A-talkin jälkipuintia

Olin muutama päivä sitten A-talkissa keskustelemassa siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Urheilusuorituksen – ja miksei siis myös TV-keskustelun – jälkeen on hyvä arvioida, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Monen asian olisi voinut sanoa paremmin, monta sellaista asiaa olisi voinut tuoda esiin, jotka nyt jäivät pimentoon. Olisiko pitänyt selkeämmin sanoa synti synniksi? Ehkä. Olisiko pitänyt hanakammin tarttua vastapuolen merkilliseen ja kaiken suhteuttavaan raamatunlukutapaan? Ehkä. Olisiko pitänyt vahvemmin tuoda esille se, että olemme tekemisissä elävän ja pyhän Jumalan kanssa? Varmaan. Keskustelu kuitenkin meni niin kuin meni. Suora lähetys on suora lähetys, ja siinä aika on rajallinen. Kun erittäin hyvä ja tasapuolinen keskustelun isäntä vielä piti keskustelun hyvin aisoissa ja asiassa, ei jäänyt oikein tilaa sanoa kaikkea, mitä olisi halunnut sanoa. Selittelyä?

Ohjelmaa seuranneessa some-keskustelussa olen huomannut mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin, ne jotka kannattavat homoliittojen kirkollista vihkimistä arvioivat Laura Mäntylän ja Heikki Lepän olleen paljon vakuuttavampia kuin minä ja kanssani perinteistä avioliittonäkemystä puolustanut Juha Ahvio. Meidän tavallamme ajattelevat taas katsoivat minun ja Juhan voittaneen argumentoinnin 6-0. Jokainen väistämättä arvioi asiaa omasta taustastaan käsin, niin me kuin hekin.

Toiseksi, monet meikäläiset ovat kommentoineet, että Laura Mäntylä ja Heikki Leppä eivät pystyneet lainkaan argumentoimaan oman kantansa puolesta. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa. He harjoittivat itse asiassa hyvinkin voimakasta tunneargumentointia. Eräs tässä keskustelussa laajemminkin käytetty argumentti on: ”mikä tuntuu oikealta eikä loukkaa ketään, on oikein.” Tällainen argumentti vetoaa vahvasti ihmisiin, ja se on hyvinkin nykyisen moniarvoisen maailman mukainen. Kun ei ole mitään yhtä ja kaikille yhteistä oikeaa ja hyvää, on vain subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia. Tämä argumentti on kuitenkin kristillisen kirkon ja uskon kannalta tuhoisa. Kirkon usko on aina ollut ja tulee aina olemaan, että on olemassa Jumala, joka on ilmaissut tahtonsa, joka koskee kaikkia ihmisiä. On olemassa yksi kaikille yhteinen totuus, jota meidät on kutsuttu etsimään Jumalan sanasta. Sen totuuden edessä me kaikki kerran seisomme tekemässä tiliä elämästämme.

Keskustelun isäntä arvioi keskustelua siten, että Laura ja Heikki puhuvat ihmisestä ja minä ja Juha kirjasta (Raamatusta). Tämä jako ei ole aivan oikea, sillä silloin kun pidämme kiinni Raamatusta etsimme juuri ihmisen parasta. Uskomme, että Jumala tahto ja sen noudattaminen on iankaikkisuusnäkökulmasta parasta jokaiselle, ja taas siitä luopuminen johtaa rikkinäiseen elämään jo täällä ja lopulta iankaikkiseen eroon Jumalasta.

Armon horisontit, osa I

Viime viikolla Suomen ev.lut. kirkon pappien ja lehtorien postiluukusta kolahti uunituore synodaalikirja. Papit ja lehtorit kutsutaan ensi syksynä hiippakunnittain synodaalikokoukseen, ja perinteisesti kokouksen eräs osio on keskustelu kokousta varten kirjoitetusta kirjasta. Tämänkertainen kirja Armon horisontit on artikkelikokoelma, joka johdattaa tulevan uskonpuhdistuksen – tai reformaation – juhlavuoden tematiikkaan. Seuraavien päivien aikana esittelen ja arvioin tällä blogipalstalla kirjan artikkeleja.

Kirjan ensimmäinen artikkeli on piispa Jari Jolkkosen kirjoittama ”Luterilaisen reformaation synty ja keskeiset vakaumukset”.  Artikkelin alkupuoli kertaa luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyhistorian vuodesta 1517, jolloin Luther julkaisi 95 teesiä anekauppaa vastaan, vuoteen 1580, jolloin julkaistiin Yksimielisyyden kirja eli kaikkien tunnustuskirjojen kokoelma. Jolkkonen on kiteyttänyt vajaaseen kahteenkymmeneen sivuun reformaation syntyhistorian keskeiset vaiheet: Teesien julkistaminen, Wormsin valtiopäivät, Lutherin Wartburgin linnassa viettämä aika, Invocavit-viikon saarnat Wittenbergissä, ehtoolliskiista Sveitsin uskonpuhdistajien kanssa, Augsburgin tunnustuksen julkistaminen ja sen merkitys, Schmalkaldenin sota, aitoluterilaisten ja filippistien välinen jännite ja lopulta Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje. Artikkelin tämä osa on erittäin hyvä ja helppolukuinen 1500-luvun kirkkohistorian kertauskurssi.

Artikkelin toinen osa käsittelee artikkelin otsikon mukaisesti luterilaisuuden keskeisiä vakaumuksia. Tosin ensin saa merkittävän tilan keskustelu tulevan juhlavuoden ekumeenisesta luonteesta sekä luterilaisuuden nykytilasta maailmassa. Jolkkonen nostaa esiin sen usein toistetun seikan, että luterilaisuuden syntysijoilla luterilainen kirkko menettää jatkuvasti kannatustaan, kun taas Aasiassa ja varsinkin Afrikassa luterilaiset kirkot kasvavat voimakkaasti. Ajatuksiani herätti Jolkkosen esittämä vertailu kahden naapurivaltion välillä: luterilaisuuden syntyseutuja, entisen Itä-Saksan aluetta, luonnehditaan Guardian-lehdessä ”jumalattomimmaksi paikaksi maan päällä”, kun taas sen naapurimaa, katolilainen Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen joutui sekin kommunismin vaikutuksen alaiseksi, on eräs vahvan jumalauskon kärkimaista. Jolkkonen esittää kysymyksen, miksi näiden kahden maan välillä on näin merkittävä ero, mutta ei vastaa kysymykseen. Itse mietin, että voisiko syynä olla liberaali-protestanttisen luterilaisuuden yritys säilyä yhteiskunnan silmissä uskottavana, mikä onkin tehnyt siitä hajuttoman ja mauttoman ja siten uskottavan sijasta merkityksettömän.

Luterilaisuuden keskeisistä vakaumuksista Jolkkonen käsittelee Jumalan kolmiyhteyttä, Jeesuksen Kristuksen keskeisyyttä julistuksessa ja Raamatun keskuksena, armonvälineiden merkitystä, Pyhää Henkeä kirkon kokoajana ja hyvien tekojen tekemiseen kutsuvana, yleisen pappeuden ja pappisviran välistä suhdetta, luterilaista kutsumuskäsitystä, Raamatun merkitystä ylimpänä ohjeena, järjen ja tiedon merkitystä, kasvatustyön tärkeyttä, luterilaista kirkkomusiikkia ja virsilaulua ja lopuksi kärsimyksen ja toivon kysymystä. Teemoja esitellessään Jolkkonen samalla korjaa muutamia pitkään eläneitä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi puhutaan ”luterilaisesta työmoraalista”, joka näyttäytyy ilottomana puurtamisena. Ajatus perustuu Max Weberin tutkimuksiin, joka alun perin puhui protestanttisesta työmoraalista ja viittasi sillä lähinnä kalvinisteihin ja Englannin uudestikastajiin, ei luterilaisiin. Toinen väärinymmärrys, jonka Jolkkonen oikaisee, on Richard Hawkinsin väite, että Luther olisi suhtautunut negatiivisesti järkeen ja sanonut että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Jolkkonen osoittaa, että Luther päin vastoin piti järkeä ihmisen suurimpana kykynä – suorastaan jumalallisena.

Erääseen Jolkkosen tekstistä nousevaan ajankohtaiseen asiaan haluan tarttua. Jolkkonen kirjoittaa liittyen kirkko-oppiin: ”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan”. Luulen, että valtaosa kirkosta eroavista on jo pitkään elänyt erossa armonvälineiden yhteydestä. Tässä suhteessa kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen ei suurestikaan vaikuta heidän elämäänsä. Pieni joukko kirkosta eroavista taas on niitä, jotka eroavat siksi, että katsovat Suomen ev.lut. kirkon olevan liian maallistunut. Heistä monet, ellei jopa valtaosa, on ollut aktiivisia armonvälineiden käyttäjiä, eikä kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen vaikuta siihen. Heillä on jumalanpalvelusyhteisönsä, jossa he saavat kuulla evankeliumin saarnaa ja nauttia ehtoollisen, vaikka eivät enää olekaan Suomen ev.lut. kirkon virallisia jäseniä. Oikea kirkko on loppujen lopuksi ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA VII), ja ”sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen'” (Schmalkaldenin opinkohdat 3:XII). En olisi niinkään huolissani niistä, jotka ovat todellisia vaikka eivät ehkä virallisia kirkon jäseniä. Enemmän minua huolestuttavat viralliset mutta eivät todelliset.

 

 

 

 

Ensimmäisen kirkolliskokousviikon satoa

Ensimmäinen kirkolliskokousviikkoni on takana. Viikon tärkeimpänä antina oli tutustuminen moniin  kirkon päättäjiin, joille niin kirkko kuin Raamattukin ovat rakkaita. Heidän kanssaan on hienoa tehdä yhteistyötä seuraavat neljä vuotta.

Minut valittiin käsikirjavaliokuntaan. Etukäteen näyttää siltä, että valiokunnallamme ei tule olemaan paljon työtä kuluvan kauden aikana, mutta voihan olla, että kirkolliskokoukseen tulee aloitteita, jotka jollain tavalla koskevat kirkollisia kirjoja (kirkkokäsikirjat, virsikirja), ja silloin meiltä pyydetään mietintö tai lausunto.

Ensimmäisellä kokousviikolla käytiin lähetekeskustelua toimintakertomusten lisäksi lähinnä kolmesta teemasta. Erään aloitteen mukaan seurakuntavaalien ajankohta pitäisi muuttaa pois isänpäivästä. Yleisvaliokunnan asiasta antaman mietinnön mukaan vaalipäivän voisi muuttaa viikolla myöhemmäksi, ja asia lähetettiin kirkkohallituksen valmisteltavaksi. Viikko isänpäivän jälkeen on varmaan sinänsä ihan hyvä vaalipäivä, mutta eräs pieni mutta siinä on. Sinä sunnuntaina tuhannet aktiiviset äänioikeutetut (ikäraja 16 vuotta) seurakuntalaiset ovat pois omasta seurakunnastaan Maata Näkyvissä -festareilla Turussa. Onneksi heidän on mahdollisuus äänestää ennakkoon.

Toinen keskustelua herättänyt aloite oli minun käsialaani, ja sain siihen itseni lisäksi 17 allekirjoittajaa. Aloitteen mukaan kirkon olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta kirkon työntekijöillä olisi tulevaisuudessa nykyistä enemmän missiologian tuntemusta eli lähetystietoisuutta. Aloite lähetettiin yleisvaliokuntaan käsiteltäväksi.

Eniten keskustelua herättänyt aloite (60 puheenvuoroa) oli otsikoltaan ”Selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta”. Aloitteessa ei siis vielä esitetty, että kirkon tulisi nyt luopua vihkioikeudesta, vaan että olisi selvitettävä, mitä vihkioikeudesta luopuminen merkitsisi. Keskustelu oli vilkasta ja kosketti laajemminkin kysymystä siitä, mitä uuden avioliittolain voimaantuleminen merkitsee kirkolle. Koin, että keskustelu oli myrskyvaroitus siitä, mitä jatkossa tämän vaalikauden aikana seuraa. Mielenkiintoista oli, että eri puolilta kirkollista kenttää kuului kannatusta sille, että kirkon olisi harkittava vihkioikeudesta luopumista.

Itse ajattelen, että vaikka teologisesti ei ole mitään estettä sille, että luovuttaisiin kirkon pappien virkamiesoikeudellisesta tehtävästä vihkiä ihmisiä avioliittoon, tässä tilanteessa en kuitenkaan vielä kannata sitä. Ajattelen, että kun samaa sukupuolta olevien vihkimisiä aletaan toteuttaa maistraateissa, olisi kirkon annettava julkinen todistus siitä, mikä on Jumalan tahdon mukainen avioliitto ja jatkettava avioliittoon vihkimisiä perinteisellä tavalla. Niin varmaan tulevat toimimaan muutkin kristilliset kirkot, joilla Suomessa on vihkioikeus, ja tässä asiassa olisi kristittyjen hyvä antaa yhteinen todistus.