Missä on kirkkoni?

Kolme vuotta lähetystyössä Sambiassa antoi koko aikaisemman elämänsä Suomessa eläneelle ja Suomen ev. lut. kansankirkossa uskoaan harjoittaneelle uuden näkökulman siihen, mikä kirkko on. Sambiassakin on toki muutamia suuria miljoonien jäsenten kirkkoja, mutta niiden lisäksi satoja tai ehkä jopa tuhansia pieniä kirkkoja – oma kirkko joka kadunkulmassa. Niiden jäsenet kokoontuvat sankoin joukoin sunnuntaisin (tai seitsemännen päivän adventistit lauantaisin) omiin jumalanpalveluksiinsa. Laulu raikuu ja mitä merkillisimmät soittimet itsetehdyistä rautalankabassoista erotuomarin pilleihin säestävät rytmikästä musiikkia.

Luterilainen kirkko on Sambiassa yksi pienistä kirkoista. Tai oikeastaan Sambiassa on kolmekin luterilaista kirkkoa, jokaisella vähän erilainen taustansa ja historiansa. Siinä kirkossa, jonka työyhteydessä me olimme, on parisenkymmentä seurakuntaa ja niissä muutama tuhat jäsentä. Kuuluminen johonkin kirkkoon ei ole kovinkaan byrokraattinen asia. Kirkon jäsenrekisterejä ehkä periaatteessa on, mutta niiden ajantasaisuus on afrikkalaisen suurpiirteistä. Virallista kuulumista tärkeämpää on aktiivinen ja säännöllinen osallistuminen yhteisiin kokoontumisiin, ja niin sen soisi olevan Suomessakin. Liian paljon meillä tuijotetaan kirkkoonkuulumislukuihin ja tuskaillaan sitä, miten vuosittain kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaa muutama kymmenen tuhatta. Samaan aikaan vain muutama prosentti suomalaisista käy aktiivisesti kirkossa, ja siitä ei kovin äänekkäästi kanneta huolta.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on hyvä palauttaa mieliin, mitä me luterilaiset virallisesti opetamme kirkosta: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus, VII artikla). Kirkko on siis ensinnäkin yhteisö. Seurakunnan jäsenrekisteriä on vaikea pitää yhteisönä. Ymmärrän yhteisön olevan joukko ihmisiä, jotka tulevat yhteen. Vieläpä tämä yhteisö tunnustuksemme mukaan koostuu pyhistä ihmisistä, eli Kristuksen pyhittämistä, siis häneen uskovista. Ja vielä, tuossa yhteisössä saarnataan puhdasta evankeliumia ja toimitetaan kaste ja ehtoollinen Kristuksen asetuksen mukaan. Kirkossa on siis kyse ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuvista uskovista, jotka tulevat kuulemaan Jumalan sanaa, ja ovat siten Jeesuksen nimessä koolla. Silloin myös Jeesus on heidän keskellään lupauksensa mukaan. Siinä Kristuksen yksi, yhteinen ja apostolinen kirkko tulee näkyväksi.

Minun kirkkoni on se paikka, jossa saan yhdessä muiden uskovien kanssa kuulla evankeliumia ja polvistua Herran pöytään vastaanottamaan hänen ruumiinsa ja verensä. Aivan konkreettisesti minun kirkkoni on erään herätysliikkeen messuyhteisö Turussa. Missä on sinun kirkkosi?

Ville Auvinen

Julkaistu kolumnina Elämä-lehdessä 2/2017

Ulkoistettu vihollinen

Muutama viikko sitten suomalaiset yhtyivät turkulaisten johdolla Lutherin taisteluvirteen, kun perinteen mukaan Suomen Turku julisti koko maahan joulurauhan. Virressä laulettiin tavan mukaan vanhasta vainoojasta, joka on kavala ja kauhea, kiivas ja kiukkuinen ja vieläpä julma ja hirmuinen. Mihin tai keneen mahtoivat virteen yhtyneet suomalaiset ajatella virren sanojen viittaava? Luulen, että monen mielessä välähteli kuva naapurista, joka armeijan karttaharjoituksissa aina merkittiin punaisella, joka tuli idästä, mutta jota missään nimessä ei saanut nimetä. Tätä assosiaatiota saattoi vielä vahvistaa se, että virttä laulettiin sotilassoittokunnan säestämänä, ja kaiken lisäksi tällä kertaa tie joulurauhan julistuksen paikalle, Turun vanhalle suutorille, oli suljettu sotilasajoneuvoin. Vanha vainooja on ulkoistettu ja politisoitu.

Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö puhui varjojen maasta, jossa me elämme. Varjoja luovat niin terroriteot kuin kiristynyt turvallisuuspoliittinen maailmantilannekin. Jännitteet ympärillä kasvavat, ja siksi tarvitaan yhtenäisyyttä, keskinäistä yhteyttä ja huolenpitoa. Hyviä ja tärkeitä näkökulmia hyvältä arvojohtajalta. Raamatun näkökulmasta ajattelen kuitenkin, että varjojen maa on näin ulkoistettu ja politisoitu.

Kun Raamattu puhuu varjojen maasta, tai kuoleman varjon maasta, se puhuu meistä. Varjot eivät ole jossain tuolla ulkopuolella, emmekä me voi suojautua niiltä omaan lintukotoomme. Varjot ovat minun sydämessäni, koska siinä pesii ja siitä kasvaa kaikki paha. Kauhistuttavat terroriteot ja sotiin ja kärsimykseen johtavat päätökset ovat oireita siitä sairaudesta, jota minäkin sairastan. Osuvasti riimitteli Pro Fide –yhtye aikoinaan: ”Koiranunta nukkuu Hitler sisimmässä jokaisen”.

Vanha vainoojakaan, se kiivas ja kiukkuinen, ei ole jossain maamme rajojen ulkopuolella rajavartiolaitoksen tarkkailussa, vaan hän on Tämän Maailman Ruhtinas, joka riehuu joka puolella, saa aikaan eripuraa, riitaa, vihanpitoa, epäuskoa, jumalanpilkkaa, toivottomuutta, jumalattomuutta – listaa voisi jatkaa pitkään. Ja hän löytää liian helposti liittolaisen minun sydämestäni. Voi meitä varjon maassa asuvia ja vanhan vainoojan piinaamia!

Lutherin taisteluvirsi on kuitenkin iloinen ja juhlallinen voitonvirsi: ”Vain Herra hänet voittaa!” Ja miten se tapahtuu: ”Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion. Ne yksi sana kaataa.” Kunpa reformaation merkkivuosi, tai – uskallan sanoa – uskonpuhdistuksen juhlavuosi, loisi minuun ja meihin uudestaan uskon siihen, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen yhä edelleen ja voi saada aikaan enemmän, paljon enemmän, kuin osaamme edes aavistaa. Jumalan sana kaataa vanhan vainoojan ja tuo kirkkaan valon varjojen maahan. Evankeliumi uudistaa sydämet ja alkaa kasvattaa vihan ja itsekkyyden sijaan rakkautta.

Olkoon alkanut armon vuosi 2017 Jumalan sanan ja kirkkaan evankeliumin vuosi.

 

Uusi tie 11.1.2017

Herää valvomaan

Meidän kirkossamme iankaikkisuusnäköala alkaa olla hukkumassa. Yhä useammat kirkon jäsenet ja papitkin ajattelevat, ettei kuoleman jälkeisestä voi tietää oikeastaan mitään. Tuoreen kirkon nelivuotiskertomuksen (2012-2015) mukaan suomalaisista vain 18% on joko täysin tai osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen menemme joko taivaaseen tai helvettiin. Seitsemän kymmenestä taas on sitä mieltä, että kukaan ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirkon pappeja ja lehtoreita koskeva tutkimus taas kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tuon tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Jos ajatellaan, että kuoleman jälkeisyydestä ei voi tietää mitään, niin miksi siis pitäisi puhua siitä? Niinpä saarnat ja opetukset keskittyvät tähän aikaan. Lähimmäisyydestä tulee julistuksen keskeisin sisältö. Pelastuksen evankeliumi muuttuu sosiaaliseksi evankeliumiksi, maailmanparantamiseksi, sorrettujen ihmisryhmien tukemiseksi. Lähetystyöstä tulee yhä painotetummin kehitysyhteistyötä, jota tehdään samoista lähtökohdista Punaisen Ristin ja YK:n eri avustusjärjestöjen kanssa. Kirkon työn keskeisimpänä sisältönä on palvelujen tuottaminen jäsenille heidän elämänsä suurissa juhlahetkissä ja köyhien auttaminen yhteiskunnan sosiaalitoimen jatkeena. Sanomalle Kristuksen sovitustyöstä ei tunnu enää löytyvän sijaa. Monet sinänsä hyvät ja kannatettavat asiat ovat syrjäyttäneet kaikkein tärkeimmän.

Samaan aikaan kirkossa käydään valtataistelua siitä, kuka saa määritellä ja millä perusteella kirkon kannan ajankohtaisiin kysymyksiin. On surullista, että keskustelussa kovin harvoin muistetaan, tai ainakaan julkisesti muistutetaan, että olemme väittelyidemme ja taisteluidemme kanssa Pyhän Jumalan edessä, joka on Raamatussa ilmaissut meille muuttumattoman tahtonsa. Hänen edessään me olemme vastuussa sanomisistamme ja tekemisistämme. Ratkaisevaa ei siksi ole se, kuka lopulta saa oman tahtonsa ja mielipiteensä hyväksytyksi kirkossa, vaan se, mitä Jumala asiasta ajattelee.

Kirkkovuoden vaihde antaa meidän uskollemme ja elämällemme oikean perspektiivin. Tuomiosunnuntai ja adventti muistuttavat meitä siitä, että usko ei ole vain tätä elämää varten. Usko ei ole vain hyvä elämäntapa ja sarja eettisesti kestäviä valintoja. Se ei ole vain rakkauden ja hyväksynnän periaatteen levittämistä maailmaan, vaan se on ennen kaikkea valmistautumista elävän Jumalan kohtaamiseen viimeisellä tuomiolla ja Kristuksen toisen tulemisen odottamista. Uskossa ja elämässä ja kaikessa kirkon toiminnassa on pohjimmiltaan kyse iankaikkisesta elämästä ja iankaikkisesta kuolemasta, taivaasta ja kadotuksesta.

Jeesuksen vakava kehotus opetuslapsilleen ja siis myös meille on: ”Valvokaa”. Voi olla, että meille ja meidän kirkollemme vielä ajankohtaisempi kehotus on Paavalin sana Efesolaiskirjeessä: ”Herää sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef. 5:14). Olisiko minun ja meidän ja meidän kirkkomme syytä herätä siihen todellisuuteen, että Kristus tulee pian takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet?

Kulmakivi 6/2106

Kirkon tulevaisuudesta

Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli sekä kirkon nelivuotiskertomusta että tulevaisuuskomitean mietintöä. Kokous oli siis hyvä pysähdyspaikka, josta katseltiin sekä taakse– että eteenpäin.

Tulevaisuuspohdinnoissa keskityttiin pääasiassa kirkon rakenteisiin – sellaisen tehtävän komitea oli saanutkin. Pitäisikö tulevaisuudessa olla useampia hiippakuntia vai pitäisikö kirkon rakentua suurten seurakuntayhtymien varaan? Miten kirkkohallitusta pitäisi uudistaa? Pitäisikö hiippakuntavaltuustot lopettaa? Olisiko hyvä, että piispojen ja kirkkoherrojen virkakaudet olisivat määräaikaisia? Entä mitä pitäisi ajatella henkilöseurakunnista? Miten maallikkovastuuta voitaisiin lisätä? Varmasti hyviä ja hyödyllisiä ja osin jopa välttämättömiä kysymyksiä, mutta nelisvuotiskertomuksen valossa tuntuu kuitenkin siltä, että tärkeimmän ongelman sijasta puhuttiin kehällisistä asioista.

Nelivuotiskertomus tekee selkoa suomalaisten uskonnollisuudesta. Sen mukaan mm. kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo 33% suomalaisista. Jopa 80% suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää melko todennäköisenä, että Jeesus on ollut historiallinen henkilö. Kuitenkin vain 39% on sitä mieltä, että Jeesus ainakin todennäköisesti sovitti ihmisten synnit. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vakaasti ainoastaan 23%. Yhtä moni on varmasti sitä mieltä, että Jumala on luonut kaiken. Eikö näistä luvuista pitäisi olla huolestunut ja miettiä, mistä nämä alhaiset prosentit johtuvat ja mitä niille voitaisiin tehdä?

Runsaat kymmenen vuotta sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa tutkittiin kirkon työntekijöitten uskoa eri uskonkohtiin. Sen tutkimuksen tulokset ovat mielestäni vielä kirkon nelivuotiskertomuksenkin tuloksia hälyttävämpiä ja omalta osaltaan myös selittävät niitä. Tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Vain noin puolet uskoo niiden todella tapahtuneen. Ei ihme, että kristillinen usko on ohentunut suomalaisten keskuudessa. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä. Mitä tälle pitäisi tehdä? Piispojen tehtävä on valvoa pappiensa opetusta, mutta entä jos kaikki piispat eivät itsekään usko kristillisen uskon perusoppeihin? Harvoin kuulee yhdenkään papin saaneen esimieheltään harmia Raamatun vastaisesta opettamisesta.

Kun pohditaan kirkon tulevaisuutta, pitäisi ennen kaikkea miettiä sitä, miten suomalaisille julistettaisiin evankeliumia ja opetettaisiin Raamattua niin, että uskoa Kristukseen ja sitoutumista Raamattuun voisi syntyä. On turha miettiä seurakuntarakenteiden uudistamista, jos saarnatuoleista saa kuulla vain väljähtynyttä eti(i)kkaa. On toissijaista pohtia johtajuuden kehittämistä, jos Kristuksen kallis evankeliumi on muuttunut halpahintaiseksi suvaitsevaisuudeksi. Mitä mieltä on käyttää aikaa ja varoja kirkkohallituksen eri osastojen yhdistämisen suunnitteluun, jos Raamatusta on tehty taivaan tien oppikirjan asemasta uskonnollisten puheiden virikeaineisto?

Kirkko kaipaa uudistumista – hengellistä uudistumista.

 

Kolumni Sanansaattajassa 8.12.2016

 

Puheenvuoro keskusteltaessa piispainkokouksen selonteosta avioliittolain muutoksen johdosta

Piispainkokouksen hyvä selonteko ilmentää hyvin sitä, miten epäselvä kirkon kanta on samaa sukupuolta oleviin pareihin. Yhtäältä heitä ei voida vihkiä, mutta toisaalta sellaisessa suhteessa asuva voi esimerkiksi toimia kirkon pappina, vaikka kirkkojärjestyksen mukaan papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Homosuhteessa eläminen ei siis tämän mukaan ole vastoin kristillistä elämäntapaa, mutta kristilliseen avioliittoon sellaisessa suhteessa eläviä ei kuitenkaan voi vihkiä. Epäjohdonmukaista. Edelleen todetaan, että kirkon työntekijän tulee julistus- ja kasvatustyössä seurata kirkon avioliitto-opetusta, jonka suuntaviivat ilmaistaan Katekismuksessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa. Homoliitossa asuvankin on siis opetettava, että avioliitto on kirkon opetuksen mukaan vain miehen ja naisen välinen. Miten tämä käytännössä voi onnistua? Onhan oma elämä ja esimerkki opetusta mitä suurimmassa määrin.

Mitä tulee itse pääkysymykseen siitä, miten kirkon tulisi reagoida 1.3. todennäköisesti voimaan tulevaan avioliittolakiin, iloitsen siitä, että selonteko on selkeä. Kirkon avioliittonäkemys ei muutu, eikä kirkon viranhaltija voi vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

Selonteossa perustellaan avioliittokantaa paitsi Raamatun positiivisella kannalla miehen ja naisen välisestä aviosuhteesta myös viittaamalla Raamatun varsin negatiivisiin lausumiin homoseksuaalisista suhteista. Edelleen selonteossa viitataan Tunnustuskirjojen teksteihin, jotka puhuvat avioliitosta. Viime toukokuun kirkolliskokouksessa eräässä puheenvuorossa esitettiin, että tunnustuskirjamme eivät puhu mitään avioliitosta, paitsi Lutherin avioliittoon vihkimisen lyhyessä oppaassa, jossa Luther toteaa avioliiton kuuluvan yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. On hyvä, että piispojen selonteko tuo esiin, miten Tunnustuskirjamme, joihin sekä kirkkomme oppiperustassaan että jokainen pappi pappisvalassaan tai –lupauksessaan on sitoutunut, selkeästi määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi ja muuttamattomaksi järjestykseksi ja nimenomaan toteutumaan miehen ja naisen välillä.

Näissä Tunnustuskirjojen teksteissä tulee selvästi esiin, että kirkkomme tunnustuksen mukaan avioliitto on jumalan säätämä ja miehen ja naisen välinen. Tähän kirkkomme on sitoutunut niin kauan kuin kirkkolaissamme on tunnustuspykälä.

Lutherin oma kanta asiaan tulee selkeimmin esille hänen kirjoituksessaan Avioelämästä. Vaikka tämä teksti ei olekaan Tunnustuskirjoihin verrattavaa, on se kuitenkin varsin valaiseva, ja siksi luen sen lopuksi:

Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme 1. Moos. 1:27:n sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen. Ja tämä miellytti Jumalaa niin, että Hän itse nimittää sitä hyväksi luomisteoksi (1. Moos. 1:31) jne. 

 

 

 

 

 

 

Puheenvuoro kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä

Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö on hyvä dokumentti, joka avaa mielenkiintoisia näkymiä kirkon mahdollisesta tulevaisuudesta. Jos joku mietinnön kolmesta vaihtoehtoisesta mallista toteutuu edes jossain määrin, on kirkkomme tulevaisuudessa merkittävästi toisenlainen kuin nyt. Erityisesti haluan nostaa esille kolme mielestäni erittäin hyvää avausta.

  1. Seurakuntalaisten osallisuus nostetaan voimakkaasti ja monta kertaa esille. Komitean ensimmäisessä kannanotossa todetaankin: ”Uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.” Ajatus seurakunnasta ja sen viranhaltijoista palveluntuottajina ja seurakuntalaisista asiakkaina ei mitenkään vastaa raamatullista kuvaa seurakunnasta, joka on Kristuksen ruumis ja jossa jokainen seurakuntalainen on tuon ruumiin toimiva jäsen.
  1. Mietintö nostaa aktiiviseen keskusteluun kysymyksen henkilöseurakunnista. Jo tällä hetkellä tuhannet Suomen ev. lut. kirkon jäsenet osallistuvat säännöllisesti jumalanpalvelukseen mm. herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöissä. Jumalanpalvelusyhteisö on heidän tosiasiallinen seurakuntansa, jossa he kuulevat evankeliumin julistusta ja jossa he vastaanottavat sakramentit, eivätkä he kaikki edes välttämättä tiedä, missä paikallisseurakunnassa he virallisesti ovat kirjoilla. Henkilöseurakunnat ovat siis käytännössä jo nyt arkitodellisuutta monen kirkon seurakunta-aktiivin kohdalla, ja olisi hyvä määritellä niiden asema myös virallisella tasolla Suomen ev. lut. kirkossa.
  1. Mietintö suosittelee sääntelyn karsimista. Tekstissä todetaan: ”Sääntelyn yleinen keventäminen lisää hallinnon joustavuutta ja toiminnan vapautta kirkossa.” Otan esimerkin sääntelyn luomasta tilanteesta, joka liittyy jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaan. Tällä hetkellä on niin, että suomen ev.lut. kirkon pappi ei voi toimittaa suomen ev. lut. kirkossa hyväksytyn käsikirjan mukaista ehtoollisjumalanpalvelusta ja jakaa ehtoollista suomen ev. lut. kirkon jäsenille ilman paikallisen kirkkoherran lupaa, ellei se tapahdu kirkoksi vihityssä tilassa. Onko tällainen sääntely nykypäivää? Joidenkin seurakuntien alueella asiat sujuvat hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta jossain herätysliikkeen toiminta koetaan kilpailevaksi toiminnaksi, ja sille ei haluta antaa tilaa. Tuntuu pahalta ja oudoltakin, että sellainen toiminta, jossa kirkon pappi julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentin kirkon jäsenille koetaan kilpailevana toimintana. Herätysliikkeet kuitenkin tahtovat olla osa kirkkoa ja itse mieltävät toimintansa osaksi kirkon toimintaa. Toivoisin, että tältä osin sääntelyä voitaisiin karsia.

Herätysliikkeet tahtovat olla osa kirkkoa. Tämä johdattaa erääseen kriittiseen huomioon liittyen mietintöön. Esittelypuheenvuorossa jo selitettiin, miksi herätysliikkeet ja herätysliikejärjestöt on suljettu tarkastelun ulkopuolelle. Ajattelenkin kuitenkin, että kun puhutaan Suomen ev.lut. kirkosta ei voida kokonaan ohittaa järjestöjä, jotka toimivat kirkon sisällä. Olisi ollut suotavaa, että herätysliikkeiden edustajia olisi ainakin kuultu mietintöä valmisteltaessa.

Eräässä kohdassa herätysliikejärjestöt kuitenkin mainitaan, ja sivulla 26 olevassa kaaviossa ne kuuluvat ”järjestökenttä” –laatikkoon. Kaavion mukaan järjestöjen tehtävä on olla seurakuntien palvelujärjestöjä. Ajattelen, että tämä ei ainakaan täysin vastaa sitä, miten järjestöt itse mieltävät nykyisen roolinsa ja tehtävänsä kirkossa. Herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöistä oli jo edellä puhe, ja esim. kirkon kokoavasta opiskelijatyöstä herätysliikejärjestöt vastaavat suurelta tai jopa suurimmalta osin.

Kun mietitään kirkon tulevaisuutta niin hengellisenä yhteisönä kuin hallinnollisena organisaationa, on kirkon herätysliikkeet otettava mukaan keskusteluun, ja on etsittävä malleja, jotka antavat niille tilaa toimia kirkon sisällä.

 

Raamatusta on kysymys

Reformaation juhlavuoden aattona tuntuu kurjalta, että kaikki kirkollinen keskustelu näyttää keskittyvän vain avioliittokysymykseen. Miten paljon tärkeämpää olisi keskustella vaikka jumalattoman vanhurskauttamisesta tai uskonvanhurskaudesta tai vaikka ehtoollisen reaalipreesensistä. Avioliittokeskustelukin voi kuitenkin johtaa uskonpuhdistuksen ydinteemoihin. Nimittäin, kun pintaa vähän raaputtaa, huomaa, että lopulta on kyse Raamatusta ja siitä, mitä Raamatusta ajattelemme. Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on vain huippu siinä jäävuoressa, jonka toinen huippu on ollut ja on yhä naispappeuskysymys. On kyse uskonpuhdistuksen Sola scriptura – yksin Raamattu –periaatteesta.

Käytävässä keskustelussa on merkillisellä tavalla asetettu Raamattu ja Kristus vastakkain. Kristuksen tahtoa ei enää etsitäkään Raamatusta. Eräässä aiheeseen liittyvässä puheenvuorossa jo kaksi ja puoli vuotta sitten eräs kirkkomme piispoista lehtiartikkelin mukaan lausui näin: ”Katolisessa kirkossa ihmisten ja Kristuksen välissä oli pyhimyksiä. Protestanttisissa maissa on vaarana, että ihmisen ja Kristuksen väliin tulee Raamattu.” Mietin, miten Kristus sitten kohdataan ja hänen tahtonsa saadaan selville ellei juuri Raamatun välityksellä. Miten voisin kohdata Kristuksen ohi Raamatun? Tunteissani? Kokemuksissani? Hurskaassa mielessäni? Tunneargumenttia avioliittokeskustelussa on paljon käytetty ja haluttu torjua sellaiset perustelut, joiden on sanottu edustavan kuollutta kirjainta. Mielessäni on alkanut kaikua Lutherin sana Tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” Melkeinpä toivoisin, että tämä Lutherin hurmahenkiä vastaan kirjoittama ajatus ei sopisi tähän keskusteluun, mutta ikävä kyllä se taitaa hyvinkin sopia. Millaiselle tielle luterilainen kirkkomme oikein on lähdössä luterilaisen uskonpuhdistuksen merkkivuotena?

Vastakkain halutaan asettaa myös Raamattu ja rakkaus. Mutta jos uskomme, että Raamattu on elämän antajan oma sana luoduilleen, eikö silloin juuri Raamattu anna meille ohjeet hyvään elämään. Oikeaa rakkautta ei välttämättä olekaan kaikenlaisen elämäntavan suvaitseminen, eikä hyvän elämän ohjeeksi kelpaa: ”Mikä tuntuu hyvältä eikä loukkaa ketään, on oikein.” Oikeaa rakkautta voikin olla rajojen asettaminen sellaiselle elämälle, joka lopulta tuhoaa ihmisen – rajojen asettaminen silloinkin, kun se tuntuu pahalta.

Tahdon tehdä työtä Raamatun, Kristuksen ja rakkauden puolesta, enkä suostu asettamaan näitä toisiaan vastaan.

Uusi tie 27.10.2016

Säilyttämistä vai uudistamista?

Minut kutsuttiin vastikään puhumaan tilaisuuteen, jossa toteutetaan dialogi uudistusmielisen ja säilytyshenkisen papin välillä. Ikävä kyllä en taida päästä tilaisuuteen. Järjestäjät olivat hienolla tavalla suomentaneet hankalan termin ”konservatiivi”, joka tosiaan sanatarkasti tarkoittaa sellaista, joka tahtoo konservoida, siis säilyttää, vanhaa. Arvelen, että minun olisi ollut tarkoitus tilaisuudessa edustaa säilytyshenkisyyttä, vaikka kutsussa ei sitä selvästi sanottukaan.

Kun ajattelen ja maistelen tuota sanaa, huomaan, että yhä vähemmän haluan olla säilytyshenkinen konservatiivi. Päinvastoin, haluaisin nykyisessä kirkossamme uudistaa moniakin asioita. Pidän siis itseäni oikeastaan ennemmin uudistusmielisenä.

Ensinnäkin haluaisin uudistaa seurakuntarakenteen. Nykyinen niin sanottu parokiaalinen järjestelmä, jossa seurakuntaan kuuluminen perustuu vain ja ainoastaan kotiosoitteeseen, ei enää edusta nykyaikaa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti ja tosiasiassa valitsevat seurakuntansa sen mukaan, missä kokevat tulevansa hoidetuiksi Jumalan sanalla ja sakramentilla. Eikö jo olisi henkilöseurakuntien aika?

Toiseksi haluaisin uudistaa ja muuttaa nykyisen systeemin, jossa paikallisseurakunnilla on lähes monopoli toteuttaa vapaasti messuja, ja esimerkiksi herätysliikejärjestössä toimiva Suomen ev.lut. kirkon pappi tarvitsee seurakunnan kirkkoherran erityisluvan voidakseen jakaa ehtoollista järjestön rukoushuoneessa kokoontuvalle seurakunnalle, eikä sitä lupaa saa kovin helposti. Nykyaikaa ei voi olla se, että järjestöjen jumalanpalveluselämä leimataan kilpailevaksi ja siksi torjuttavaksi toiminnaksi.

Kolmanneksi haluaisin uudistaa pappien peruskoulutuksen, joka nykyisin on ulkoistettu valtion yliopistojen toteutettavaksi, ja sen seurauksena suurin osa kirkon virkaan valmistuvista teologeista on omaksunut hyvin liberaalin ja kirkon oman tunnustuksen vastaisen raamattunäkemyksen. Suomen ev.lut. kirkko taitaa olla tässä asiassa yksi viimeisistä ellei viimeinen taantumuksen saarekkeista. Kirkon tulisi rohkeasti aloittaa oma pappiskoulutus.

Neljänneksi olisin valmis uudistamaan jossain määrin myös jumalanpalvelusta, niin että seurakuntalaisten armolahjoille ja henkilökohtaisille todistuksille sekä rukoukselle jäisi entistä enemmän tilaa yhteisessä kokoontumisessa seurakunnan rakentamiseksi. Tiedän kyllä, että tässä kysymyksessä korkeakirkollisemmat ystäväni kurtistavat kulmiaan. On monia muitakin asioita, joissa haluaisin nähdä vanhan ja kankean kirkkomme uudistuvan ja heräävän uuteen elämään.

Mutta entä kirkon oppi? Reformaatio, tai uskonpuhdistus, 1500-luvulla oli nimenomaan uudistusliike. Uudistus ei kuitenkaan merkinnyt kirkon alkuperäisen apostoleilta perityn uskon ja opin muuttamista vaan päinvastoin silloisen kirkon opinkäsityksen puhdistamista niistä elementeistä, jotka olivat turmelleet alkuperäisen ja puhtaan Raamatun mukaisen opin. Luterilainen kirkko on sanan kirkko, ja siksi luterilaisen kirkon uudistuksen tulisi aina olla palaamista alkulähteille, joissa vesi virtaa raikkaana, takaisin Raamattuun. Ei se ole vanhan konservoimista.

Kaiken tämän pohdiskelun jälkeen mietin, olikohan minut sittenkin kutsuttu keskusteluun edustamaan uudistusmielisiä. Mutta kuka siinä tapauksessa olisi mahtanut olla säilytyshenkinen keskustelukumppanini?

Kulmakivi 5/2016

A-talkin jälkipuintia

Olin muutama päivä sitten A-talkissa keskustelemassa siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Urheilusuorituksen – ja miksei siis myös TV-keskustelun – jälkeen on hyvä arvioida, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Monen asian olisi voinut sanoa paremmin, monta sellaista asiaa olisi voinut tuoda esiin, jotka nyt jäivät pimentoon. Olisiko pitänyt selkeämmin sanoa synti synniksi? Ehkä. Olisiko pitänyt hanakammin tarttua vastapuolen merkilliseen ja kaiken suhteuttavaan raamatunlukutapaan? Ehkä. Olisiko pitänyt vahvemmin tuoda esille se, että olemme tekemisissä elävän ja pyhän Jumalan kanssa? Varmaan. Keskustelu kuitenkin meni niin kuin meni. Suora lähetys on suora lähetys, ja siinä aika on rajallinen. Kun erittäin hyvä ja tasapuolinen keskustelun isäntä vielä piti keskustelun hyvin aisoissa ja asiassa, ei jäänyt oikein tilaa sanoa kaikkea, mitä olisi halunnut sanoa. Selittelyä?

Ohjelmaa seuranneessa some-keskustelussa olen huomannut mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin, ne jotka kannattavat homoliittojen kirkollista vihkimistä arvioivat Laura Mäntylän ja Heikki Lepän olleen paljon vakuuttavampia kuin minä ja kanssani perinteistä avioliittonäkemystä puolustanut Juha Ahvio. Meidän tavallamme ajattelevat taas katsoivat minun ja Juhan voittaneen argumentoinnin 6-0. Jokainen väistämättä arvioi asiaa omasta taustastaan käsin, niin me kuin hekin.

Toiseksi, monet meikäläiset ovat kommentoineet, että Laura Mäntylä ja Heikki Leppä eivät pystyneet lainkaan argumentoimaan oman kantansa puolesta. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa. He harjoittivat itse asiassa hyvinkin voimakasta tunneargumentointia. Eräs tässä keskustelussa laajemminkin käytetty argumentti on: ”mikä tuntuu oikealta eikä loukkaa ketään, on oikein.” Tällainen argumentti vetoaa vahvasti ihmisiin, ja se on hyvinkin nykyisen moniarvoisen maailman mukainen. Kun ei ole mitään yhtä ja kaikille yhteistä oikeaa ja hyvää, on vain subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia. Tämä argumentti on kuitenkin kristillisen kirkon ja uskon kannalta tuhoisa. Kirkon usko on aina ollut ja tulee aina olemaan, että on olemassa Jumala, joka on ilmaissut tahtonsa, joka koskee kaikkia ihmisiä. On olemassa yksi kaikille yhteinen totuus, jota meidät on kutsuttu etsimään Jumalan sanasta. Sen totuuden edessä me kaikki kerran seisomme tekemässä tiliä elämästämme.

Keskustelun isäntä arvioi keskustelua siten, että Laura ja Heikki puhuvat ihmisestä ja minä ja Juha kirjasta (Raamatusta). Tämä jako ei ole aivan oikea, sillä silloin kun pidämme kiinni Raamatusta etsimme juuri ihmisen parasta. Uskomme, että Jumala tahto ja sen noudattaminen on iankaikkisuusnäkökulmasta parasta jokaiselle, ja taas siitä luopuminen johtaa rikkinäiseen elämään jo täällä ja lopulta iankaikkiseen eroon Jumalasta.

Rakastatko minua?

Seuraavan runsaan vuoden aikana Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tärkeiden kysymysten edessä. Uskoisin, että kun vuosi 2017 tulee päätökseen, kirkkomme ei ole enää aivan samanlainen kuin syksyllä 2016. Suomen ev. lut. kirkko joutuu lähitulevaisuudessa aivan erityisellä tavalla arvioimaan omaa olemustaan ja kutsumustaan kristillisenä kirkkona, osana Kristuksen yhtä, yhteistä ja apostolista kirkkoa.

Ensinnäkin uskonpuhdistuksen juhlavuosi 2017 ja siihen liittyvät lukemattomat pienemmät ja suuremmat juhlallisuudet, seminaarit, luennot, julkaisut, lehtikirjoitukset jne. vievät kirkkomme tarkastelemaan sitä, missä määrin se yhä edustaa samaa uskoa kuin Luther ja muut alkuajan reformaattorit aikoinaan. Tämän syksyn synodaalikokouksiin on kutsuttu kaikki kirkkomme papit ja lehtorit muun muassa keskustelemaan kirjasta Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna joudumme kysymään, vieläkö Suomen ev. lut. kirkon johtavana periaatteena käytännössä on ”Yksin Raamattu”, ja vieläkö sen julistuksen keskuksena on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Parhaassa tapauksessa uskonpuhdistuksen juhlavuosi voisi merkitä paluuta raikkaalle ja innostavalle alkulähteelle ja luterilaisuuden kalliiden aarteiden uudelleenlöytämistä ja käyttöönottoa. Uusi uskonpuhdistus on mahdollinen, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Pahemmassa tapauksessa uskonpuhdistuksen ajan Raamattuun vetoamista ja armonopin puolesta kiivailua muistellaan historiallisesti mielenkiintoisena episodina, jolle tänään, 500 vuotta myöhemmin, voidaan hyväntahtoisesti hymähdellä ja todeta: ”Se oli silloin, tänään on tänään. Ajat ovat muuttuneet ja uudet tuulet puhaltavat.”

Toiseksi, keväällä 2017 voimaan tuleva uusi avioliittolaki asettaa kirkon uuden tilanteen eteen. Keitä Suomen ev.lut. kirkon papit lain tultua voimaan vihkivät, vai vihkivätkö enää ketään? Aiheesta on jo kirjoiteltu kiivaasti lehdistössä ja väitelty sosiaalisessa mediassa, siitä on ehditty keskustella useammassakin kirkolliskokouksen istunnossa, ja ensi marraskuussa kokoontuvassa kokouksessa keskustelu varmaankin kiihtyy entisestään. Itse asia on jo sinällään vakava, mutta vielä vakavammaksi sen tekee se, että nyt kysytään, ketä tai mitä meidän kirkkomme kumartaa? Kumpi saa ohjata kirkkomme päätöksentekoa, Jumalan sana vai ajan henki. Ajattelen, että tämän kysymyksen edessä Jeesus kysyy meiltä kuten kerran Pietarilta: ”Rakastatko minua?” (Joh. 21:16). Kirkkomme vastaus tähän kysymykseen ratkaisee sen, saako se vielä uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkeenkin olla ruokkimassa ja kaitsemassa Jeesuksen omia.

Suomen ev. lut. kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkakin osa kirkon viranhaltijoista, jopa kaikkein korkeimmista, toivoisi kannan muuttuvan. Jos kirkkomme kuitenkin pitäytyy perinteisessä kannassaan, kuten toivon ja uskon sen ainakin toistaiseksi tekevän, joutuvat kirkon päätöksentekijät julkisen myllytyksen kohteiksi. Pahimmin median ja julkisuuden maalitauluiksi joutunevat ne piispat, jotka ovat päätöksiä tehtäessä kannattaneet perinteistä ja raamatullista avioliittonäkemystä. He kantavat silloin sitä ristiä, joka piispalle kuuluu, ja he tarvitsevat silloin erityisen tukemme ja rukouksemme.

”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17). Olkoon tämä kirkkomme vastaus Herran kysymykseen, ja olkoon kirkkomme sitten valmis kantamaan sitä ristiä, jonka Kristuksen seuraaminen tuo tullessaan.

Kulmakivi 4/2016