Puheenvuoro keskusteltaessa piispainkokouksen selonteosta avioliittolain muutoksen johdosta

Piispainkokouksen hyvä selonteko ilmentää hyvin sitä, miten epäselvä kirkon kanta on samaa sukupuolta oleviin pareihin. Yhtäältä heitä ei voida vihkiä, mutta toisaalta sellaisessa suhteessa asuva voi esimerkiksi toimia kirkon pappina, vaikka kirkkojärjestyksen mukaan papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Homosuhteessa eläminen ei siis tämän mukaan ole vastoin kristillistä elämäntapaa, mutta kristilliseen avioliittoon sellaisessa suhteessa eläviä ei kuitenkaan voi vihkiä. Epäjohdonmukaista. Edelleen todetaan, että kirkon työntekijän tulee julistus- ja kasvatustyössä seurata kirkon avioliitto-opetusta, jonka suuntaviivat ilmaistaan Katekismuksessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa. Homoliitossa asuvankin on siis opetettava, että avioliitto on kirkon opetuksen mukaan vain miehen ja naisen välinen. Miten tämä käytännössä voi onnistua? Onhan oma elämä ja esimerkki opetusta mitä suurimmassa määrin.

Mitä tulee itse pääkysymykseen siitä, miten kirkon tulisi reagoida 1.3. todennäköisesti voimaan tulevaan avioliittolakiin, iloitsen siitä, että selonteko on selkeä. Kirkon avioliittonäkemys ei muutu, eikä kirkon viranhaltija voi vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

Selonteossa perustellaan avioliittokantaa paitsi Raamatun positiivisella kannalla miehen ja naisen välisestä aviosuhteesta myös viittaamalla Raamatun varsin negatiivisiin lausumiin homoseksuaalisista suhteista. Edelleen selonteossa viitataan Tunnustuskirjojen teksteihin, jotka puhuvat avioliitosta. Viime toukokuun kirkolliskokouksessa eräässä puheenvuorossa esitettiin, että tunnustuskirjamme eivät puhu mitään avioliitosta, paitsi Lutherin avioliittoon vihkimisen lyhyessä oppaassa, jossa Luther toteaa avioliiton kuuluvan yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. On hyvä, että piispojen selonteko tuo esiin, miten Tunnustuskirjamme, joihin sekä kirkkomme oppiperustassaan että jokainen pappi pappisvalassaan tai –lupauksessaan on sitoutunut, selkeästi määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi ja muuttamattomaksi järjestykseksi ja nimenomaan toteutumaan miehen ja naisen välillä.

Näissä Tunnustuskirjojen teksteissä tulee selvästi esiin, että kirkkomme tunnustuksen mukaan avioliitto on jumalan säätämä ja miehen ja naisen välinen. Tähän kirkkomme on sitoutunut niin kauan kuin kirkkolaissamme on tunnustuspykälä.

Lutherin oma kanta asiaan tulee selkeimmin esille hänen kirjoituksessaan Avioelämästä. Vaikka tämä teksti ei olekaan Tunnustuskirjoihin verrattavaa, on se kuitenkin varsin valaiseva, ja siksi luen sen lopuksi:

Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme 1. Moos. 1:27:n sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen. Ja tämä miellytti Jumalaa niin, että Hän itse nimittää sitä hyväksi luomisteoksi (1. Moos. 1:31) jne. 

 

 

 

 

 

 

Puheenvuoro kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä

Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö on hyvä dokumentti, joka avaa mielenkiintoisia näkymiä kirkon mahdollisesta tulevaisuudesta. Jos joku mietinnön kolmesta vaihtoehtoisesta mallista toteutuu edes jossain määrin, on kirkkomme tulevaisuudessa merkittävästi toisenlainen kuin nyt. Erityisesti haluan nostaa esille kolme mielestäni erittäin hyvää avausta.

  1. Seurakuntalaisten osallisuus nostetaan voimakkaasti ja monta kertaa esille. Komitean ensimmäisessä kannanotossa todetaankin: ”Uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.” Ajatus seurakunnasta ja sen viranhaltijoista palveluntuottajina ja seurakuntalaisista asiakkaina ei mitenkään vastaa raamatullista kuvaa seurakunnasta, joka on Kristuksen ruumis ja jossa jokainen seurakuntalainen on tuon ruumiin toimiva jäsen.
  1. Mietintö nostaa aktiiviseen keskusteluun kysymyksen henkilöseurakunnista. Jo tällä hetkellä tuhannet Suomen ev. lut. kirkon jäsenet osallistuvat säännöllisesti jumalanpalvelukseen mm. herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöissä. Jumalanpalvelusyhteisö on heidän tosiasiallinen seurakuntansa, jossa he kuulevat evankeliumin julistusta ja jossa he vastaanottavat sakramentit, eivätkä he kaikki edes välttämättä tiedä, missä paikallisseurakunnassa he virallisesti ovat kirjoilla. Henkilöseurakunnat ovat siis käytännössä jo nyt arkitodellisuutta monen kirkon seurakunta-aktiivin kohdalla, ja olisi hyvä määritellä niiden asema myös virallisella tasolla Suomen ev. lut. kirkossa.
  1. Mietintö suosittelee sääntelyn karsimista. Tekstissä todetaan: ”Sääntelyn yleinen keventäminen lisää hallinnon joustavuutta ja toiminnan vapautta kirkossa.” Otan esimerkin sääntelyn luomasta tilanteesta, joka liittyy jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaan. Tällä hetkellä on niin, että suomen ev.lut. kirkon pappi ei voi toimittaa suomen ev. lut. kirkossa hyväksytyn käsikirjan mukaista ehtoollisjumalanpalvelusta ja jakaa ehtoollista suomen ev. lut. kirkon jäsenille ilman paikallisen kirkkoherran lupaa, ellei se tapahdu kirkoksi vihityssä tilassa. Onko tällainen sääntely nykypäivää? Joidenkin seurakuntien alueella asiat sujuvat hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta jossain herätysliikkeen toiminta koetaan kilpailevaksi toiminnaksi, ja sille ei haluta antaa tilaa. Tuntuu pahalta ja oudoltakin, että sellainen toiminta, jossa kirkon pappi julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentin kirkon jäsenille koetaan kilpailevana toimintana. Herätysliikkeet kuitenkin tahtovat olla osa kirkkoa ja itse mieltävät toimintansa osaksi kirkon toimintaa. Toivoisin, että tältä osin sääntelyä voitaisiin karsia.

Herätysliikkeet tahtovat olla osa kirkkoa. Tämä johdattaa erääseen kriittiseen huomioon liittyen mietintöön. Esittelypuheenvuorossa jo selitettiin, miksi herätysliikkeet ja herätysliikejärjestöt on suljettu tarkastelun ulkopuolelle. Ajattelenkin kuitenkin, että kun puhutaan Suomen ev.lut. kirkosta ei voida kokonaan ohittaa järjestöjä, jotka toimivat kirkon sisällä. Olisi ollut suotavaa, että herätysliikkeiden edustajia olisi ainakin kuultu mietintöä valmisteltaessa.

Eräässä kohdassa herätysliikejärjestöt kuitenkin mainitaan, ja sivulla 26 olevassa kaaviossa ne kuuluvat ”järjestökenttä” –laatikkoon. Kaavion mukaan järjestöjen tehtävä on olla seurakuntien palvelujärjestöjä. Ajattelen, että tämä ei ainakaan täysin vastaa sitä, miten järjestöt itse mieltävät nykyisen roolinsa ja tehtävänsä kirkossa. Herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöistä oli jo edellä puhe, ja esim. kirkon kokoavasta opiskelijatyöstä herätysliikejärjestöt vastaavat suurelta tai jopa suurimmalta osin.

Kun mietitään kirkon tulevaisuutta niin hengellisenä yhteisönä kuin hallinnollisena organisaationa, on kirkon herätysliikkeet otettava mukaan keskusteluun, ja on etsittävä malleja, jotka antavat niille tilaa toimia kirkon sisällä.

 

Raamatusta on kysymys

Reformaation juhlavuoden aattona tuntuu kurjalta, että kaikki kirkollinen keskustelu näyttää keskittyvän vain avioliittokysymykseen. Miten paljon tärkeämpää olisi keskustella vaikka jumalattoman vanhurskauttamisesta tai uskonvanhurskaudesta tai vaikka ehtoollisen reaalipreesensistä. Avioliittokeskustelukin voi kuitenkin johtaa uskonpuhdistuksen ydinteemoihin. Nimittäin, kun pintaa vähän raaputtaa, huomaa, että lopulta on kyse Raamatusta ja siitä, mitä Raamatusta ajattelemme. Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on vain huippu siinä jäävuoressa, jonka toinen huippu on ollut ja on yhä naispappeuskysymys. On kyse uskonpuhdistuksen Sola scriptura – yksin Raamattu –periaatteesta.

Käytävässä keskustelussa on merkillisellä tavalla asetettu Raamattu ja Kristus vastakkain. Kristuksen tahtoa ei enää etsitäkään Raamatusta. Eräässä aiheeseen liittyvässä puheenvuorossa jo kaksi ja puoli vuotta sitten eräs kirkkomme piispoista lehtiartikkelin mukaan lausui näin: ”Katolisessa kirkossa ihmisten ja Kristuksen välissä oli pyhimyksiä. Protestanttisissa maissa on vaarana, että ihmisen ja Kristuksen väliin tulee Raamattu.” Mietin, miten Kristus sitten kohdataan ja hänen tahtonsa saadaan selville ellei juuri Raamatun välityksellä. Miten voisin kohdata Kristuksen ohi Raamatun? Tunteissani? Kokemuksissani? Hurskaassa mielessäni? Tunneargumenttia avioliittokeskustelussa on paljon käytetty ja haluttu torjua sellaiset perustelut, joiden on sanottu edustavan kuollutta kirjainta. Mielessäni on alkanut kaikua Lutherin sana Tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” Melkeinpä toivoisin, että tämä Lutherin hurmahenkiä vastaan kirjoittama ajatus ei sopisi tähän keskusteluun, mutta ikävä kyllä se taitaa hyvinkin sopia. Millaiselle tielle luterilainen kirkkomme oikein on lähdössä luterilaisen uskonpuhdistuksen merkkivuotena?

Vastakkain halutaan asettaa myös Raamattu ja rakkaus. Mutta jos uskomme, että Raamattu on elämän antajan oma sana luoduilleen, eikö silloin juuri Raamattu anna meille ohjeet hyvään elämään. Oikeaa rakkautta ei välttämättä olekaan kaikenlaisen elämäntavan suvaitseminen, eikä hyvän elämän ohjeeksi kelpaa: ”Mikä tuntuu hyvältä eikä loukkaa ketään, on oikein.” Oikeaa rakkautta voikin olla rajojen asettaminen sellaiselle elämälle, joka lopulta tuhoaa ihmisen – rajojen asettaminen silloinkin, kun se tuntuu pahalta.

Tahdon tehdä työtä Raamatun, Kristuksen ja rakkauden puolesta, enkä suostu asettamaan näitä toisiaan vastaan.

Uusi tie 27.10.2016

Säilyttämistä vai uudistamista?

Minut kutsuttiin vastikään puhumaan tilaisuuteen, jossa toteutetaan dialogi uudistusmielisen ja säilytyshenkisen papin välillä. Ikävä kyllä en taida päästä tilaisuuteen. Järjestäjät olivat hienolla tavalla suomentaneet hankalan termin ”konservatiivi”, joka tosiaan sanatarkasti tarkoittaa sellaista, joka tahtoo konservoida, siis säilyttää, vanhaa. Arvelen, että minun olisi ollut tarkoitus tilaisuudessa edustaa säilytyshenkisyyttä, vaikka kutsussa ei sitä selvästi sanottukaan.

Kun ajattelen ja maistelen tuota sanaa, huomaan, että yhä vähemmän haluan olla säilytyshenkinen konservatiivi. Päinvastoin, haluaisin nykyisessä kirkossamme uudistaa moniakin asioita. Pidän siis itseäni oikeastaan ennemmin uudistusmielisenä.

Ensinnäkin haluaisin uudistaa seurakuntarakenteen. Nykyinen niin sanottu parokiaalinen järjestelmä, jossa seurakuntaan kuuluminen perustuu vain ja ainoastaan kotiosoitteeseen, ei enää edusta nykyaikaa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti ja tosiasiassa valitsevat seurakuntansa sen mukaan, missä kokevat tulevansa hoidetuiksi Jumalan sanalla ja sakramentilla. Eikö jo olisi henkilöseurakuntien aika?

Toiseksi haluaisin uudistaa ja muuttaa nykyisen systeemin, jossa paikallisseurakunnilla on lähes monopoli toteuttaa vapaasti messuja, ja esimerkiksi herätysliikejärjestössä toimiva Suomen ev.lut. kirkon pappi tarvitsee seurakunnan kirkkoherran erityisluvan voidakseen jakaa ehtoollista järjestön rukoushuoneessa kokoontuvalle seurakunnalle, eikä sitä lupaa saa kovin helposti. Nykyaikaa ei voi olla se, että järjestöjen jumalanpalveluselämä leimataan kilpailevaksi ja siksi torjuttavaksi toiminnaksi.

Kolmanneksi haluaisin uudistaa pappien peruskoulutuksen, joka nykyisin on ulkoistettu valtion yliopistojen toteutettavaksi, ja sen seurauksena suurin osa kirkon virkaan valmistuvista teologeista on omaksunut hyvin liberaalin ja kirkon oman tunnustuksen vastaisen raamattunäkemyksen. Suomen ev.lut. kirkko taitaa olla tässä asiassa yksi viimeisistä ellei viimeinen taantumuksen saarekkeista. Kirkon tulisi rohkeasti aloittaa oma pappiskoulutus.

Neljänneksi olisin valmis uudistamaan jossain määrin myös jumalanpalvelusta, niin että seurakuntalaisten armolahjoille ja henkilökohtaisille todistuksille sekä rukoukselle jäisi entistä enemmän tilaa yhteisessä kokoontumisessa seurakunnan rakentamiseksi. Tiedän kyllä, että tässä kysymyksessä korkeakirkollisemmat ystäväni kurtistavat kulmiaan. On monia muitakin asioita, joissa haluaisin nähdä vanhan ja kankean kirkkomme uudistuvan ja heräävän uuteen elämään.

Mutta entä kirkon oppi? Reformaatio, tai uskonpuhdistus, 1500-luvulla oli nimenomaan uudistusliike. Uudistus ei kuitenkaan merkinnyt kirkon alkuperäisen apostoleilta perityn uskon ja opin muuttamista vaan päinvastoin silloisen kirkon opinkäsityksen puhdistamista niistä elementeistä, jotka olivat turmelleet alkuperäisen ja puhtaan Raamatun mukaisen opin. Luterilainen kirkko on sanan kirkko, ja siksi luterilaisen kirkon uudistuksen tulisi aina olla palaamista alkulähteille, joissa vesi virtaa raikkaana, takaisin Raamattuun. Ei se ole vanhan konservoimista.

Kaiken tämän pohdiskelun jälkeen mietin, olikohan minut sittenkin kutsuttu keskusteluun edustamaan uudistusmielisiä. Mutta kuka siinä tapauksessa olisi mahtanut olla säilytyshenkinen keskustelukumppanini?

Kulmakivi 5/2016

A-talkin jälkipuintia

Olin muutama päivä sitten A-talkissa keskustelemassa siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Urheilusuorituksen – ja miksei siis myös TV-keskustelun – jälkeen on hyvä arvioida, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Monen asian olisi voinut sanoa paremmin, monta sellaista asiaa olisi voinut tuoda esiin, jotka nyt jäivät pimentoon. Olisiko pitänyt selkeämmin sanoa synti synniksi? Ehkä. Olisiko pitänyt hanakammin tarttua vastapuolen merkilliseen ja kaiken suhteuttavaan raamatunlukutapaan? Ehkä. Olisiko pitänyt vahvemmin tuoda esille se, että olemme tekemisissä elävän ja pyhän Jumalan kanssa? Varmaan. Keskustelu kuitenkin meni niin kuin meni. Suora lähetys on suora lähetys, ja siinä aika on rajallinen. Kun erittäin hyvä ja tasapuolinen keskustelun isäntä vielä piti keskustelun hyvin aisoissa ja asiassa, ei jäänyt oikein tilaa sanoa kaikkea, mitä olisi halunnut sanoa. Selittelyä?

Ohjelmaa seuranneessa some-keskustelussa olen huomannut mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin, ne jotka kannattavat homoliittojen kirkollista vihkimistä arvioivat Laura Mäntylän ja Heikki Lepän olleen paljon vakuuttavampia kuin minä ja kanssani perinteistä avioliittonäkemystä puolustanut Juha Ahvio. Meidän tavallamme ajattelevat taas katsoivat minun ja Juhan voittaneen argumentoinnin 6-0. Jokainen väistämättä arvioi asiaa omasta taustastaan käsin, niin me kuin hekin.

Toiseksi, monet meikäläiset ovat kommentoineet, että Laura Mäntylä ja Heikki Leppä eivät pystyneet lainkaan argumentoimaan oman kantansa puolesta. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa. He harjoittivat itse asiassa hyvinkin voimakasta tunneargumentointia. Eräs tässä keskustelussa laajemminkin käytetty argumentti on: ”mikä tuntuu oikealta eikä loukkaa ketään, on oikein.” Tällainen argumentti vetoaa vahvasti ihmisiin, ja se on hyvinkin nykyisen moniarvoisen maailman mukainen. Kun ei ole mitään yhtä ja kaikille yhteistä oikeaa ja hyvää, on vain subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia. Tämä argumentti on kuitenkin kristillisen kirkon ja uskon kannalta tuhoisa. Kirkon usko on aina ollut ja tulee aina olemaan, että on olemassa Jumala, joka on ilmaissut tahtonsa, joka koskee kaikkia ihmisiä. On olemassa yksi kaikille yhteinen totuus, jota meidät on kutsuttu etsimään Jumalan sanasta. Sen totuuden edessä me kaikki kerran seisomme tekemässä tiliä elämästämme.

Keskustelun isäntä arvioi keskustelua siten, että Laura ja Heikki puhuvat ihmisestä ja minä ja Juha kirjasta (Raamatusta). Tämä jako ei ole aivan oikea, sillä silloin kun pidämme kiinni Raamatusta etsimme juuri ihmisen parasta. Uskomme, että Jumala tahto ja sen noudattaminen on iankaikkisuusnäkökulmasta parasta jokaiselle, ja taas siitä luopuminen johtaa rikkinäiseen elämään jo täällä ja lopulta iankaikkiseen eroon Jumalasta.

Rakastatko minua?

Seuraavan runsaan vuoden aikana Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tärkeiden kysymysten edessä. Uskoisin, että kun vuosi 2017 tulee päätökseen, kirkkomme ei ole enää aivan samanlainen kuin syksyllä 2016. Suomen ev. lut. kirkko joutuu lähitulevaisuudessa aivan erityisellä tavalla arvioimaan omaa olemustaan ja kutsumustaan kristillisenä kirkkona, osana Kristuksen yhtä, yhteistä ja apostolista kirkkoa.

Ensinnäkin uskonpuhdistuksen juhlavuosi 2017 ja siihen liittyvät lukemattomat pienemmät ja suuremmat juhlallisuudet, seminaarit, luennot, julkaisut, lehtikirjoitukset jne. vievät kirkkomme tarkastelemaan sitä, missä määrin se yhä edustaa samaa uskoa kuin Luther ja muut alkuajan reformaattorit aikoinaan. Tämän syksyn synodaalikokouksiin on kutsuttu kaikki kirkkomme papit ja lehtorit muun muassa keskustelemaan kirjasta Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna joudumme kysymään, vieläkö Suomen ev. lut. kirkon johtavana periaatteena käytännössä on ”Yksin Raamattu”, ja vieläkö sen julistuksen keskuksena on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Parhaassa tapauksessa uskonpuhdistuksen juhlavuosi voisi merkitä paluuta raikkaalle ja innostavalle alkulähteelle ja luterilaisuuden kalliiden aarteiden uudelleenlöytämistä ja käyttöönottoa. Uusi uskonpuhdistus on mahdollinen, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Pahemmassa tapauksessa uskonpuhdistuksen ajan Raamattuun vetoamista ja armonopin puolesta kiivailua muistellaan historiallisesti mielenkiintoisena episodina, jolle tänään, 500 vuotta myöhemmin, voidaan hyväntahtoisesti hymähdellä ja todeta: ”Se oli silloin, tänään on tänään. Ajat ovat muuttuneet ja uudet tuulet puhaltavat.”

Toiseksi, keväällä 2017 voimaan tuleva uusi avioliittolaki asettaa kirkon uuden tilanteen eteen. Keitä Suomen ev.lut. kirkon papit lain tultua voimaan vihkivät, vai vihkivätkö enää ketään? Aiheesta on jo kirjoiteltu kiivaasti lehdistössä ja väitelty sosiaalisessa mediassa, siitä on ehditty keskustella useammassakin kirkolliskokouksen istunnossa, ja ensi marraskuussa kokoontuvassa kokouksessa keskustelu varmaankin kiihtyy entisestään. Itse asia on jo sinällään vakava, mutta vielä vakavammaksi sen tekee se, että nyt kysytään, ketä tai mitä meidän kirkkomme kumartaa? Kumpi saa ohjata kirkkomme päätöksentekoa, Jumalan sana vai ajan henki. Ajattelen, että tämän kysymyksen edessä Jeesus kysyy meiltä kuten kerran Pietarilta: ”Rakastatko minua?” (Joh. 21:16). Kirkkomme vastaus tähän kysymykseen ratkaisee sen, saako se vielä uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkeenkin olla ruokkimassa ja kaitsemassa Jeesuksen omia.

Suomen ev. lut. kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkakin osa kirkon viranhaltijoista, jopa kaikkein korkeimmista, toivoisi kannan muuttuvan. Jos kirkkomme kuitenkin pitäytyy perinteisessä kannassaan, kuten toivon ja uskon sen ainakin toistaiseksi tekevän, joutuvat kirkon päätöksentekijät julkisen myllytyksen kohteiksi. Pahimmin median ja julkisuuden maalitauluiksi joutunevat ne piispat, jotka ovat päätöksiä tehtäessä kannattaneet perinteistä ja raamatullista avioliittonäkemystä. He kantavat silloin sitä ristiä, joka piispalle kuuluu, ja he tarvitsevat silloin erityisen tukemme ja rukouksemme.

”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17). Olkoon tämä kirkkomme vastaus Herran kysymykseen, ja olkoon kirkkomme sitten valmis kantamaan sitä ristiä, jonka Kristuksen seuraaminen tuo tullessaan.

Kulmakivi 4/2016

 

Luuk 2:22-33

Paavali kirjoittaa kirjeessään galatalaisille: ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi” (Gal. 4:4). Luukkaan evankeliumin katkelma opettaa meille saman asian, kun kertoo, miten Maria ja Joosef tuovat runsaan kuukauden ikäisen Jeesuksen Jerusalemiin. Maria ja Joosef olivat hurskaita juutalaisia ja halusivat noudattaa Mooseksen lakia, ja siksi Jeesus-lapsi tuotiin Jerusalemin temppeliin ja pyhitettiin Herralle. Jos sitä ennen Jeesus oli ympärileikattu kahdeksan päivän ikäisenä (Luuk. 2:21). Jeesuksen elämässä Jumalan laki siis toteutui aivan alusta asti, ja koko elämänsä hän oli kuuliainen Jumalalle ja Jumalan laille. Kuitenkin hän lopulta kuoli saman Jumalan lain kiroamana. Paavali opettaa meille, miksi näin piti käydä: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun’” (Gal. 3:13). ”Meidän sijastamme” on koko kristillisen uskon ydinlause.

Temppelissä pyhä perhe kohtaa vanhan Simeonin. Simeon on Johannes Kastajan ja Hannan (Luuk. 2:36-38) ohella viimeisiä Vanhan liiton profeettoja. Vanhan testamentin profeettojen tavoin Simeon oli saanut Jumalalta lupauksen messiaasta, ja vieläpä siitä, että hän itse saisi vielä ennen kuolemaansa omin silmin nähdä Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tulee temppeliin juuri oikeaan aikaan, kun Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi ovat siellä. Mutta mistä Simeon tunnisti Jeesuksen? Temppelialueella oli varmaan paljon väkeä, ja väkijoukon keskeltä Simeon huomaa pienen sylivauvan, jonka tunnistaa Jumalan lupaamaksi messiaaksi. Inhimillisin silmin hän ei voinut nähdä Jeesus-vauvassa mitään erikoista. Jeesuksen pään ympärillä ei ollut sädekehää, kuten joissain kirkkomaalauksissa. Tarvittiin uskon silmät, Jumalan Hengen antama erityinen näkökyky, näkemään Jumalan näkymättömän maailman todellisuus. Samoin me tarvitsemme uskon silmät näkemään ristiinnaulitussa Jeesuksessa Jumalan Pojan, joka sovittaa meidän ja koko maailman synnin. Tarvitsemme Hengen antaman kyvyn kuulemaan Raamatun sanassa Jumalan puheen, sekä näkemään kastevedessä armon lähteen ja siunatussa leivässä ja viinissä Kristuksen todellisen ruumiin ja veren. Siitä hengellisestä näkökyvystä kirjoittaa apostoli Paavali: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut” (Ef. 1:17-18), ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).

Kristuksen kohtaaminen johti vanhan Simeonin ylistämään Jumalaa. Simeon tunsi hyvin Raamattunsa, ja niinpä hänen ylistyksensäkin nousee Vanhan testamentin pohjalta. Erityisesti profeetta Jesaja näyttää olleen Simeonille läheinen. Jesaja puhuu useammankin kerran siitä, että Herran palvelija, messias, ei ole ainoastaan Israelin kansan pelastaja, vaan myös kaikkien kansojen valo (Jes. 42:6; 49:6; 52:10). Vaikka Uudessa testamentissa maailmanlähetyksen aika alkaa varsinaisesti vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, ovat sen idut nähtävissä jo paljon aikaisemmin. Jumalan Hengen valaisemana profeettana Simeon näkee jo pienessä Jeesus-lapsessa koko maailman Vapahtajan, joka kerran sovittaa koko maailman synnin ja jota julistetaan kaikessa maailmassa kaikille kansoille.

Kohdattuaan Jeesuksen Simeon sai rauhan sydämeensä. Nyt hän saattoi turvallisin mielin lähteä tästä elämästä. Kuolema on ihmiskunnan suurin vihollinen, ja sen edessä useimmat pelkäävät. Moni pitää viimeiseen asti kiinni elämänsä rippeistä ja tahtoo kieltää kuoleman todellisuuden, koska se on liian kammottava. Jeesuksen kohdannut saa kuitenkin lähteä rauhassa, onhan Jeesus kukistanut kuoleman. Siksi Jeesukseen uskovalle kuolema on vain ovi uuteen ja parempaan elämään. Tai kuten joku on asian ilmaissut: kuolema on kuin portsari, joka riisuu meidän päältämme tämän ajallisen, risan vaatteen ja päästää meidän sisään elämään, jonne ei itse voi koskaan tulla.

Ville Auvinen

Navigare necesse est

Navigare necesse est, vivere non est necesse. Kiristäessäni Sannamarian etupurjetta Seilinaukolla Turun saaristossa navakassa sivumyötäisessä mietin näitä vähän ennen Jeesusta eläneen roomalaisen valtiomiehen Pompeiuksen sanoja: Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä. Pompeius ei tosin lausahduksellaan ylistänyt huvipurjehduksen ihanuutta, vaan kyse oli siitä, että viljaa oli tuotava laivoilla Välimeren yli Afrikasta Roomaan, vaikka oli kova myrsky. Laivat eivät saneet jäädä satamaan. Mutta kyllä minullekin purjehdus on välttämätöntä. Vähintään kerran kesässä täytyy päästä merelle, muuten kesä tuntuu menneen hukkaan.

Pompeius ymmärsi sen, että asioita täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. Jotkut asiat ovat yksinkertaisesti välttämättömiä, suorastaan elintärkeitä, toiset taas eivät ole. Kaikkein tärkeimmän rinnalla ei Pompeiuksen mukaan edes elämä ole elintärkeää. On siis osattava valita oikein ja panostettava siihen, mikä on aivan välttämätöntä. Samoin Jeesuskin ohjasi kuulijoitaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Jumalan valtakunta on ensisijaista. Sen löytäminen ja omistaminen on elämän tärkein asia. Samoin kuin Pompeius, myös Jeesus vielä kärjisti sanomansa äärimmilleen: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän” (Joh. 12:25); “Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26).

Aikoinaan rippileirillä ensimmäisen käskyn opiskelun yhteydessä harjoiteltiin elämän arvojärjestysten arvioimista. Jokaisen piti kirjoittaa paperille viisi elämänsä tärkeintä asiaa. Sitten niistä piti vetää yli yksi, vielä toinen, ja kolmas ja neljäskin, niin että lopulta paperilla oli jäljellä vain yksi asia, se kaikkein tärkein. Sitten tuon yhden jäljelle jääneen asian alle kirjoitettiin: tämä on minun jumalani. Samanlaista harjoitusta itse kunkin olisi hyvä tehdä silloin tällöin. Mikä siis on sinun elämäsi kaikkein tärkein asia, sinun jumalasi?

Kun tuon harjoituksen tekee aivan rehellisesti, voi olla, että oman elämän epäjumala paljastuu. Harvan kohdalla se taitaa olla purjehdus, mutta mitä moninaisempia elävän Jumalan korvikkeita me elämässämme vaalimme. Olemme siis ensimmäisenkin käskyn rikkojia, ja siksi tarvitsemme hyvää Vapahtajaa, joka sovitti ristillä kuollessaan senkin synnin.

Blogi Uudessa Tiessä 27.7.2016

Missä kuljet, kansankirkon kirkkokansa?

”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.” Näin kirjoittaa piispa Jari Jolkkonen tuoreessa artikkeleista koostuvassa synodaalikirjassa Armon horisontit – Huomisen luterilaisuus. Huoli on aiheellinen. Yhä useammat lapset jäävät kastamatta erityisesti suurissa kaupungeissa, koska kirkosta eroavat erityisesti nuoret aikuiset. Helsingissä on jo alueita, joilla enää alle 50% asukkaista kuuluu kirkkoon. Kastamattomien määrän lisääntyminen johtaa meidät hengellisessä sodankäynnissä aivan uuteen tilanteeseen. Katolinen tiedotuskeskus julkaisi vastikään suomeksi espanjalaisen eksorkistin, isä José Antonio Fortean kirjan Kysymyksiä eksorkistille. Paholaisesta, demonisesta riivauksesta ja tiestä vapautukseen. Sille voi tulevaisuudessa olla paljon käyttöä. Kristitystä Suomesta on hyvää vauhtia tulossa aito pakanamaa.

Enemmän kuin Suomen ev. lut. kirkon jäsenyydestä eroavista olen kuitenkin huolissani niistä ehkä yli 90% kirkon jäsenistä, jotka eivät ole millään mittareilla mitattuna aktiivisia seurakuntalaisia. Heille kirkon jäsenyys ei merkitse elämistä pelastavien armonvälineiden yhteydessä, ja hekin ovat siten jättäytyneet omaan varaansa. En osaa ajatella, että sukulaisteinien konfirmaatiojumalanpalveluksiin, kauneimpiin joululauluihin ja omaan kirkolliseen hautaansiunaamiseen osallistuminen merkitsee todellista ja aktiivista seurakunnan yhteydessä elämistä. Alkuseurakunnan antama esikuva on joka tapauksessa kovin toisenlainen: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat . . . Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin” (Ap. t. 2:42, 46).

Jumalasuhteemme ja pelastava uskomme on kokonaan, alusta loppuun, Jumalan työn varassa. Uskoa synnyttävää ja ylläpitävää työtään hän tekee meissä armonvälineillään. Kaste on jumalasuhteen syntymisen alku, mutta sen jälkeen usko tarvitsee jatkuvaa hoitamista. Siksi meitä kehotetaan elämään seurakunnan yhteydessä, missä Jumalan sana, ehtoollisen sakramentti ja ripin synninpäästö pitävät meistä huolta ja kasvattavat Jumalan lapsina. Sen tähden on hengellisesti vaarallista, suorastaan hengenvaarallista, jättäytyä pois seurakunnan ja armonvälineiden yhteydestä. Uhkana on hengellinen kuolema, joka lopulta johtaa iankaikkiseen kuolemaan. Tästä syystä Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittaa ja kehottaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan” (Hepr. 10:25).

Niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä meidän tulisi siis huolehtia ennen kaikkea niistä, jotka lyövät laimin säännölliset seurakunnan kokoukset, ja kaikin keinoin rohkaista heitä mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkko on huolestuneempi kirkon alenevasta jäsenmäärästä ja alhaisesta äänestysprosentista seurakuntavaaleissa. Edellisten seurakuntavaalien alla vuonna 2014 järjestettiin äänestysaktiivisuuden nostamiseksi näkyvä ja kallis kampanja teemalla: ”Usko hyvän tekemiseen”. Milloinkahan kirkko järjestää yhtä näkyvän ja hinnakkaan kampanjan otsikolla: ”Tervetuloa jumalanpalvelukseen!”

Kulmakivi 3/2016

Henkilöseurakunnat ja maistraatin tietokoneet

Parisen viikkoa sitten istuin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta, jossa esitettiin, että seurakunnan luottamushenkilön kotiseurakunta voisi säilyä vaalikauden loppuun asti, vaikka hän muuttaisi seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen. Näin hän voisi säilyttää luottamushenkilöpaikkansa. Keskustelussa useat valtuutetuista suhtautuivat aloitteeseen hyvin varauksellisesti. Syynä oli se, että maistraatin väestökirjanpito-ohjelmisto ei kuulemma taivu sellaiseen, se kun automaattisesti määrittelee henkilön seurakunnan osoitteen mukaan.

Viime vuosina on paljon keskusteltu henkilöseurakuntamallista nykyisen paroikiaalisen eli asuinpaikan mukaan määräytyvän seurakuntaan kuulumisen rinnalle tai tilalle. Henkilöseurakuntamallissa kirkon jäsen saisi itse päättää, mihin seurakuntaan hän tahtoo kuulua. Jos vielä erilaisten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen voitaisiin katsoa olevan todellisia Suomen ev.lut. kirkon seurakuntia, joihin voisi myös virallisesti kuulua, vallitsisi kirkossa positiivinen valinnanvapaus. Moni haluaisi myös paperilla kuulua siihen seurakuntaan tai yhteisöön, jonka toimintaan aktiivisesti osallistuu.

Asiasta siis keskustellaan, ja aikaisemmin ehdottoman kielteiset kannat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin vähän avoimemmiksi. Mutta kaatuuko koko hyvä ajatus lopulta maistraatin tietokoneohjelmistoon?

Kirkon ja valtion läheisellä yhteydellä on varmasti paljon hyviä puolia molempia osapuolia ajatellen. Jos kuitenkin käy niin, että valtiokytkökset alkavat määritellä kirkon toimintaa, sitä mikä kirkossa on mahdollista ja mikä ei, ja erityisesti, jos ne alkavat vaikuttaa kirkon teologiaan tai eettiseen kannanmääritykseen, on aika miettiä kirkon ja valtion suhdetta uudestaan. Kirkon täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä oman uskonsa ja tunnustuksensa varassa. Henkisesti ja hengellisesti vapaalla kirkolla on paljon annettavaa sille yhteiskunnalle, jonka keskellä se elää, mutta jos vääränlaiset kytkökset sitovat kirkon kädet ja tukkivat suun, käy suola mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi.

Uusi Tie 25.2.2016