotta Suomen ev. lut. kirkko ei sulaisi ja hajoaisi vaan voisi tulevaisuudessakin tarjota hengellisen kodin täällä asuville? Jeesus puhui kerran juuri tästä. Lähi-idän kontekstissä hän ei toisin puhunut jäävuorista ja niiden sulamisesta vaan talon rakentamisesta kestävälle perustalle. ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle” (Matt. 7:24). Kuulla Jeesuksen sanat ja tehdä niiden mukaan – siinä on ainoa oikea hengellinen ilmastoteko, joka voi pelastaa kirkkomme.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.11.2019

Pelottelun ja totuudellisuuden rajankäyntiä

Kirkon kasvatuksen päivien paneelikeskustelussa tammikuun alussa pohdittiin hengellisen väkivallan muotoja ja esiintymistä viime vuosikymmeninä. Aihe on tärkeä. Hengellisyyden ja kristillisyyden nimissä liikkuu paljon sellaista, mikä ei ole tervettä ja terveellistä. Liian moni on joutunut uskonnollisissa piireissä kokemaan pelolla hallitsemista, julmaa vallankäyttöä, hengellistä manipulointia tai sosiaalista eristämistä. Kristinuskon perussanoma, evankeliumi, on kuitenkin varsinaisesti sanoma armosta ja vapaudesta ja niihin perustuvasta ilosta.

On hyvä, että hengellinen väkivalta tunnistetaan ja tunnustetaan ja sitä varotaan. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että pelottelun pelossa vaietaan joistain sellaisista asioista, joista Raamattu opettaa ja jotka kuuluvat kristillisen uskon ja opin ytimeen. Kun esimerkiksi kirkon www-sivulla kerrotaan siitä, mitä on kuoleman jälkeen, saa lukija käsityksen, että kaikki pääsevät taivaaseen. Näin Raamattu ei kuitenkaan opeta. Iankaikkisuudessa on myös toinen, huonompi, vaihtoehto. Ihmisillä on oikeus kuulla ja tietää myös sellainen totuus, joka ei ole miellyttävä. Suloinen valhe tai puolitotuus on petollista.

Muutama vuosi sitten valtakunnallisen Evankeliumijuhlan lastentilaisuudessa olin tulkkaamassa lähetyskentältä tullutta vierasta. En ollut saanut hänen puhettaan etukäteen. Kun hän sitten puheessaan sanoi iloisella äänellä ja selvällä englanninkielellä: ”Jos ei usko Jeesukseen, joutuu helvettiin”, oli minulla vaikeuksia kääntää. Koin, että näin suoraan ei voi Suomessa lapsille sanoa, mutta itse asia on kuitenkin sellainen, että myös lasten on se saatava kuulla. En enää muista, miten käännöksen sopersin.

Pääkirjoitus Sanansaattajassa 23.1.2019

Minun kirkkoni – meidän kirkkomme – Kristuksen kirkko

Marraskuussa valitaan seurakuntien luottamushenkilöt seuraaviksi neljäksi vuodeksi. He puolestaan valitsevat keväällä 2020 kirkolliskokouksen maallikkojäsenet nelivuotiskaudeksi 2020-2024. Tulevia seurakuntavaaleja on jo pitkään pidetty esillä kirkon tiedotuksessa. Vaalien slogan on #minun kirkkoni. Nykyinen yksilökeskeisyys ja moniarvoisuus kutsuvat jokaista kirkon jäsentä tekemään kirkosta juuri hänen näköistään ja hänelle sopivaa. Ajatellaan, että siten kirkko elää ja muuttuu ajan henkeen sopivalla tavalla.

Sloganista keskusteltiin kirkolliskokouksessa, ja se sai osakseen perusteltua kritiikkiä. Sanottiin, että parempi slogan olisi ollut #meidän kirkkomme. Kirkossahan keskeistä on yhteisöllisyys. Kirkko ei ole minun tai sinun tai kenenkään muunkaan yksityisen henkilön, vaan se on meidän yhteinen kirkkomme. Moni kaipaisi kirkkoon lisää me-henkeä ja yhteisten tavoitteiden eteen työskentelemistä. #meidän kirkkomme olisi varmasti ollut paremmin kirkon olemukseen sopiva iskulause.

Voisiko kirkkomme viestintä olla niin rohkea, että neljän vuoden kuluttua vuoden 2022 seurakuntavaaleissa seurakuntalaisia rohkaistaisiin osallistumaan vaaleihin tunnuksella #Kristuksen kirkko, sillä eihän kirkko lopulta ole edes meidän. Kirkon perustana eivät ole meidän yhdessä tekemämme päätökset tai julkilausumat, eikä kirkko voi arvoiltaan ja uskoltaan myöskään muuttua sen jäsenten enemmistön mielipiteiden mukaan. Kirkon perusta on Kristus, ja hänelle kuuluu kirkon omistajuus.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko voisi uudistua Herransa mielen mukaisesti, jos sen päättäjiksi marraskuun vaaleissa valikoituisi niitä, jotka ymmärtävät kirkon oikean olemuksen ja kaikessa päätöksenteossaan etsisivät Jumalan tahtoa. Nämä vaalit saattavat olla ratkaisevan tärkeät, kun Suomen kirkko etsii tietään ajankohtaisten haasteiden edessä.

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu päättyy 17.9, ennakkoäänestys on 6.-10.11. ja varsinainen vaalipäivä 18.11.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 14.9.2018

Sanasta ja sen vapaudesta

Sananvapaus on yksi sivistyneen yhteiskunnan tärkeimmistä perusoikeuksista. Erilaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä tai moraalisista kysymyksistä on oikeus olla omaa mieltään ja myös ilmaista näkemyksensä, vaikka yleinen mielipide edustaisikin toisenlaista kantaa.

Suomalaisessa keskustelussa, ja laajemminkin läntisessä maailmassa, sananvapauden rajoja on alettu kiristää ja näkyvissä alkaa olla totalitäärisen yhteiskunnan tuntomerkkejä. Samalla, kun vannotaan suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden nimeen, on eräs elämänalue, jossa kriittinen keskustelu on kielletty: Uutta ja vapaata, kristillisestä arvomaailmasta puhdistettua seksuaalisuuden toteuttamista ei saa kritisoida. Viimeksi tämä kävi ilmi siinä, miten Jyväskylän yliopiston professori Tapio Puolimatkaa kohdeltiin hänen kirjoittamansa pedofiliaa koskevan blogitekstin johdosta.

Toivoisi, että niin eri instituutioiden valtaapitävät kuin myös media, joka on ottanut yhteiskunnallisessa keskustelussa tuomarin roolin, muistaisivat filosofi Voltairen suuhun usein pannun viisaan sanan: ”En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.” Oli sitaatti sitten kuuluisalta filosofilta tai joltain muulta, edustaa se joka tapauksessa sananvapautta sellaisena kuin sen sivistysvaltiossa tulisi toteutua.

Kristityille ei ole annettu muuta valtaa kuin sanan valta. Meille on annettu tehtäväksi pitää tässä maailmassa viisaasti ja sävyisästi esillä Jumalan sanaa ja kertoa, mikä on Jumalan tahto. Ennen kaikkea meidän kutsumuksemme on välittää sanaa rististä, Jumalan verisestä ja uhrautuvasta rakkaudesta. Vaikka meiltä yritettäisiin viedä sanan vapaus, me emme voi vaieta, sillä ”ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap .t. 5:29). Nyt on aika avata suumme ja puolustaa Jumalan sanan mukaista totuutta.

Sanansaattajan pääkirjoitus 17.8.2018

 

Konservatiivista tulkintaa vai Jumalan opetusta?

Viime kesänä ilmestyi nuorille suunnattu seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvä kirja ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”. Kirjan julkaisijoina on runsaat parikymmentä kristillistä järjestöä, kirkkoa ja opistoa, Sley yhtenä niistä. Kirja on tavallaan parin kymmenen vuoden takaisen ”Tosi rakkaus odottaa” –materiaalin päivitetty versio.

Kirja on saanut merkittävää julkista huomiota, ja sitä on kommentoitu Kotimaa24-sivulla useassakin kirjoituksessa ja haastattelussa. Kirkon kasvatuksen johtaja Jarmo Kokkonen toteaa: ”Tässä oppaassa herkkyys jää tekstin pintaan. Sen alla on ankaruutta ja vaatimuksia” (25.10.2018). Kotimaan toimittaja Meri Toivanen puolestaan kirjoittaa: ”Moni asia oppaassa menee pieleen . . . Kirjassa on väitteitä, jotka esitetään tosina mutta joiden ainoa pohja on konservatiivinen raamatuntulkinta.” Vielä Toivanen lisää: ”Oppi ei vastaa kirkon valtavirran opetusta” (24.10.2018).

Mikä kirjassa arvioijien mielestä on ankaraa ja vaativaa ja menee vieläpä pieleen? Kirja opettaa yksinkertaisesti perinteistä, kristillistä seksuaalietiikkaa, jossa ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, sukupuoliyhteys kuuluu avioliittoon, homoseksuaaliset suhteet eivät ole Jumalan tahdon mukaisia, ja miehellä ja vaimolla on avioliitossa erilaiset roolit. Näinkö ei siis enää saisi opettaa? Eikö ole syytä huoleen, jos tämä ei enää vastaa kirkon valtavirran opetusta?

Keskustelu liittyy laajempaan kysymykseen: mikä on Raamatun asema kirkossa ja sen opetuksessa? Usein sanotaan, että erilaisten näkemysten taustalla ovat erilaiset raamatuntulkinnat, eikä mitään tulkintaa voi pitää toista parempana. ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi” edustaisi siis vain kapeaa konservatiivista raamatuntulkintaa, joka saattaa olla nuorille jopa vahingollista. Lopulta kyse ei kuitenkaan ole niinkään erilaisista raamatuntulkinnoista. Varsinkin seksuaalietiikan kysymyksissä Raamattu on varsin yksiselitteinen. Kyse on ennemmin erilaisista raamattunäkemyksistä. Kyse on siitä, ajatellaanko Raamatun edelleen olevan ajankohtainen Jumalan sana tälle päivälle vaiko vain oman aikansa ajatuksia heijastava kirjallinen tuote, joka on päivitettävä uuteen aikaan ja sen arvoihin sopivaksi. Edelleen kyse on siitä, uskotaanko Raamatussa ilmoitetun Jumalan tahdon olevan ihmiselle hyvä vai paha asia. Turvallista on luottaa siihen, että Jumala ihmisen luojana ja elämän antajana tietää, mikä ihmiselle on parasta ja mikä auttaa väistämään elämää tuhoavat karikot – myös nuorten elämässä ja seksuaalielämän alueella.

Ville Auvinen

pääkirjoitus Sanansaattajassa 9.11.2018

 

Maata näkyvissä ja aallot korkealla

Maata näkyvissä –festarit kuohuttavat tänä vuonna jo puoli vuotta etukäteen. Kuukausi sitten julkaistu ohjelma on herättänyt keskustelua ja voimakkaita tunteita. Erityisesti on kummasteltu sitä, että Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on lupautunut festareille saarnaamaan sunnuntain sanajumalanpalvelukseen. Kovimmat äänenpainot syyttävät häntä siitä, että näin hän antaa tukensa naispuolisten pappien syrjinnälle. Pari näkökulmaa asiaan.

Ensinnäkin, perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi. Tämän tunnustaa valtaosa niistäkin, jotka lämpimästi tukevat naisten pappeutta. Sleyllä on omassa toiminnassaan oikeus toimia oman teologisen näkemyksensä mukaisesti. Kun Sley – tai kuka tahansa – järjestää messun, se kutsuu sitä toimittamaan ketkä haluaa. Yhdelläkään papilla, oli hän kumpaa sukupuolta tahansa, ei ole subjektiivista oikeutta saada toimittaa papillisia tehtäviä jonkun toisen järjestämässä messussa. Sleytä ei siis voi syyttää siitä, että se estäisi joitain pappeja toteuttamasta pappeuttaan.

Toiseksi, kirkossa on yhä edelleen merkittävä joukko niitä, jotka edustavat perinteistä virkakantaa. Miten he näkemystään käytännössä toteuttavat, vaihtelee. Aina myös tulee olemaan niitä, jotka lukevat Raamatustaan pappisviran olevan miehen virka. Tämä tosiasia on tunnustettava. Piispojen tehtävä on ylläpitää kirkon yhteyttä. Yhteyden rakentamista ei ole sulkea yksi kirkon sisällä oleva perinteistä uskoa edustava ryhmä marginaaliin ja leimata heidät niin, että jo osallistuminen heidän tapahtumaansa on tuomittavaa.

Kirkolla on nyt etsikkoaikansa. Löytyisikö vihdoin sellaisia ratkaisuja, jotka antaisivat kirkossa aidosti tilaa kaikille, myös vanhan virkakannan edustajille. Vaikean asian voisi tietysti ratkaista myös kovin ottein ajamalla hankalat kirkon jäsenet liian ahtaalle ja lopulta pois kirkosta. Kumman tien kirkon valtaapitävät valitsevat?

Sanansaattajan pääkirjoitus toukokuu 2018

 

Rauhan rakentajat

Luukkaan jouluevankeliumi kertoo kahdesta rauhan rakentajasta. Heti tutun kertomuksen alussa mainitaan Rooman keisari Augustus. Augustuksen aikana alkoi Rooman historiassa parin sadan vuoden mittainen kausi, jota kutsutaan nimellä Pax Romana, Rooman rauha. Veriset kansalaissodat olivat ohi, ja Roomaan sodanjumala Marsin kentälle pystytettiin Augustuksen rauhanalttari julistamaan hyvän keisarin aikaansaamaa vaurautta ja rauhaa. Roomalaisen rauhan takaajiksi tarvittiin kuitenkin suuren valtakunnan rajoilla vartioivat sotilaat aseineen.

Varsinaisesti jouluevankeliumi kertoo toisesta rauhan tuojasta ja toisenlaisesta rauhasta, jonka rinnalla Augustuksen asein ylläpidetty rauha kalpenee. Kun neitsyt Marialle syntyi Betlehemin karjasuojassa poikavauva, taivaan sotajoukot lauloivat paimenille rauhan hymniä: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vastasyntynyt Daavidin poika, Kristus, toi rauhan, joka ei synny ja jota ei valvota asein ja pakkokeinoin. Todellisen rauhan, joka murtaa ihmisten kovuuden ja muuttaa sydämet, saa aikaan Jumalan ehdoton rakkaus.

Augustuksen rauhanalttari on edelleen Roomassa muistomerkkinä, restauroituna ja toiseen paikaan siirrettynä. Rauhan muistomerkki on keskellä maailmaa, jossa yhä edelleen soditaan. Jumalan rauhan merkki, Golgatan risti, ei seiso enää Jerusalemin ulkopuolella teloituspaikalla, vaan se on tuhansien ja tuhansien kirkkojen katoilla ja miljoonien Kristuksen seuraajien sydämissä julistamassa rauhattomalle maailmalle Jumalan sovintoa ja kestävää rauhaa. ”Autuaita ovat rauhantekijät.” Sellaisiksi meidät on kutsuttu.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa ja armorikasta vuotta 2018 toivottaen.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 21.12.2017