A-talkin jälkipuintia

Olin muutama päivä sitten A-talkissa keskustelemassa siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Urheilusuorituksen – ja miksei siis myös TV-keskustelun – jälkeen on hyvä arvioida, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Monen asian olisi voinut sanoa paremmin, monta sellaista asiaa olisi voinut tuoda esiin, jotka nyt jäivät pimentoon. Olisiko pitänyt selkeämmin sanoa synti synniksi? Ehkä. Olisiko pitänyt hanakammin tarttua vastapuolen merkilliseen ja kaiken suhteuttavaan raamatunlukutapaan? Ehkä. Olisiko pitänyt vahvemmin tuoda esille se, että olemme tekemisissä elävän ja pyhän Jumalan kanssa? Varmaan. Keskustelu kuitenkin meni niin kuin meni. Suora lähetys on suora lähetys, ja siinä aika on rajallinen. Kun erittäin hyvä ja tasapuolinen keskustelun isäntä vielä piti keskustelun hyvin aisoissa ja asiassa, ei jäänyt oikein tilaa sanoa kaikkea, mitä olisi halunnut sanoa. Selittelyä?

Ohjelmaa seuranneessa some-keskustelussa olen huomannut mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin, ne jotka kannattavat homoliittojen kirkollista vihkimistä arvioivat Laura Mäntylän ja Heikki Lepän olleen paljon vakuuttavampia kuin minä ja kanssani perinteistä avioliittonäkemystä puolustanut Juha Ahvio. Meidän tavallamme ajattelevat taas katsoivat minun ja Juhan voittaneen argumentoinnin 6-0. Jokainen väistämättä arvioi asiaa omasta taustastaan käsin, niin me kuin hekin.

Toiseksi, monet meikäläiset ovat kommentoineet, että Laura Mäntylä ja Heikki Leppä eivät pystyneet lainkaan argumentoimaan oman kantansa puolesta. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa. He harjoittivat itse asiassa hyvinkin voimakasta tunneargumentointia. Eräs tässä keskustelussa laajemminkin käytetty argumentti on: ”mikä tuntuu oikealta eikä loukkaa ketään, on oikein.” Tällainen argumentti vetoaa vahvasti ihmisiin, ja se on hyvinkin nykyisen moniarvoisen maailman mukainen. Kun ei ole mitään yhtä ja kaikille yhteistä oikeaa ja hyvää, on vain subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia. Tämä argumentti on kuitenkin kristillisen kirkon ja uskon kannalta tuhoisa. Kirkon usko on aina ollut ja tulee aina olemaan, että on olemassa Jumala, joka on ilmaissut tahtonsa, joka koskee kaikkia ihmisiä. On olemassa yksi kaikille yhteinen totuus, jota meidät on kutsuttu etsimään Jumalan sanasta. Sen totuuden edessä me kaikki kerran seisomme tekemässä tiliä elämästämme.

Keskustelun isäntä arvioi keskustelua siten, että Laura ja Heikki puhuvat ihmisestä ja minä ja Juha kirjasta (Raamatusta). Tämä jako ei ole aivan oikea, sillä silloin kun pidämme kiinni Raamatusta etsimme juuri ihmisen parasta. Uskomme, että Jumala tahto ja sen noudattaminen on iankaikkisuusnäkökulmasta parasta jokaiselle, ja taas siitä luopuminen johtaa rikkinäiseen elämään jo täällä ja lopulta iankaikkiseen eroon Jumalasta.

Rakastatko minua?

Seuraavan runsaan vuoden aikana Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tärkeiden kysymysten edessä. Uskoisin, että kun vuosi 2017 tulee päätökseen, kirkkomme ei ole enää aivan samanlainen kuin syksyllä 2016. Suomen ev. lut. kirkko joutuu lähitulevaisuudessa aivan erityisellä tavalla arvioimaan omaa olemustaan ja kutsumustaan kristillisenä kirkkona, osana Kristuksen yhtä, yhteistä ja apostolista kirkkoa.

Ensinnäkin uskonpuhdistuksen juhlavuosi 2017 ja siihen liittyvät lukemattomat pienemmät ja suuremmat juhlallisuudet, seminaarit, luennot, julkaisut, lehtikirjoitukset jne. vievät kirkkomme tarkastelemaan sitä, missä määrin se yhä edustaa samaa uskoa kuin Luther ja muut alkuajan reformaattorit aikoinaan. Tämän syksyn synodaalikokouksiin on kutsuttu kaikki kirkkomme papit ja lehtorit muun muassa keskustelemaan kirjasta Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna joudumme kysymään, vieläkö Suomen ev. lut. kirkon johtavana periaatteena käytännössä on ”Yksin Raamattu”, ja vieläkö sen julistuksen keskuksena on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Parhaassa tapauksessa uskonpuhdistuksen juhlavuosi voisi merkitä paluuta raikkaalle ja innostavalle alkulähteelle ja luterilaisuuden kalliiden aarteiden uudelleenlöytämistä ja käyttöönottoa. Uusi uskonpuhdistus on mahdollinen, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Pahemmassa tapauksessa uskonpuhdistuksen ajan Raamattuun vetoamista ja armonopin puolesta kiivailua muistellaan historiallisesti mielenkiintoisena episodina, jolle tänään, 500 vuotta myöhemmin, voidaan hyväntahtoisesti hymähdellä ja todeta: ”Se oli silloin, tänään on tänään. Ajat ovat muuttuneet ja uudet tuulet puhaltavat.”

Toiseksi, keväällä 2017 voimaan tuleva uusi avioliittolaki asettaa kirkon uuden tilanteen eteen. Keitä Suomen ev.lut. kirkon papit lain tultua voimaan vihkivät, vai vihkivätkö enää ketään? Aiheesta on jo kirjoiteltu kiivaasti lehdistössä ja väitelty sosiaalisessa mediassa, siitä on ehditty keskustella useammassakin kirkolliskokouksen istunnossa, ja ensi marraskuussa kokoontuvassa kokouksessa keskustelu varmaankin kiihtyy entisestään. Itse asia on jo sinällään vakava, mutta vielä vakavammaksi sen tekee se, että nyt kysytään, ketä tai mitä meidän kirkkomme kumartaa? Kumpi saa ohjata kirkkomme päätöksentekoa, Jumalan sana vai ajan henki. Ajattelen, että tämän kysymyksen edessä Jeesus kysyy meiltä kuten kerran Pietarilta: ”Rakastatko minua?” (Joh. 21:16). Kirkkomme vastaus tähän kysymykseen ratkaisee sen, saako se vielä uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkeenkin olla ruokkimassa ja kaitsemassa Jeesuksen omia.

Suomen ev. lut. kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkakin osa kirkon viranhaltijoista, jopa kaikkein korkeimmista, toivoisi kannan muuttuvan. Jos kirkkomme kuitenkin pitäytyy perinteisessä kannassaan, kuten toivon ja uskon sen ainakin toistaiseksi tekevän, joutuvat kirkon päätöksentekijät julkisen myllytyksen kohteiksi. Pahimmin median ja julkisuuden maalitauluiksi joutunevat ne piispat, jotka ovat päätöksiä tehtäessä kannattaneet perinteistä ja raamatullista avioliittonäkemystä. He kantavat silloin sitä ristiä, joka piispalle kuuluu, ja he tarvitsevat silloin erityisen tukemme ja rukouksemme.

”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17). Olkoon tämä kirkkomme vastaus Herran kysymykseen, ja olkoon kirkkomme sitten valmis kantamaan sitä ristiä, jonka Kristuksen seuraaminen tuo tullessaan.

Kulmakivi 4/2016

 

Luuk 2:22-33

Paavali kirjoittaa kirjeessään galatalaisille: ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi” (Gal. 4:4). Luukkaan evankeliumin katkelma opettaa meille saman asian, kun kertoo, miten Maria ja Joosef tuovat runsaan kuukauden ikäisen Jeesuksen Jerusalemiin. Maria ja Joosef olivat hurskaita juutalaisia ja halusivat noudattaa Mooseksen lakia, ja siksi Jeesus-lapsi tuotiin Jerusalemin temppeliin ja pyhitettiin Herralle. Jos sitä ennen Jeesus oli ympärileikattu kahdeksan päivän ikäisenä (Luuk. 2:21). Jeesuksen elämässä Jumalan laki siis toteutui aivan alusta asti, ja koko elämänsä hän oli kuuliainen Jumalalle ja Jumalan laille. Kuitenkin hän lopulta kuoli saman Jumalan lain kiroamana. Paavali opettaa meille, miksi näin piti käydä: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun’” (Gal. 3:13). ”Meidän sijastamme” on koko kristillisen uskon ydinlause.

Temppelissä pyhä perhe kohtaa vanhan Simeonin. Simeon on Johannes Kastajan ja Hannan (Luuk. 2:36-38) ohella viimeisiä Vanhan liiton profeettoja. Vanhan testamentin profeettojen tavoin Simeon oli saanut Jumalalta lupauksen messiaasta, ja vieläpä siitä, että hän itse saisi vielä ennen kuolemaansa omin silmin nähdä Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tulee temppeliin juuri oikeaan aikaan, kun Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi ovat siellä. Mutta mistä Simeon tunnisti Jeesuksen? Temppelialueella oli varmaan paljon väkeä, ja väkijoukon keskeltä Simeon huomaa pienen sylivauvan, jonka tunnistaa Jumalan lupaamaksi messiaaksi. Inhimillisin silmin hän ei voinut nähdä Jeesus-vauvassa mitään erikoista. Jeesuksen pään ympärillä ei ollut sädekehää, kuten joissain kirkkomaalauksissa. Tarvittiin uskon silmät, Jumalan Hengen antama erityinen näkökyky, näkemään Jumalan näkymättömän maailman todellisuus. Samoin me tarvitsemme uskon silmät näkemään ristiinnaulitussa Jeesuksessa Jumalan Pojan, joka sovittaa meidän ja koko maailman synnin. Tarvitsemme Hengen antaman kyvyn kuulemaan Raamatun sanassa Jumalan puheen, sekä näkemään kastevedessä armon lähteen ja siunatussa leivässä ja viinissä Kristuksen todellisen ruumiin ja veren. Siitä hengellisestä näkökyvystä kirjoittaa apostoli Paavali: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut” (Ef. 1:17-18), ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).

Kristuksen kohtaaminen johti vanhan Simeonin ylistämään Jumalaa. Simeon tunsi hyvin Raamattunsa, ja niinpä hänen ylistyksensäkin nousee Vanhan testamentin pohjalta. Erityisesti profeetta Jesaja näyttää olleen Simeonille läheinen. Jesaja puhuu useammankin kerran siitä, että Herran palvelija, messias, ei ole ainoastaan Israelin kansan pelastaja, vaan myös kaikkien kansojen valo (Jes. 42:6; 49:6; 52:10). Vaikka Uudessa testamentissa maailmanlähetyksen aika alkaa varsinaisesti vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, ovat sen idut nähtävissä jo paljon aikaisemmin. Jumalan Hengen valaisemana profeettana Simeon näkee jo pienessä Jeesus-lapsessa koko maailman Vapahtajan, joka kerran sovittaa koko maailman synnin ja jota julistetaan kaikessa maailmassa kaikille kansoille.

Kohdattuaan Jeesuksen Simeon sai rauhan sydämeensä. Nyt hän saattoi turvallisin mielin lähteä tästä elämästä. Kuolema on ihmiskunnan suurin vihollinen, ja sen edessä useimmat pelkäävät. Moni pitää viimeiseen asti kiinni elämänsä rippeistä ja tahtoo kieltää kuoleman todellisuuden, koska se on liian kammottava. Jeesuksen kohdannut saa kuitenkin lähteä rauhassa, onhan Jeesus kukistanut kuoleman. Siksi Jeesukseen uskovalle kuolema on vain ovi uuteen ja parempaan elämään. Tai kuten joku on asian ilmaissut: kuolema on kuin portsari, joka riisuu meidän päältämme tämän ajallisen, risan vaatteen ja päästää meidän sisään elämään, jonne ei itse voi koskaan tulla.

Ville Auvinen

Navigare necesse est

Navigare necesse est, vivere non est necesse. Kiristäessäni Sannamarian etupurjetta Seilinaukolla Turun saaristossa navakassa sivumyötäisessä mietin näitä vähän ennen Jeesusta eläneen roomalaisen valtiomiehen Pompeiuksen sanoja: Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä. Pompeius ei tosin lausahduksellaan ylistänyt huvipurjehduksen ihanuutta, vaan kyse oli siitä, että viljaa oli tuotava laivoilla Välimeren yli Afrikasta Roomaan, vaikka oli kova myrsky. Laivat eivät saneet jäädä satamaan. Mutta kyllä minullekin purjehdus on välttämätöntä. Vähintään kerran kesässä täytyy päästä merelle, muuten kesä tuntuu menneen hukkaan.

Pompeius ymmärsi sen, että asioita täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. Jotkut asiat ovat yksinkertaisesti välttämättömiä, suorastaan elintärkeitä, toiset taas eivät ole. Kaikkein tärkeimmän rinnalla ei Pompeiuksen mukaan edes elämä ole elintärkeää. On siis osattava valita oikein ja panostettava siihen, mikä on aivan välttämätöntä. Samoin Jeesuskin ohjasi kuulijoitaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Jumalan valtakunta on ensisijaista. Sen löytäminen ja omistaminen on elämän tärkein asia. Samoin kuin Pompeius, myös Jeesus vielä kärjisti sanomansa äärimmilleen: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän” (Joh. 12:25); “Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26).

Aikoinaan rippileirillä ensimmäisen käskyn opiskelun yhteydessä harjoiteltiin elämän arvojärjestysten arvioimista. Jokaisen piti kirjoittaa paperille viisi elämänsä tärkeintä asiaa. Sitten niistä piti vetää yli yksi, vielä toinen, ja kolmas ja neljäskin, niin että lopulta paperilla oli jäljellä vain yksi asia, se kaikkein tärkein. Sitten tuon yhden jäljelle jääneen asian alle kirjoitettiin: tämä on minun jumalani. Samanlaista harjoitusta itse kunkin olisi hyvä tehdä silloin tällöin. Mikä siis on sinun elämäsi kaikkein tärkein asia, sinun jumalasi?

Kun tuon harjoituksen tekee aivan rehellisesti, voi olla, että oman elämän epäjumala paljastuu. Harvan kohdalla se taitaa olla purjehdus, mutta mitä moninaisempia elävän Jumalan korvikkeita me elämässämme vaalimme. Olemme siis ensimmäisenkin käskyn rikkojia, ja siksi tarvitsemme hyvää Vapahtajaa, joka sovitti ristillä kuollessaan senkin synnin.

Blogi Uudessa Tiessä 27.7.2016

Missä kuljet, kansankirkon kirkkokansa?

”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.” Näin kirjoittaa piispa Jari Jolkkonen tuoreessa artikkeleista koostuvassa synodaalikirjassa Armon horisontit – Huomisen luterilaisuus. Huoli on aiheellinen. Yhä useammat lapset jäävät kastamatta erityisesti suurissa kaupungeissa, koska kirkosta eroavat erityisesti nuoret aikuiset. Helsingissä on jo alueita, joilla enää alle 50% asukkaista kuuluu kirkkoon. Kastamattomien määrän lisääntyminen johtaa meidät hengellisessä sodankäynnissä aivan uuteen tilanteeseen. Katolinen tiedotuskeskus julkaisi vastikään suomeksi espanjalaisen eksorkistin, isä José Antonio Fortean kirjan Kysymyksiä eksorkistille. Paholaisesta, demonisesta riivauksesta ja tiestä vapautukseen. Sille voi tulevaisuudessa olla paljon käyttöä. Kristitystä Suomesta on hyvää vauhtia tulossa aito pakanamaa.

Enemmän kuin Suomen ev. lut. kirkon jäsenyydestä eroavista olen kuitenkin huolissani niistä ehkä yli 90% kirkon jäsenistä, jotka eivät ole millään mittareilla mitattuna aktiivisia seurakuntalaisia. Heille kirkon jäsenyys ei merkitse elämistä pelastavien armonvälineiden yhteydessä, ja hekin ovat siten jättäytyneet omaan varaansa. En osaa ajatella, että sukulaisteinien konfirmaatiojumalanpalveluksiin, kauneimpiin joululauluihin ja omaan kirkolliseen hautaansiunaamiseen osallistuminen merkitsee todellista ja aktiivista seurakunnan yhteydessä elämistä. Alkuseurakunnan antama esikuva on joka tapauksessa kovin toisenlainen: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat . . . Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin” (Ap. t. 2:42, 46).

Jumalasuhteemme ja pelastava uskomme on kokonaan, alusta loppuun, Jumalan työn varassa. Uskoa synnyttävää ja ylläpitävää työtään hän tekee meissä armonvälineillään. Kaste on jumalasuhteen syntymisen alku, mutta sen jälkeen usko tarvitsee jatkuvaa hoitamista. Siksi meitä kehotetaan elämään seurakunnan yhteydessä, missä Jumalan sana, ehtoollisen sakramentti ja ripin synninpäästö pitävät meistä huolta ja kasvattavat Jumalan lapsina. Sen tähden on hengellisesti vaarallista, suorastaan hengenvaarallista, jättäytyä pois seurakunnan ja armonvälineiden yhteydestä. Uhkana on hengellinen kuolema, joka lopulta johtaa iankaikkiseen kuolemaan. Tästä syystä Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittaa ja kehottaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan” (Hepr. 10:25).

Niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä meidän tulisi siis huolehtia ennen kaikkea niistä, jotka lyövät laimin säännölliset seurakunnan kokoukset, ja kaikin keinoin rohkaista heitä mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkko on huolestuneempi kirkon alenevasta jäsenmäärästä ja alhaisesta äänestysprosentista seurakuntavaaleissa. Edellisten seurakuntavaalien alla vuonna 2014 järjestettiin äänestysaktiivisuuden nostamiseksi näkyvä ja kallis kampanja teemalla: ”Usko hyvän tekemiseen”. Milloinkahan kirkko järjestää yhtä näkyvän ja hinnakkaan kampanjan otsikolla: ”Tervetuloa jumalanpalvelukseen!”

Kulmakivi 3/2016

Henkilöseurakunnat ja maistraatin tietokoneet

Parisen viikkoa sitten istuin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta, jossa esitettiin, että seurakunnan luottamushenkilön kotiseurakunta voisi säilyä vaalikauden loppuun asti, vaikka hän muuttaisi seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen. Näin hän voisi säilyttää luottamushenkilöpaikkansa. Keskustelussa useat valtuutetuista suhtautuivat aloitteeseen hyvin varauksellisesti. Syynä oli se, että maistraatin väestökirjanpito-ohjelmisto ei kuulemma taivu sellaiseen, se kun automaattisesti määrittelee henkilön seurakunnan osoitteen mukaan.

Viime vuosina on paljon keskusteltu henkilöseurakuntamallista nykyisen paroikiaalisen eli asuinpaikan mukaan määräytyvän seurakuntaan kuulumisen rinnalle tai tilalle. Henkilöseurakuntamallissa kirkon jäsen saisi itse päättää, mihin seurakuntaan hän tahtoo kuulua. Jos vielä erilaisten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen voitaisiin katsoa olevan todellisia Suomen ev.lut. kirkon seurakuntia, joihin voisi myös virallisesti kuulua, vallitsisi kirkossa positiivinen valinnanvapaus. Moni haluaisi myös paperilla kuulua siihen seurakuntaan tai yhteisöön, jonka toimintaan aktiivisesti osallistuu.

Asiasta siis keskustellaan, ja aikaisemmin ehdottoman kielteiset kannat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin vähän avoimemmiksi. Mutta kaatuuko koko hyvä ajatus lopulta maistraatin tietokoneohjelmistoon?

Kirkon ja valtion läheisellä yhteydellä on varmasti paljon hyviä puolia molempia osapuolia ajatellen. Jos kuitenkin käy niin, että valtiokytkökset alkavat määritellä kirkon toimintaa, sitä mikä kirkossa on mahdollista ja mikä ei, ja erityisesti, jos ne alkavat vaikuttaa kirkon teologiaan tai eettiseen kannanmääritykseen, on aika miettiä kirkon ja valtion suhdetta uudestaan. Kirkon täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä oman uskonsa ja tunnustuksensa varassa. Henkisesti ja hengellisesti vapaalla kirkolla on paljon annettavaa sille yhteiskunnalle, jonka keskellä se elää, mutta jos vääränlaiset kytkökset sitovat kirkon kädet ja tukkivat suun, käy suola mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi.

Uusi Tie 25.2.2016

Armon horisontit, osa I

Viime viikolla Suomen ev.lut. kirkon pappien ja lehtorien postiluukusta kolahti uunituore synodaalikirja. Papit ja lehtorit kutsutaan ensi syksynä hiippakunnittain synodaalikokoukseen, ja perinteisesti kokouksen eräs osio on keskustelu kokousta varten kirjoitetusta kirjasta. Tämänkertainen kirja Armon horisontit on artikkelikokoelma, joka johdattaa tulevan uskonpuhdistuksen – tai reformaation – juhlavuoden tematiikkaan. Seuraavien päivien aikana esittelen ja arvioin tällä blogipalstalla kirjan artikkeleja.

Kirjan ensimmäinen artikkeli on piispa Jari Jolkkosen kirjoittama ”Luterilaisen reformaation synty ja keskeiset vakaumukset”.  Artikkelin alkupuoli kertaa luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyhistorian vuodesta 1517, jolloin Luther julkaisi 95 teesiä anekauppaa vastaan, vuoteen 1580, jolloin julkaistiin Yksimielisyyden kirja eli kaikkien tunnustuskirjojen kokoelma. Jolkkonen on kiteyttänyt vajaaseen kahteenkymmeneen sivuun reformaation syntyhistorian keskeiset vaiheet: Teesien julkistaminen, Wormsin valtiopäivät, Lutherin Wartburgin linnassa viettämä aika, Invocavit-viikon saarnat Wittenbergissä, ehtoolliskiista Sveitsin uskonpuhdistajien kanssa, Augsburgin tunnustuksen julkistaminen ja sen merkitys, Schmalkaldenin sota, aitoluterilaisten ja filippistien välinen jännite ja lopulta Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje. Artikkelin tämä osa on erittäin hyvä ja helppolukuinen 1500-luvun kirkkohistorian kertauskurssi.

Artikkelin toinen osa käsittelee artikkelin otsikon mukaisesti luterilaisuuden keskeisiä vakaumuksia. Tosin ensin saa merkittävän tilan keskustelu tulevan juhlavuoden ekumeenisesta luonteesta sekä luterilaisuuden nykytilasta maailmassa. Jolkkonen nostaa esiin sen usein toistetun seikan, että luterilaisuuden syntysijoilla luterilainen kirkko menettää jatkuvasti kannatustaan, kun taas Aasiassa ja varsinkin Afrikassa luterilaiset kirkot kasvavat voimakkaasti. Ajatuksiani herätti Jolkkosen esittämä vertailu kahden naapurivaltion välillä: luterilaisuuden syntyseutuja, entisen Itä-Saksan aluetta, luonnehditaan Guardian-lehdessä ”jumalattomimmaksi paikaksi maan päällä”, kun taas sen naapurimaa, katolilainen Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen joutui sekin kommunismin vaikutuksen alaiseksi, on eräs vahvan jumalauskon kärkimaista. Jolkkonen esittää kysymyksen, miksi näiden kahden maan välillä on näin merkittävä ero, mutta ei vastaa kysymykseen. Itse mietin, että voisiko syynä olla liberaali-protestanttisen luterilaisuuden yritys säilyä yhteiskunnan silmissä uskottavana, mikä onkin tehnyt siitä hajuttoman ja mauttoman ja siten uskottavan sijasta merkityksettömän.

Luterilaisuuden keskeisistä vakaumuksista Jolkkonen käsittelee Jumalan kolmiyhteyttä, Jeesuksen Kristuksen keskeisyyttä julistuksessa ja Raamatun keskuksena, armonvälineiden merkitystä, Pyhää Henkeä kirkon kokoajana ja hyvien tekojen tekemiseen kutsuvana, yleisen pappeuden ja pappisviran välistä suhdetta, luterilaista kutsumuskäsitystä, Raamatun merkitystä ylimpänä ohjeena, järjen ja tiedon merkitystä, kasvatustyön tärkeyttä, luterilaista kirkkomusiikkia ja virsilaulua ja lopuksi kärsimyksen ja toivon kysymystä. Teemoja esitellessään Jolkkonen samalla korjaa muutamia pitkään eläneitä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi puhutaan ”luterilaisesta työmoraalista”, joka näyttäytyy ilottomana puurtamisena. Ajatus perustuu Max Weberin tutkimuksiin, joka alun perin puhui protestanttisesta työmoraalista ja viittasi sillä lähinnä kalvinisteihin ja Englannin uudestikastajiin, ei luterilaisiin. Toinen väärinymmärrys, jonka Jolkkonen oikaisee, on Richard Hawkinsin väite, että Luther olisi suhtautunut negatiivisesti järkeen ja sanonut että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Jolkkonen osoittaa, että Luther päin vastoin piti järkeä ihmisen suurimpana kykynä – suorastaan jumalallisena.

Erääseen Jolkkosen tekstistä nousevaan ajankohtaiseen asiaan haluan tarttua. Jolkkonen kirjoittaa liittyen kirkko-oppiin: ”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan”. Luulen, että valtaosa kirkosta eroavista on jo pitkään elänyt erossa armonvälineiden yhteydestä. Tässä suhteessa kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen ei suurestikaan vaikuta heidän elämäänsä. Pieni joukko kirkosta eroavista taas on niitä, jotka eroavat siksi, että katsovat Suomen ev.lut. kirkon olevan liian maallistunut. Heistä monet, ellei jopa valtaosa, on ollut aktiivisia armonvälineiden käyttäjiä, eikä kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen vaikuta siihen. Heillä on jumalanpalvelusyhteisönsä, jossa he saavat kuulla evankeliumin saarnaa ja nauttia ehtoollisen, vaikka eivät enää olekaan Suomen ev.lut. kirkon virallisia jäseniä. Oikea kirkko on loppujen lopuksi ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA VII), ja ”sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen'” (Schmalkaldenin opinkohdat 3:XII). En olisi niinkään huolissani niistä, jotka ovat todellisia vaikka eivät ehkä virallisia kirkon jäseniä. Enemmän minua huolestuttavat viralliset mutta eivät todelliset.

 

 

 

 

Ensimmäisen kirkolliskokousviikon satoa

Ensimmäinen kirkolliskokousviikkoni on takana. Viikon tärkeimpänä antina oli tutustuminen moniin  kirkon päättäjiin, joille niin kirkko kuin Raamattukin ovat rakkaita. Heidän kanssaan on hienoa tehdä yhteistyötä seuraavat neljä vuotta.

Minut valittiin käsikirjavaliokuntaan. Etukäteen näyttää siltä, että valiokunnallamme ei tule olemaan paljon työtä kuluvan kauden aikana, mutta voihan olla, että kirkolliskokoukseen tulee aloitteita, jotka jollain tavalla koskevat kirkollisia kirjoja (kirkkokäsikirjat, virsikirja), ja silloin meiltä pyydetään mietintö tai lausunto.

Ensimmäisellä kokousviikolla käytiin lähetekeskustelua toimintakertomusten lisäksi lähinnä kolmesta teemasta. Erään aloitteen mukaan seurakuntavaalien ajankohta pitäisi muuttaa pois isänpäivästä. Yleisvaliokunnan asiasta antaman mietinnön mukaan vaalipäivän voisi muuttaa viikolla myöhemmäksi, ja asia lähetettiin kirkkohallituksen valmisteltavaksi. Viikko isänpäivän jälkeen on varmaan sinänsä ihan hyvä vaalipäivä, mutta eräs pieni mutta siinä on. Sinä sunnuntaina tuhannet aktiiviset äänioikeutetut (ikäraja 16 vuotta) seurakuntalaiset ovat pois omasta seurakunnastaan Maata Näkyvissä -festareilla Turussa. Onneksi heidän on mahdollisuus äänestää ennakkoon.

Toinen keskustelua herättänyt aloite oli minun käsialaani, ja sain siihen itseni lisäksi 17 allekirjoittajaa. Aloitteen mukaan kirkon olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta kirkon työntekijöillä olisi tulevaisuudessa nykyistä enemmän missiologian tuntemusta eli lähetystietoisuutta. Aloite lähetettiin yleisvaliokuntaan käsiteltäväksi.

Eniten keskustelua herättänyt aloite (60 puheenvuoroa) oli otsikoltaan ”Selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta”. Aloitteessa ei siis vielä esitetty, että kirkon tulisi nyt luopua vihkioikeudesta, vaan että olisi selvitettävä, mitä vihkioikeudesta luopuminen merkitsisi. Keskustelu oli vilkasta ja kosketti laajemminkin kysymystä siitä, mitä uuden avioliittolain voimaantuleminen merkitsee kirkolle. Koin, että keskustelu oli myrskyvaroitus siitä, mitä jatkossa tämän vaalikauden aikana seuraa. Mielenkiintoista oli, että eri puolilta kirkollista kenttää kuului kannatusta sille, että kirkon olisi harkittava vihkioikeudesta luopumista.

Itse ajattelen, että vaikka teologisesti ei ole mitään estettä sille, että luovuttaisiin kirkon pappien virkamiesoikeudellisesta tehtävästä vihkiä ihmisiä avioliittoon, tässä tilanteessa en kuitenkaan vielä kannata sitä. Ajattelen, että kun samaa sukupuolta olevien vihkimisiä aletaan toteuttaa maistraateissa, olisi kirkon annettava julkinen todistus siitä, mikä on Jumalan tahdon mukainen avioliitto ja jatkettava avioliittoon vihkimisiä perinteisellä tavalla. Niin varmaan tulevat toimimaan muutkin kristilliset kirkot, joilla Suomessa on vihkioikeus, ja tässä asiassa olisi kristittyjen hyvä antaa yhteinen todistus.

Herätys!

Kirkko elää herätyksestä. Perinteiset herätysliikkeet ovat jo parisen vuosisataa elävöittäneet Suomen kirkkoa ja seurakuntia rakentaen ruohonjuuritason seurakuntaelämää ja käyden välillä kovaakin dialogia kirkon valtarakenteiden kanssa. Puolin ja toisin tuomioitakin on langetettu, milloin tuomiokapituleissa, milloin tulisieluisten julistajien saarnoissa.

Missä ovat herätykset tänään? Joku on joskus kuvannut herätysliikkeen elinkaarta näin: ensin on herätys ja syntyy herätysliike. Sitten perustetaan kustannusyhtiö. Ajallaan herätys loppuu, liike pysähtyy ja jäljelle jää – kustannusyhtiö. Suomalaiset herätysliikkeet eivät sentään vielä ole tulleet elinkaarensa päähän, vaikka kustannusyhtiöt ovatkin näkyvä osa niiden toimintaa. Tosin erään edustaja sanoi vastikään herätyksen pelon vaivaavan omaa herätysliikettään. Herätyskammoinen herätysliike – aikamoinen kummajainen!

Joitakin vuosia sitten Nokia-mission ylle yritettiin sovittaa uuden herätysliikkeen viittaa. Tänään Nokia-kirkosta – tai Uuden toivon seurakunnista, kuten he itseään nykyään kutsuvat – ei paljon kuulla. Jotkut haluavat nähdä Luther-säätiön uutena tunnustuksellisena luterilaisena herätysliikkeenä. Taitaa vain olla niin, että säätiön messuyhteisöjen jäsenistä suuri(n) osa on muualla herätykseen ja uskoon tulleita, jotka ovat sitten kirkkopoliittisista syistä löytäneet tiensä säätiöön. Hengen uudistus kirkossamme yrittää puhaltaa henkeä (ja Henkeä) kirkkoomme, mutta toistaiseksi tulos on ollut jokseenkin vaatimaton. Kollegani sanoi vastikään, että Suomen suurin herätysliike tällä hetkellä on Suomen ev.lut. kirkko, koska suurin osa uskoontulemisista tapahtuu seurakuntien rippikouluissa.

Mutta mitä tapahtuisi, jos Jumala antaisi vielä sellaisen herätyksen, johon päivälehtien pääkirjoitukset eivät voisi olla viittaamatta, josta iltapäivälehtien lööpit kertoisivat mehukkaita yksityiskohtia ja joka nostaisi Suomen talouden suosta, kun herätykseen tulleet kansalaiset tunnustaisivat talousrikoksiaan ja maksaisivat korkoineen maksamatta jääneet verovelat? Sopisiko uusi viini vanhoihin leileihin vai pitäisikö sen etsiä uudet säilytysastiat? Olisiko meillä tarpeeksi rakkautta toivottaa avosylin tervetulleiksi ne yli-innokkaat Jeesukseen rakastuneet vastauskoontulleet, jotka tullessaan ihmettelisivät meidän penseyttämme ja palamattomuuttamme? Olisiko meillä kärsivällisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät voisi ymmärtää meidän perinnäissääntöjämme ja vaikka sitä, miksi kirkkoon tullaan ylistämään Jumalaa melankolisen ja laahaavan virsilaulun tahdissa kummallisen urkumusiikin säestyksellä? Suvaitsisimmeko me sitä, että kirkon takaosassa – tai ehkä ihan etupenkeissä – leijuisi tupakan ja viinan lemu, kun maan hiljaisimmatkin haluaisivat tulla osallisiksi Jumalan hyvyydestä. Olisiko meillä kirkon työntekijöillä tarpeeksi intoa hoitaa herätystä ja heränneitä, kun kirkon ovia ei voisikaan sulkea klo 20.30, vaan ihmiset haluaisivat laulaa ja rukoilla ja saada sielunhoitoa pikkutunneille asti?

Herra, anna meille herätys, ja aloita se meistä!

Kotimaa 16.1.2014

 

Liity sivuston seuraajaksi oikeasta alakulmasta

Ensimmäinen edustaja-aloite

Tein tänään kirkolliskokousurani ensimmäisen edustaja-aloitteen mielestäni erittäin tärkeästä asiasta:

ASIA: Kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus

Taustaa: Muun muassa Kirkon lähetystyön keskuksen taholta on viime aikoina kiinnitetty huomiota siihen, että kirkon pappisvirkaan voi pätevöityä ilman minkäänlaisia missiologian opintoja. Sama koskee kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan pätevöityviä. Tästä johtuen kirkossa on viroissa pappeja ja nuorisotyönohjaajia, joille lähetystyön kysymykset ovat varsin vieraita, vaikka lähetystyö on kirkon perustehtävä. Pastoraalikoulutukseen kuuluu viiden opintopisteen jakso Diakonia, missio ja globaali vastuu, mikä ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, koska pastoraalitutkinto suoritetaan yleensä vasta kun on jo oltu jonkin aikaa – ehkä vuosia – seurakuntavirassa, eivätkä kaikki välttämättä suorita pastoraalitutkintoa lainkaan. Nuorisotyönohjaajille vastaavaa jatkokoulutusta ei ole tarjolla.

Esitys: Suomen ev.lut. kirkko ryhtyy sellaisiin toimenpiteisiin, että tulevaisuudessa jokaisella kirkon virassa toimivalla papilla ja nuorisotyönohjaajalla on perustiedot missiologiasta. Samoin kuin pappisvirkaan vihittäviltä edellytetään seurakuntaharjoittelun suorittamista, voitaisiin heiltä edellyttää myös määrätty määrä missiologian opintoja. Samaa edellytystä voisi soveltaa myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan valmistuviin. Kirkko voisi vastata koulutuksesta joko itse tai yhteistyössä kouluttavien oppilaitosten tai kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.