Uskonnonvapaudesta ja Varpusesta jouluaamuna

Uskonnonvapaus on yksi keskeisimmistä ihmisoikeuksista. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 18. artikla kuuluu: Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

Artikla puhuu positiivisesta uskonnonvapaudesta, siis oikeudesta harjoittaa uskontoa. On paljon maita, joissa tämä vapaus ei toteudu. Erityisesti monissa islamistisissa maissa muun kuin islaminuskon harjoittaminen on hyvin rajoitettua, ellei kokonaan kiellettyä, ja erityisesti kääntyminen vaikkapa kristityksi on jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Kyse on vakavasta asiasta. 

Suomessa keskustelu uskonnonvapaudesta liittyy yleensä niin sanottuun negatiivisen uskonnonvapauteen eli vapauteen olla harjoittamatta uskontoa. Useimmiten esiin nousevat koulujen joulu- ja kevätjuhlat, joissa ohjelma saattaa sisältää uskonnolliseksi tulkittavaa ainesta. Silloin tällöin pahaa aavistamattomat uskonnottomat koululaiset ovat sitten joutuneet kuuntelemaan, kun toiset ovat laulaneet vaikkapa suvivirttä. Siis kuuntelemaan – ketään ei taatusti ole pakotettu laulamaan mukana ja siten mahdollisesti osallistumaan uskonnon harjoittamiseen. Vakavasta asiasta Suomessakin näyttää olevan kyse, kun sakkorangaistukset ja vahingonkorvaukset nousevat tuhansiin euroihin. Nyt runsasta keskustelua herättäneessä espoolaisessa tapauksessa Espoon kaupunkia vaaditaan maksamaan Suvivirren ja Varpunen jouluaamuna tahtomattaan kuulleelle koululaiselle korvausta, joka asettuu raiskauksesta tyypillisesti maksettavaan korvaushaarukkaan. Koululaisen saamien henkisten vammojen täytyy siis olla varsin vakavia. 

Jos Espoon kaupunki lopulta suostuu maksamaan sakot ja vahingonkorvauksen – tai oikeudessa määrätään maksamaan – mitä siitä seuraa? Suomessa on vahva yhdenvertaisuuden periaate – mihin yksi on oikeutettu, siihen ovat samoilla perusteilla oikeutetut myös muut. Siis – jos Helsingin tuomiokirkkoseurakunta järjestää suurkirkon portailla kuorolaulutilaisuuden, jossa lauletaan yksikin laulu, jossa mainitaan Jumala, Jeesus tai enkeli, eikä tilaisuudesta ole varoitettu kaupunkilaisia ja turisteja riittävällä laajuudella, voi korvauksen hakijoita olla satoja tai jopa tuhansia. Entäpä Turun tuomiokirkkoseurakunta? Tuomiokirkon kello lyö varttitunnin välein ja klo 12 oikein komeasti ensin neljä kertaa ja sitten vielä kaksitoista kaksoislyöntiä. Kellon ääni kuuluu kauas koko kaupungin keskustan alueella ja – mikä pahinta – klo 12 vieläpä YLE:n radiokanavan kautta koko Suomessa. Eikä se ole vain kello vaan se on kirkon kello. Se voi jossakussa äänen kuulevassa saada aikaan uskonnollisia mielleyhtymiä vähintään 1000 € korvaussumman edestä.

Yleensä kohua ovat herättäneet vain tapaukset, joissa jokin kristilliseen perinteeseen liittyvä asia on herättänyt närää. Sujuvasti jo päiväkodeista alkaen kuitenkin tuputetaan itämaisista uskonnoista peräisin olevia asioita joogineen ja mietiskelyineen. Missä viipyvät korvaukset? Kohta niitä sitten saa hakea, jos Espookin nyt maksaa. Ja entä islamilaiset vaikutteet? Itse asun taloyhtiössä, jonka sisäpihalla on moskeija. Kuumana kesäiltana makuuhuoneemme ikkunat ovat auki sisäpihalle, ja avoimista moskeijan ikkunoista kuuluu arabiankielinen rukous, joka vielä kaikuu komeasti pihan kivisistä seinistä? Kuka minulle maksaa korvaukset? Taloyhtiöni varmaan.

Onko yhteiskuntamme mennyt järjiltään? Ymmärrän sen, että yhtenäiskulttuuri, jossa kaikki osasivat Suvivirren ulkoa, lauloivat pääsiäisen aikaan kitisevän harmonin säestyksellä: ”Vieraalla maalla kaukana”, ja pyysivät kouluvuoden alussa Totuuden Henkeä johtamaan, on jäänyt historiaan, mutta sen sijaan kasvanut ääri-individualismi hirvittää. Jos yhteisiä, kaikkia koskevia päätöksiä, tehdään sen mukaan, mitä yksi ihminen kokee, ollaan pian aika syvässä suossa. Jos yhden ihmisen paha mieli ohjaa tekemään uusia toimintalinjauksia, joudutaan keskelle mahdottomuutta. Yhteinen elämä ei kerta kaikkiaan voi toimia sillä tavalla. 

Kirkkotilan pyhyydestä

Helsingin Paavalin seurakunnasta näyttää tulleen kirkollinen testilaboratorio, jossa testataan kirkkojärjestyksen kolmannen luvun 53 §:n toisen momentin tulkintaa: ”Vihittyä kirkkoa saa käyttää vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin. Kirkon käyttämisestä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa. Kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra.”

Adventtina 2022 Paavalin kirkossa vietetyssä adventtijumalanpalveluksessa, jonka julkisuudesta YLE:n TV-lähetys piti huolta, jumalanpalveluskulkue oli toteutettu sambakulkueena, jossa mukana oli perinteisiin samba-asuihin pukeutuneita tanssijoita. Toteutus herätti kovaa keskustelua, ja mielipiteitä oli luonnollisesti puolesta ja vastaan. Kohu laantui melko pian. Testilaboration koe osoitti, että tällaista voidaan Suomen ev. lut. kirkossa harjoittaa ilman seuraamuksia. 

Nyt laboratoriossa on taas testattu, tällä kertaa vähän vahvemmalla annoksella. Paavalin kirkossa on vastikään kuvattu drag-artisti Jayden Marsin musiikkivideo Tuhma Tamma. Kappaleen teksteissä on paljon kristillistä fraseologiaa, ja varmaan juuri siksi video on haluttu kuvata kirkossa. Jayden Mars itse kirjoittaa kappaleen kertovan hänen suhteestaan kirkkoon ja siitä, miltä tuntui kasvaa homopoikana Lahdessa vahvasti kristillisiä arvoja edustavassa perheessä. Video on katsottavissa YouTubessa (varoitus: ei herkille). 

Kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra, ja kirkkoherraa taas valvoo, tai kaitsee, hiippakunnan piispa. Jotkut arvioivat, että nyt Paavalin kirkossa mentiin vähän liian pitkälle eikä asia voi jäädä ilman seuraamuksia. Toiset taas arvelevat, että Suomen ev. lut. kirkossa kyllä kaikki käy ja tuskin tästäkään mitään seuraa. Jäämme odottelemaan testilaboratorion viimeisimmän kokeen tuloksia.

Vähän huvittavaa on se, että Sleyn lähetystyön mainosten esillä pitäminen Paavalin kirkossa on kielletty. Ne eivät varmaankaan kirkkoherra Kanalan arvion mukaan sovi kirkon pyhyyteen. 

Ajattelen, että isommassa kuvassa ongelman taustalla on pyhän ja profaanin välisen rajan hämärtyminen. Ymmärrän sen, että rajan veto ei ole kovin helppoa eikä aina edes tarkoituksenmukaista, koska myös se, mitä sanomme profaaniksi, on Jumalan luomaa. Kuitenkin on olemassa myös erityiseen tarkoitukseen pyhitettyjä tiloja. Kun kirkkotiloja on entistä enemmän alettu antaa monenlaisen sinänsä hyvän toiminnan käyttöön, jolla ei kuitenkaan enää ole selkeää yhteyttä kristilliseen sanomaan, ollaan tilanteessa, jossa on enemmän tai vähemmän makuasia, mikä sopii kirkkoon, mikä ei. Yksiselitteistä rajaa on vaikea piirtää, ja siksi Paavalin seurakunnassa kokeillaan kaikenlaista.

Kirkon hautajaisia odotellessa – Olkinuoran kolumnin johdosta

Jokainen teksti on pyrittävä ymmärtämään kontekstissaan. Lisäksi on huomioitava tekstin tyylilaji. Pakinaa ei voi tulkita samalla tavalla kuin uutistoimituksen tuottamaa tekstiä. Kolumni voi hyvinkin olla kantaaottava ja siksi myös pisteliäs ja lukijaa ärsyttävä. Miten siis pitäisi ymmärtää Hilkka Olkinuoran Kirkko ja Kaupunki -lehdessä julkaistu kolumni: ”Helluntai on kirkon syntymäpäivä – hautajaiset alkavat olla näkyvissä”.

Kolumnin otsikko on hätkähdyttävä: kirkon hautajaiset alkavat olla näkyvissä. Mielenkiintoista on se, että moni kirkon raamattukonservatiiveista voisi yhtyä Olkinuoran ennusteeseen – tosin kovin erialaisista syistä kuin hän. Olkinuora näkee kirkon kuolemansairauden johtuvat juuri raamattukonservatiiveista, joita piispat joutuvat kärsimään kuin nenäkkäiden lasten vanhemmat. 

Helluntain hengessä Olkinuora peräänkuuluttaa Pyhän Hengen hedelmiä, joiden hän toivoo kasvavan kirkossa ja joiden kasvun raamattukonservatiivit tukahduttavat. Olkinuora muistuttaa Hengen hedelmien olevan rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys jne. Tässä jotkut tekstiä sosiaalisessa mediassa kommentoineet ovat olleet huomaavinaan itseironiaa. Puuttuuhan tekstistä itsestään täysin ainakin rakkaus ja ystävällisyys. Teksti on ennemminkin retoriikan termein kuvattuna vituperaatiota eli räikeää mustamaalaamista, jonka tarkoitus on saada vastapuoli näyttämään mahdollisimman iljettävältä. Hengen hedelmiä toivovan kirjoittajan olisi toivonut pysyvän kirjoituksessaan ainakin totuudessa – onhan Jumalan Henki nimenomaan Totuuden Henki – mutta totuuskin saa väistyä, kun raamattukonservatiiveja lyödään. Tarkoitus pyhittää keinot. 

Olkinuora väittää maallikoiden vihkineen papeiksi kaksi miestä ruotsinkielisellä pohjanmaalla. Väite ei yksinkertaisesti ole totta. Toinen ”vihityistä” jo kirjoittikin Kirkko ja Kaupungissa asiasta. Kyseessä oli jo aikaisemmin Inkerin kirkossa evankeliumin julistamisen ja sakramenttien virkaan – Inkerin kirkon pappisdiakonin virkaan – vihittyjä miehiä, jotka siunattiin palvelemaan rukoushuoneella kokoontuvaa herätysliikeväkeä. Hengelliseen työhön siunaaminen tehtävään kutsuneen yhteisön toimesta on varsin normaali käytäntö kirkon ja herätysliikkeiden piirissä. 

”Kirkollinen keskisormi” (oiva termi – täytynee ottaa käyttöön) heilui Olkinuoran mukaan Inkerin kirkon pappisvihkimyksessä syksyllä 2023. Olkinuora viitannee siihen sitkeästi elävään väitteeseen, että kyseinen pappisvihkimys olisi järjestetty tieten tahtoen samalla päivälle, jolloin Mikkelin uusi piispa Mari Parkkinen vihittiin virkaan. Olkinuora antaa ymmärtää, että näin Inkerin piispa sai myös oivan syyn olla osallistumatta piispanvihkimykseen. En ole päässyt Inkerin piispan pään sisään näkemään hänen syvimpiä motiivejaan, kun hän valitsi vihkimyspäivän – eikä ole Olkinuorakaan. Tiedän kuitenkin sen, että alun perin vihkimys oli sovittu aikaisemmaksi, mutta Inkerin kirkon piispan vakavan sairauden takia sitä piti siirtää. Uskon Vähän katekismuksen 8. käskyn selityksen hengessä Inkerin kirkon johdon vakuutuksen, että uutta vihkimyspäivää ei valittu Mikkelin piispanvihkimyksen mukaan. Voi hyvin olla, että Inkerin kirkon piispa ei ollut ajattelut osallistua piispanvihkimykseen – Suomen ev. lut. kirkolla ja Inkerin kirkolla kun on erilainen virkanäkemys – mutta Inkerin kirkon piispalla olisi varmasti ollut selkärankaa halutessaan jättäytyä pois tilaisuudesta ilman kalenteripäällekkäisyyttäkin.

Varsin erikoinen ja todellisuudesta vieraantunut näkemys on se, että ”naispapit tuupitaan syrjäisiin kirkkoihin”. Ajatteleeko Olkinuora, että pienellä raamattukonservatiivisella vähemmistöllä tosiaan on valta päättää, missä kirkossa kukin palvelee? Ja ajatteleeko hän esimerkiksi Turun Tuomiokirkon, Oulun Tuomiokirkon, Helsingin Tuomiokirkon ja Mikkelin tuomiokirkon olevan syrjäisiä kirkkoja? Niissä kaikissa on naispuolinen kirkkoherra. Eivätkä Espoon, Mikkelin ja Turun hiippakunnatkaan naispuolisine piispoineen mitään perähikiöitä ole.

Teologian tuntemuksen puutteesta taas kertoo Olkinuoran kommentti Lähetyshiippakunnan pappien toimittamista ”aidoiksi luulluista” kasteista. Eikö Olkinuora tiedä, että kirkkomme tunnustaa oikeaksi ja päteväksi kasteeksi kolmiyhteisen Jumalan nimeen kristillisessä yhteisössä toimitetun kasteen? Vai ajatteleeko hän, että Suomen ev. lut. kirkolla on Suomessa kastemonopoli?

Hyvän vituperaation hengessä Olkinuoran teksti vilisee raamattukonservatiiveja halventavia termejä: ”nenäkkäät lapset”, ”’konservatiiviset’ papinpoikaset”, ”Inkerin kirkon diakoneiksi väitetyt”, ”suomalaismiesten ’pappisvihkimys’ Inkerin kirkossa”, ”hähmäiset rinnakkaisjumalanpalvelukset”. Räikeimmän termin, Inkerin kirkossa vihittyjen pappien vertaamisen haittaeläimeen, Kirkko ja Kaupunki pyynnöstä poisti (kiitos lehden päätoimittajalle; lienee aika harvinaista, että kolumnia sensuroidaan jälkikäteen).

Miten Olkinuoran kolumnia siis pitäisi tulkita? Onko sen tarkoitus olla Hengen hedelmiä pursuava ja kirkon yhteyttä rakentava puheenvuoro? Vai onko se retorisesti taitavasti kirjoitettu mustamaalaus, jonka tarkoitus on synnyttää vastenmielisyyttä raamattukonservatiiveja kohtaan? Vai pitäisikö tekstiä lukea pakinana, jolloin sitä ei ole tarkoituskaan ottaa tosissaan? Vai onko kolumni yksinkertaisesti vain Olkinuoran oman pahan olon purkaus, jolla ei ole sen suurempaa tarkoitusta? 

Kevytanalyysi piispa Parkkisen retoriikasta

Radio Dein piispojen kyselytunnit ovat mielenkiintoista kuunneltavaa. Kukin piispa vuorollaan pääsee vastaamaan kolmen lehtitoimittajan kysymyksiin, ja kysymykset luonnollisesti määrittelevät keskustelun teemat. Kirkollisesta ilmapiiristä kertoo paljon se, että tämän vuoden puolella on ohjelmassa ollut kolme piispaa: piispat Jolkkonen, Hintikka ja viimeksi Mikkelin piispa Mari Parkkinen (Radio Dei 18.3.2026), ja kaikilta on kyselty kirkon ja herätysliikkeiden välisistä suhteista. 

Toimittajan kysymykseen, mitä piispa Parkkinen aikoo tehdä, jotta kirkon ja muutaman herätysliikejärjestön välejä hiertävä naispappeuskysymys voisi ratketa parhain päin, Parkkinen totesi, että hänellä ei nyt ole mitään uutta kielikuvaa, jolla kuvata tilannetta. Tämä oli viittaus erityisesti piispa Hintikan vertaukseen, jossa tämä kuvasi kirkon ja herätysliikkeiden välisiä suhteita kiristyneeseen kumilankaan. 

Vauhtiin päästyään piispa Parkkinen kuitenkin otti retoriikan työkalupakistaan esiin mitä voimakkaimman kielikuvan. Suora sitaatti: ”Totta kai piispana minä lähden etsimään niitä kadonneita lampaita, jotka ovat meidän virkakäsityksestämme lähteneet eri teille, mutta toisaalta jos ei haluta kuulla sitä paimenen ääntä vaan tehdään se selkeä raja siihen, niin eipä siinä ole hirveästi piispalla tekemistä.”

Kristillisessä kuvakielessä kadonneen lampaan ymmärretään tarkoittavan sellaista ihmistä, joka on joutunut pois Jumalan yhteydestä, ja hyvä paimen etsii kadonnutta. Kun Jeesus Luukkaan evankeliumin luvussa 15 kertoi vertauksen kadonnutta etsivästä paimenesta, hän perusteli sillä kritisoijilleen omaa toimintaansa syntisten ystävänä. Vihjaako Parkkinen perinteisen virkakannan omaavien siis eksyneen pois Jumalan luota? 

Parkkinen selventää kielikuvaa toteamalla kadonneiden lampaiden lähteneen eri teille Suomen ev. lut. kirkon virkakäsityksestä. Tämä herättää kysymyksiä. Ensinnä, eikö historiallisesti kuitenkin Suomen. ev. lut. kirkko lähtenyt uusille teille tehdessään virkaratkaisun vuonna 1986, ja perinteisen virkakäsityksen edustajat ovat puolestaan pysyneet vanhassa käsityksessä? Toiseksi, oliko koko maailmanlaaja kristillinen kirkko piispa Parkkisen mielestä melkein 2000 vuotta kadoksissa, kunnes 1900-luvulla eri puolilla kristikuntaa naisten pappeudesta ruvettiin keskustelemaan ja se hyväksyttiin monissa paikalliskirkoissa? Silloinko hyvä paimen löysi eksyneet? Kolmanneksi, ovatko esimerkiksi ortodoksikirkko ja roomalaiskatolinen kirkko piispa Parkkisen mielestä kadonneita lampaita, joita jonkun hyvän paimenen pitäisi etsiä? Entä ne monet luterilaiset kirkot, jotka eivät ole hyväksyneet naisten pappeutta? Tiedän, että Luterilainen Maailmanliitto kyllä yrittää käännyttää oman kirkkoyhteisönsä jäsenkirkkoja uuteen virkanäkemykseen.

Luukkaan kadonnutta lammasta kuvaavasta vertauksesta piispa Parkkinen siirtyy sujuvasti Johanneksen evankeliumin lukuun 10 ja Jeesuksen puheeseen itsestään hyvänä paimenena. Lampaat kuulevat paimenensa äänen ja seuraavat sitä. Hyvän paimenen äänen ajatellaan tarkoittavan puhdasta evankeliumia ja oikeaa opetusta. Sitä Jeesuksen omat seuraavat. Nyt piispa Parkkinen näyttääkin tulkitsevan toisin. Hyvän paimenen äänen tunnistaakin siitä, että se puoltaa naisten pappeutta. Vai pitääkö asia ymmärtää niin, että puhtaan evankeliumin sisältö on naisten pappeus, tai ehkä sen yläkäsitteenä tehtävien samanlaisuutena toteutuva yhdenvertaisuus? Ja onko perinteisellä virkakannalla olevien ääni puolestaan se vieraan ääni, jota Jeesuksen omat eivät seuraa?

Kun luin piispa Parkkisen kyselytunnista Kotimaan verkkosivulta ja siellä siteerattiin piispan kommenttia kadonneista lampaista ja paimenen äänestä, ajattelin hänen varmaankin käyttäneen kielikuvaa pilke silmäkulmassa. Kun sitten kuuntelin kyselytunnin ja huomasin Parkkisen puhuneen aivan tosissaan, en voinut kuin ihmetellä retoriikan kovuutta. Kumilanka on todella kovilla. 

Kirkollinen kiristyminen – mikä on muuttunut?

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on väitetty naispappeuden vastustamisen voimistuneen viime vuosien aikana. Raamattukonservatiivisia järjestöjä syytetään lisääntyneestä naisvihasta, ja vihjasipa arkkipiispa jopa maga-liikkeen vaikutusten näkyvän kirkon sisäisessä keskustelussa. Maga-väite on anakronistisuudessaan naurettava – raamattukonservatiivisten järjestöjen virka- ja avioliittonäkemykset ovat sentään aika tavalla vanhempia kuin Trumpin virkakaudet – eikä siitä tässä sen enempää.

On hyvä pysyä faktoissa. Mikä on muuttunut ja vahvistunut viime vuosien aikana? Kun naisten pappeus hyväksyttiin 1986, päätökseen liitettiin ponsi, jonka mukaan myös kirkon perinteisellä virkakannalla olevilla on pääsy kaikkiin kirkon virkoihin. Vuoteen 2000 piispa Olavi Rimpiläisen eläkkeelle jäämiseen asti perinteisellä kannalla olevia vihittiinkin papeiksi Oulun hiippakunnassa, mutta sen jälkeen kaikilta vihittäviltä kaikissa hiippakunnissa on edellytetty osallistumista vihkimykseen yhdessä naisten kanssa, ja nykyisin vaaditaan myös sitoumusta toimia ordinaation jälkeen alttariyhteistyössä kaikkien kirkon pappien kanssa. 

Raamattukonservatiivien yleinen käytäntö väistyä alttariyhteistyöstä ei ole uusi, kiristynyt toimintamalli. Jo vuonna 1988, jolloin ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin Suomen ev. lut. kirkkoon, kirkon konservatiivisiipi laati muuttunutta tilannetta varten ohjeellisen mallin Apostolinen tie uudessa tilanteessa, jossa todetaan mm. seuraavasti: ”Kristityt, jotka seuraavat apostolisen uskon mukaista seurakuntaelämää ja järjestystä, etsivät sellaisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia, joissa armonvälineitä, sanaa ja sakramentteja, hoidetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti”. 

Pitkään seurakunnissa ja seurakuntien ja järjestöjen yhteistyössä voitiin toimia vuoden 1986 ponnen hengessä, mutta vuonna 2006 tilanne muuttui, kun laajennettu piispainkokous hyväksyi pienellä ääntenenemmistöllä niin sanotun piispa Heikan paperin. Piispainkokouksen ohje koskee työvuorojärjestelyjä seurakunnissa. Sen mukaan jumalanpalveluksen toimittajia ei saa valita siten, että perinteisellä virkakannalla oleva voisi välttyä toimittamasta jumalanpalvelusta yhdessä naispuolisen papin kanssa. Päätös vaikeutti merkittävästi järjestöjen ja seurakuntien yhteistyötä ja teki käytännössä mahdottomaksi perinteisellä virkakakanalla olevan ja sitä käytännössä toteuttavan papin työskentelyn monipappisessa seurakunnassa, jossa papistoon kuuluu myös naisia. 

Heti aloitettuaan arkkipiispan virassa kesäkuussa 2018 Tapio Luoma kielsi ehtoollisen vieton Maata näkyvissä -festareilla, jos ehtoollista eivät voi jakaa myös naispuoliset papit. Näin päättyi 33-vuotinen perinne, jossa tuhannet eri puolilta Suomea tulevat nuoret saivat osallistua yhdessä ehtoollisen viettoon perjantai-illan päätteeksi.

Perinteisellä virkakannalla oleviin teologeihin kohdistuvasta ordinaatiosulusta johtuen monet järjestöjen papit on vihitty muualla kuin Suomessa. Osa heistä on ollut pitkään lähetystyössä ja saanut pappisvihkimyksen kumppanikirkossa lähettinä toteuttamaansa tehtävää varten. Osa heistä on vihitty kumppanikirkon piispan toimesta siten, että osa työpanoksesta suuntautuu vihkimyksen antaneen kirkon tehtävään, vaikka varsinainen työtehtävä onkin järjestön palveluksessa Suomessa. Tämän ordinaatiopolun piispainkokous päätti sulkea päätöksellään syksyllä 2024. Päätöksen mukaan kirkon lähetysjärjestön työntekijän ulkomailla tapahtuva vihkimys on joissain tapauksissa mahdollinen, jos vihittävä on jo työskennellyt merkittävän ajan kumppanikirkon palveluksessa ulkomailla, osaa kohdemaan kielen ja kulttuurin riittävällä tavalla ja on sitoutunut työskentelemään kyseessä olevan kumppanikirkon palveluksessa määrätyn ajan vielä ordinaation jälkeen. Piispainkokouksen päätöksessä silmiinpistävää oli, että kokous muutti pohjaesitystä siten, että vihkimyksen antavan kumppanikirkon tulee olla Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkko tai sillä tulee olla alttari- ja saarnatuoliyhteys Suomen ev. lut. kirkon kanssa. Tämän muutoksen pohjaesitykseen piispainkokous teki tietoisena siitä, että yksi Sleyn pitkäaikaiseen lähetystyöhön sitoutunut teologilähetti odotti pappisvihkimystä kirkosta, joka ei ole LML:n jäsenkirkko.

Oma ikävä lukunsa on Sleyn Porin messuyhteisön kohtalo. Kymmenen vuoden ajan yhteisö toimi hyvässä yhteistyössä Porin Teljän seurakunnan yhteydessä yhtenä sen kokoontuvana seurakuntana Väinölän kirkossa. Vuonna 2024 seurakuntaneuvosto – joidenkin arvioiden mukaan Turun tuomiokapitulin tai Turun piispan vaikutuksen alaisena – kuitenkin päätti lopettaa yhteistyön. Yli sadan hengen yhteisö jäi ilman kotikirkkoa. Uusi kokoontumistila löytyi Porista, Aatuntiellä oleva Esikoiset ry:n rukoushuone. Rukoushuone sijaitsee Länsi-Porin seurakunnan alueella, ja seurakuntaneuvosto puolsi ehtoollisluvan antamista rukoushuoneelle. Kirkkoherra kuitenkin vastusti lupaa, ja siksi asiasta päätettiin tuomiokapitulissa. Kapituli ei myöntänyt lupaa. 

Mikä siis on muuttunut? Perinteisen virkakäsityksen edustajat ovat pysyneet niissä linjauksissa, jotka määriteltiin jo vuonna 1988, mutta sen jälkeen kirkko on tehnyt useita päätöksiä, jotka ovat kutistaneet raamattukonservatiivien elintilaa ja turhentaneet vuonna 1986 päätettyä pontta.

Luottamuksesta ja sen murentamisesta: arkkipiispan puheet kirkolliskokouksessa

Marraskuun 2025 kirkolliskokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Luoma puhui luottamuksesta ja sen puutteesta: ”Havaintoni ja tuntemusteni mukaan keskinäinen luottamus on ollut koetteilla paitsi yhteiskunnassa myös omassa kirkossamme.” Luottamusta koetteleviksi kirkon kipupisteiksi hän mainitsi erityisesti samaa sukupuolta olevien vihkimiset ja virkakysymyksen. Puheessaan arkkipiispa toivoi hyväntahtoisen luottamuksen vallitsevan kirkossa ja kirkolliskokouksessa. 

Kirkolliskokouksen avajaispäivän iltana järjestettiin paneelikeskustelu kirkon kipupisteistä. Arkkipiispa piti paneelin alussa teemaan johdattavan puheenvuoron, josta hyväntahtoinen luottamus kahta kirkon lähetysjärjestöä kohtaan tuntui tyystin puuttuvan. Katkelma arkkipiispan puheesta:

”Viimeaikaisissa lähetysjärjestöjä ja niiden asemaa koskevissa keskusteluissa on ollut esillä yksi erityinen ongelmakohta, virkakysymys. Tästä asiasta voisi puhua paljonkin, mutta tyydyn toteamaan omana tiivistelmänäni vain sen, että viime aikojen keskustelujen polttopisteessä olleet lähetysjärjestöt eivät ole pystyneet vakuuttavasti osoittamaan, että lähetysjärjestöasemaa ei käytettäisi keinona saada omille kotimaan työntekijöille pappisvihkimys ulkomaisen kumppanikirkon kautta. Tämä on johtanut siihen, että joissakin kirkkomme lähetysjärjestöissä työskentelee merkittävä määrä pappeja, jotka eivät ole meidän kirkkomme pappeja ja jotka eivät myöskään ole hakeneet kirkoltamme pappisoikeuksia, kuten heidän olisi kirkkojärjestyksen perusteella tullut tehdä, jos he halusivat toimittaa jumalanpalveluksia tai kirkollisia toimituksia Suomessa.”

Arkkipiispan kahden järjestön päälle heittämä epäilys tuntuu ikävältä. Puhun jatkossa toisen näistä järjestöistä, Sleyn puolesta. Emme me käytä hyväksemme lähetysjärjestöasemaamme saadaksemme pappeja Suomeen. On totta, että Sleyn kotimaan työssä on muissa kirkoissa vihittyjä pappeja. Osa heistä on vihitty papiksi palvelemaan kumppanikirkkoa, kun he ovat olleet pitkäaikaisessa lähetystyössä lähetyskentällä. Osa on aikoinaan vihitty ulkomailla erityisesi ajatellen Sleyn kotimaantyötä, mutta Sleyn lähetysjärjestöasemalla ei ole mitään tekemistä näiden vihkimisten kanssa. Sleyllä olisi hyvät yhteydet Inkerin kirkkoon, jossa näitä pappeja lähinnä on vihitty, vaikka Sleyllä ei olisikaan lähetysjärjestöasemaa. Ja onhan sekä Inkerin kirkossa että Kenian kirkossa vihitty useita sellaistenkin järjestöjen työntekijöitä, jotka eivät ole kirkon lähetysjärjestöjä. Sitä paitsi arkkipiispan ilmaisu antaa ymmärtää, että me yhä edelleen toimisimme epäilyttävällä tavalla. Yhtään työntekijäämme ei kuitenkaan ole vihitty papiksi – ei Suomessa eikä missään muuallakaan – sen jälkeen, kun piispainkokous syksyllä 2024 määritti ehdot ulkomailla tapahtuville vihkimisille. 

Keskinäistä luottamusta ei myöskään vahvista arkkipiispan julkinen väite, että kritiikin kohteina olevissa järjestöissä olisi merkittävä määrä muualla papiksi vihittyjä, jotka eivät ole hakeneet kirkoltamme pappisoikeuksia. Sleyn kotimaantyön messuyhteisöjen pastoreina toimii tällä hetkellä kolme muualla vihittyä pastoria. Heistä yksi on hakenut Helsingin hiippakunnasta pappisoikeuksia jo yli viisi vuotta sitten, mutta hakemus makaa piispan pöydällä. Toinen on kysynyt Lapuan hiippakunnasta mahdollisuutta saada pappisoikeudet, mutta hänen on annettu ymmärtää, että se edellyttäisi perinteisestä virkakäsityksestä luopumista. Kolmas on eläkkeelle jäänyt lähetti, jolla ei ole koulutuksensa perusteella muodollista pätevyyttä Suomen ev. lut. kirkon pappisvirkaan. Sleyn kansainvälistä messuyhteisöä johtaa kenialainen, Tansaniassa vihitty pappi, mutta hänen johtamansa työ on organisaatiossamme lähetystyötä, ei kotimaantyötä. Lisäksi Sleyn kotimaantyössä on kaksi muuta muualla vihittyä pastoria, joista toiselta niin ikään puuttuu muodollinen pätevyys pappisvirkaan Suomessa, ja toinen on piispan kanssa keskusteltuaan ymmärtänyt, että hänen virkanäkemyksellään on turha hakea pappisoikeuksia. Yksi Inkerin kirkossa vihitty työntekijämme on saanut Suomen ev.lut. kirkon pappisoikeudet, mutta siitä on jo kovin kauan. Arkkipiispan väite siis tarkkaan ottaen kyllä pitää paikkansa, mutta se antaa kuitenkin kovin vääristyneen ja kyseessä olevia lähetysjärjestöjä mustamaalaavan kuvan kokonaisuudesta vaietessaan siitä, miten Suomen kirkon pappisvirkaa hakeneita tai asiasta piispojen kanssa keskustelleita on piispojen ja tuomikapitulien taholta kohdeltu. Kapitulien ovia on kolkuteltu, mutta ovet ovat pysyneet tiukasti kiinni. 

Puhuin asiasta arkkipiispan kanssa. Hän lupasi palata asiaan. Yön yli mietittyään hän totesi, ettei aio korjata sanomisiaan. Näinkö luottamusta vahvistetaan?

Kun kivet huutavat

Kun opetuslapset ottivat Jeesuksen vastaan Jerusalemiin hoosianna-huudoin ja fariseukset käskivät Jeesusta kieltämään heitä, Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” (Luuk. 19:40)

Viime aikoina kivien huutoa on kuulunut julkisessa keskustelussa. (Tässä mainitut huutajat älkööt loukkaantuko siitä, että vertaan heitä kiviin. Kyseessä ei ole halventava vertaus). 

Yksi valtakunnan tunnetuimmista agnostikoksi itsensä määrittelevistä vaikuttajista, Jussi Halla-aho, on jo pitkään kritisoinut Suomen ev.-lut. kirkkoa siitä, että se keskittyy vääriin asioihin. Pesidenttivaalikampanjan yhteydessä marraskuussa 2023 Halla-aho totesi Radio Dein haastattelussa: ”Kyllä kai pitäisi lähteä siitä, että kristillinen kirkko on uskonnollinen organisaatio. Mutta sitä on vähän vaikea välillä muistaa, kun katselee, minkälaisia asioita kirkko painottaa toiminnassaan. Tuntuu, että siitä on pikemminkin tullut yleishumanistinen ja yleisvasemmistolainen kansalaisjärjestö, joka tekee kaikkea muuta paitsi uskonnollista työtä”, ja vielä: ”Minun käsittääkseni kristinuskon syvää ydintä on usko siihen, että ihminen pelastuu yksin uskosta. Ja kristinuskossa keskeistä on lähetyskäsky, joka kehottaa tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi. Mutta painottaako kirkko nyt sitten tänä päivänä tällaisia asioita, kun se pikemminkin keskittyy mielistelemään erilaisia todellisia tai kuviteltuja vähemmistöjä ja muita uskontoja, etenkin islamia, jonka merkitys yhteiskunnassa kasvaa maahanmuuton myötä?”

Halla-ahon kirkkokritiikissä voi toki kuulla perussuomalaisten poliittisen agendan ja ehkä myös yleisemmin poliitikkojen toiveen siitä, että kirkko ei sotkeutuisi yhteiskunnallisiin asioihin vaan jättäisi ne poliittisten päättäjien hoidettaviksi. Siitä huolimatta hänen sanansa sivaltavat terävästi. Halla-aholle voisi sanoa, että kirkko ei voi eikä saa olla hiljaa yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaan sen on toteutettava profeetallista tehtäväänsä myös tässä ajassa. Mutta kirkon on syytä katsoa peiliin, jos kirkon ulkopuolisen tarkkailijan silmiin näyttää siltä, että kirkko on unohtanut varsinaisen tehtävänsä: iankaikkisen pelastuksen jakamisen. 

Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola, agnostikoksi itsensä mieltävä hänkin, otsikoi maaliskuisen (2024) kolumninsa provosoivasti: ”Alasti poseeraava ja sarjassa pettänyt Kari Kanala on kirkon näkyvin hahmo – mitä se kertoo kirkosta?” Huomionhakuinen klikkiotsikko tämä toki on, mutta se ei tee tyhjäksi tekstin sisältöä. Vaikka kolumni keskittyy Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanalan edesottamusten värikkääseen kuvailemiseen ja kauhisteluun, on sen varsinainen piikki suunnattu Suomen ev. lut. kirkkoon. Samoin kuin Halla-aho, myös Ukkola ihmettelee, minne kirkko on unohtanut perustehtävänsä. Hän kirjoittaa: ”Kirkko ei enää uskalla puhua uskontonsa perusperiaatteista, joten jäljelle jää paljaspyllyinen sirkustirehtööri, joka melskaa megafoniinsa, selostaa suihinotosta ja pölisee polygamiasta”, ja edelleen: ”Nykykirkko yrittää kumarrella joka suuntaan, miellyttää kaikkia, mikä on näin sivusta, agnostikon silmin katsottuna surullista nähtävää. Lopulta käy niin, että opetuksensa hukannut kirkko ei miellytä enää ketään.” Mitä jos Ukkola on oikeassa ennustuksessaan?

Kaffepaussi-podcastissa, jossa katolilainen Patrik, joka toteaa itsestään, ettei ole harras kristitty, ja kirkkoon kuulumaton Johanna, keskustelevat erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä. Jaksossa 54 heidän käsittelyssään on kirkon nykytila. Jakson otsikko on ”Kari Kanala ja kirkon hämmentävä rappiotila”. Keskustelun inspiroijana on Ukkolan edellä mainittu kolumni, mutta runsaan kahdentoista minuutin keskustelun aikana päästään muihinkin esimerkkeihin siitä, miten kirkko on heidän mielestään karnevalisoitunut. Patrik sanoo ytimekkäästi: ”Kirkon ei pidä mukautua siihen, mikä on muotia tänään”, ja Johanna toteaa: ”Raamatussakin sanotaan, ’Älkää mukatuko tämän maailmanajan menoon’ eli varoitetaan siitä, ettei liikaa muovauduta vaan nimenomaan seisotaan sen oman jutun takana.” Kirkon ulkopuolella vaikuttavat keskustelijat ilmaisevat, miten he eivät pysty kunnioittamaan sellaista kirkkoa, joka kumartelee sinne ja tänne ja etsii huomiota. 

Nämä kolme esimerkkiä eivät ole kovin suuri otos, mutta arvelen yllättävän monen niin kirkon sisäpuolella kuin sen ulkopuolellakin jakavan Halla-ahon, Ukkolan, Patrikin ja Johannan ajatukset. Omiinkin korviini on kantautunut aivan tavallisten, kirkosta vieraantuneiden ihmisten kummastelua kirkon nykymenosta. Kirkko alkaa menettää uskottavuuttaan yhä useamman ihmisen mielessä. 

Mitä kirkko tekee? Sen johtajat ovat kovin hiljaa tai – mikä pahempaa – julkisilla ulostuloillaan vahvistavat sitä kuvaa kirkosta, jonka Halla-aho ja kumppanit ovat piirtäneet. Mistä silloin hakevat apua ne, jotka tahtovat kohdata elävän Jumalan? Patrikin sanoin: ”Koskaan ei elämässä niin huonosti mene että Kari Kanalan takia liitytään kirkkoon.”

Liberaalien raamattuperusteet – via negativa

A-studion avioliittokeskustelun lopussa piispa Hintikka totesi: ”Kaikilla osapuolilla tässä keskustelussa näkemys perustuu Raamattuun ja Kristilliseen uskoon”, johon pastori Vähäsarja jatkoi: ”Jos te kerrotte sitten ne perusteet.”

Mitä siis ovat liberaalisiiven raamatulliset perusteet? Oikeastaan minun, patakonservatiivin (kauhea sana!), ei pitäisi niitä esitellä, vaan kunnioittavan keskustelun periaatteen mukaisesti minun pitäisi puhua vain omista näkemyksistäni. Varovasti ja tietoisena siitä, että olen saattanut ymmärtää asioita väärin, yritän kuitenkin tähän poimia muutamasta lähteestä liberaalisiiven raamattuperusteita. 

Kirkolliskokouksen perustevaliokunta käsitteli avioliittokysymystä mietinnössään 1/2018. Valiokunnan enemmistö pitäytyi perinteisellä avioliittokannalla, mutta vähemmistöön jääneet jättivät mietintöön eriävän mielipiteensä. Siinä he kritisoivat valiokunnan enemmistön raamattuargumentaatioita siitä, että se ”perustuu yksittäisten jakeiden toistamiseen ilman pohdintaa siitä, miten tekstien syntykonteksti sekä historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ero nykypäivään pitäisi huomioida tulkinnassa.” Kritiikkiä saa myös se, että heidän mukaansa tekstit – muun muassa Jeesuksen sana siitä, miten Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja yhdistänyt heidät – on irrotettu asiayhteydestään, joka koski avioeroa. Edelleen eriävän mielipiteen antaneet näkevät Uuden testamentin homoseksuaaliset suhteet tuomitsevien tekstien liittyvän vallankäyttöön, ja ”aikamme syventynyt tieto sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden synnystä ja kehittymisestä jää täysin ottamatta huomioon.” Heidän mukaansa Raamatun kirjoittajat eivät ole ottaneet huomioon sitä, että homoseksuaalisuus on syvästi olemuksellinen asia, minkä me tänään ymmärrämme. Eriävän mielipiteen jättäneiden raamattuargumentaatio perustuu siis lähinnä sen osoittamiseen, että ne raamatunkohdat, jotka puhuvat negatiivisesti homoseksuaalisista suhteista, eivät ole valideja nykykeskustelussa. Varsinaisia raamattuperusteita samaa sukupuolta olevien vihkimiselle en heidän argumentaatiostaan löydä. Heidän raamatullisuutensa avioliittokysymyksessä näyttäytyy ainakin minulle jonkinlaisena via negativa – raamatullisuutena, eli keskitytään siihen, mitä Jumalasta tai hänen tahdostaan ei voi sanoa ja vältetään sanomasta, mitä hänestä voidaan sanoa. 

A-studion keskustelussa piispa Hintikka totesi, että ”ei ole olemassa yhtä yhtenäistä Raamatun avioliittokäsitystä”, ja että ”Raamatun tekstit ovat syntyneet sellaisessa kontekstissa, jossa meidän ymmärryksemme ihmisen moninaisuudesta, ihmisen seksuaalisuudesta, on ollut aika rajallinen”, ja vielä: ”se, että ammennamme Raamatusta yksiselitteistä avioliittokäsitystä, on valikoivaa Raamatun lukemista.” Näin siis näyttää siltä, että – samoin kuin perustevaliokunnassa vähemmistöön jääneet – myös piispa Hintikka argumentoi lähinnä sen puolesta, että Raamatussa ei ole yhtenäistä avioliittokäsitystä, ja että yksittäiset asiaan liittyvät raamatunkohdat eivät enää ole voimassa, koska tietomme asioista on lisääntynyt. 

Pastori Jukka Hautala, joka toimi kirkolliskokousedustajana edelliset kahdeksan vuotta, kuvailee Kotimaa24-blogissa erilaisten avioliittomallien kirjoa erityisesti Vanhassa testamentissa, jossa moniavioisuus on yleistä ja avioliittosopimukset syntyvät joskus kummallisissa olosuhteissa. Samoin kuin piispa Hintikka, myös Hautala päätyy siihen, ettei ole olemassa yksiselitteistä Raamatullista avioliittomallia. Koska Raamatun sisällä avioliitokäsitys on muuttunut, Hautala ymmärtää olevan nimenomaan raamatullista tarkistaa ”tuttuja oletuksia, ennakkoluuloja ja totuuksia.” Ajankohtaista keskustelua ajatellen mielenkiintoista on se, että vaikka Raamatussa toki on erilaisia avioliittomalleja, ne ovat kaikki miehen ja naisen (tai naisten) välisiä. Ja kun Hautala toteaa varhaisten kristittyjen yksiavioisuuden olevan kreikkalaisen kulttuurin vaikutusta, niin on huomattava, että tuossa kulttuurissa yleistä homoseksuaalisuuden harjoittamista kirkko taas ei halunnut omaksua. Siihenkin varmaan oli syynsä. 

Yhteys-liikkeen johtokunnan puheenjohtaja Arja Majuri taustoittaa avioliittokiistaa Kotimaa24 haastattelussa näin: ”Säilyttäjillä on kulttuurikeskeinen raamatunlukutapa. Heille kaikki kirjoitettu on Jumalan sanaa, kaikki tuohon aikaan ja tuon ajan elämään liittyvät ohjeetkin. Perussanoma rakastavasta Jumalasta jää taka-alalle. Uudistajat lukevat Raamatusta sanoja Jumalasta, hänen uutta luovasta rakkaudestaan ja myötätunnosta luomakuntaa kohtaan. On eri asia lukea sanoja Jumalasta kuin Jumalan sanaa.” Näyttää siis siltä, että liberaaleilla (uudistajat) ja konservatiiveilla (säilyttäjät) on kovin erilainen raamattunäkemys. Ehkä siis perimmältään kiistassa ei ole kyse Raamatun tulkinnasta – jos sillä tarkoitetaan Raamatun tekstin alkuperäisen merkityksen ymmärtämistä – vaan raamattunäkemyksestä.

Onko niin, että monille liberaaleille raamatullisuus merkitsee jonkun Raamatun periaatteen nostamista sellaiseksi ohjeeksi, jonka avulla osa Raamatusta arvioidaan tähän aikaan sopimattomaksi? Arja Majurille sellainen periaate näyttää olevan ”rakastava Jumala”, jonka Raamattua Jumalan sanana lukevat ovat hänen mukaansa jättäneet taka-alalle. Räikeän esimerkin tällaisesta Raamatun seulontaan käytetystä periaatteesta tarjoaa sähköpostiviesti, joka on ilmeisesti lähetetty kaikille kirkolliskokousedustajille. Viestin tarkoitus on puolustaa piispojen avioliittoesitystä. Sitaatti viestistä: ”Raamatun tulkinnassa yksittäisiä sanoja ja lauseita tulisi peilata rakkauden näkökulmasta. Kaikki ne Raamatun kohdat, jotka eivät ole sopusoinnussa rakkauden kanssa, ovat paholaisen vaikutuksen alaisena kirjoitettuja.”

Summa summarum. Näiden esimerkkien valossa liberaaleilla näyttää olevan kaksi tapaa lähestyä Raamatun tekstejä, jotka käsittelevät avioliittoa tai laajemmin sukupuolisuhteita. 1. Todetaan niiden olevan sekavia ja aikaansa sidottuja ja perustuvan puutteelliseen tietoon ihmisestä; 2. nostetaan joku Raamatun periaate – yleensä rakkaus – arviointikriteeriksi, jonka avulla Raamatun teksteistä seulotaan pois ne osat, jotka teksti lukijan mielestä eivät sovi yhteen tuo periaatteen kanssa. Oma kysymyksensä on, voidaanko näitä lähestymistapoja kutsua raamatullisiksi. 

Mis- vai disinformaatiota?

Opin vastikään Me Naiset -lehden sanatestissä, mitä eroa on mis- ja disinformaatiolla. (En tilaa lehteä, mutta lehden testeihin eksyn aika usein Ilta-Sanomien sivuilta). Misinformaatio on yksinkertaisesti väärää informaatiota, joka perustuu väärinkäsitykseen tai tietämättömyyteen, siis tahatonta. Disinformaatio taas on tietoista ja harkittua väärän tiedon levittämistä. 

Inkerin kirkossa 3.9. tapahtuneesta pappisvihkimyksestä seuranneeseen mediamyrskyyn on liittynyt paljon joko mis- tai disinformaatiota, luultavasti molempia. On väitetty Supon olleen erityisen kiinnostunut vihkimyksestä, mikä ei pidä paikkaansa. On väitetty Inkerin kirkkoon vihittyjen pappien sitoutuneen noudattamaan Venäjän federaation perustuslakia, mikä ei sekään ainakaan aivan suoraviivaisesti pidä paikkaansa – Inkerin kirkko luonnollisesti on sitoutunut noudattamaan Venäjän lakeja samoin kuin Suomen ev. lut. kirkko Suomen lakeja. On väitetty – tai ainakin epäilty – nyt vihittyjen pappien olevan Venäjän ”vihreitä miehiä” Suomen kirkossa, mikä ei ainakaan pidä paikkaansa. On jopa vihjattu siihen, että Kansanlähetys olisi jotenkin lahjottu lähettämään kaksi työntekijäänsä vihittäviksi Inkerin kirkkoon. Näiden väitteiden tai vihjailujen jakajat eivät ole olleet keitä tahansa sosiaalisen median mattimeikäläisiä. 

Misinformaation jakaminen on toki ymmärrettävää – kukapa meistä ei joskus tai useinkin sortuisi sellaiseen. Luemme median väitteitä, uskomme ne tosiksi ja kerromme eteenpäin, vaikka ne saattavat olla epätosia tai vahvasti värittyneitä. Herkästä ja vahvasti tunteita herättävästä asiasta olisi kuitenkin puhuttava harkiten ja faktat olisi syytä tarkistaa, varsinkin silloin kun esiintyy julkisella paikalla ja suurella arvovallalla. Jos taas kyseessä on disinformaatio, on asia paljon vakavampi mutta ei kovin yllättävä. Sanotaan, että me elämme totuuden jälkeistä aikaa. Totuudella ei enää ole väliä, kunhan jaettu informaatio saa aikaan toivotun tuloksen. Tarkoitus pyhittää keinot. Erään tutkimuksen mukaan presidentti Trumpin puheista paljastui yhden lokakuun aikana ennen USA:n vuoden 2018 välivaaleja 1205 valheellista tai harhaanjohtavaa väitettä. 

On ikävää, jos disinformaation jakaminen pesiytyy myös kirkolliseen toimintakulttuuriin ja valtapeliin. 

Photo by Markus Winkler on Pexels.com

Pathos

Vaikuttavassa retoriikassa tarvitaan kolmea tekijää: ethos, pathos ja logos. Näistä pathos tarkoittaa tunteisiin vaikuttamista. Suomalaisessa puhekulttuurissa pathos on usein jäänyt lapsipuolen asemaan, ja logos, järkeen vaikuttaminen ja asia-argumentaatio, on korostunut. Ihmiset kuitenkin tekevät päätöksiään varsin usein tunteiden ohjaamina, vaikka he sanovat ja luulevatkin olevansa rationaalisia ja harkitsevia. Viime aikoina myös suomalaisessa kontekstissa pathosta on ruvettu käyttämään entistä aktiivisemmin ja tehokkaammin. Hienoa!

Pathoksella voidaan herättää positiivia tunteita. Mainokset tekevät juuri sitä. Tuo tuote minun on saatava, koska jo pelkkä tuotteen esittely herättää minussa jotain positiivista. Säälin tunteet saavat avaamaan lompakon – tai näpyttelemään suuren summan MobilePay-sovellukseen. Vaikkapa nenäpäivän TV-lähetykset, joissa kamera kiertää köyhien afrikkalaislasten luona, saavat katsojan silmiin kyyneleet, ja tv-ruudun alalaidassa lahjoitussummat kasvavat. Jossain vaiheessa pathos voi kuitenkin ylikorostua ja saada aikaan tunteen siitä, että tämä menee jo sosiaalipornon puolelle. Retoriikka on vaikea laji.

Myös negatiivisten tunteiden herättämisellä voidaan saada paljon aikaan. Kun jotain ihmistä tai ihmisryhmää halutaan ajaa marginaaliin, jonka tukemisen halutaan loppuvan ja joka halutaan vaientaa, kannattaa pyrkiä herättämään suuressa yleisössä vihan tunteita heitä kohtaan ja tai jopa kuvaamaan heidät siten, että kuulijoissa syntyy ällötyksen tunteita. Vihattavia ja ällöttäviä ihmisiä on helpompi lyödä kuin miellyttäviä, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti.

Antiikin aikana, silloin kun retoriikka hallittiin hyvin, negatiivisten tunteiden herättämistä käytettiin tehokkaasti kristittyjä vastaan. Heidän väitettiin olevan ateisteja, ihmiskunnan vihollisia, lapsia syöviä kannibaaleja, ja sitten heitä oli helppo ilman tunnontuskia polttaa roviolla tai viedä petojen eteen. Hitlerin Saksassa sama toimi juutalaisia vastaan. Keskitysleiriin oli paljon helpompi viedä koko Saksan kansaa riistävä vieraan rodun edustaja kuin mukava ja kohtelias naapuri. Ukrainalaiset on leimattava natseiksi, jotta venäläiset saataisiin kääntymään veljeskansaansa vastaan, onhan natsia helpompi ampua kuin veljeä. Tehokas retoriikka on kaikkein suurimpien hirmutekojen taustalla.

Totesin alussa, että Suomessakin on lopulta opittu käyttämään tehokkaasti pathosta, ja vieläpä sen negatiivisia tunteita herättävässä muodossa. Tänään hyvä keino on leimata joku putinistiksi, sillä mikä voisi olla kuvottavampaa. Ei liene ihme, että tehokas retoriikka kukoistaa ennen kaikkea kirkollisessa keskustelussa. Ovathan kirkolliset keskustelijat, ja ennen kaikkea eksegeetit, jo koulutuksessaan tutustuneet antiikin retoriikkaan.