Raamatusta on kysymys

Reformaation juhlavuoden aattona tuntuu kurjalta, että kaikki kirkollinen keskustelu näyttää keskittyvän vain avioliittokysymykseen. Miten paljon tärkeämpää olisi keskustella vaikka jumalattoman vanhurskauttamisesta tai uskonvanhurskaudesta tai vaikka ehtoollisen reaalipreesensistä. Avioliittokeskustelukin voi kuitenkin johtaa uskonpuhdistuksen ydinteemoihin. Nimittäin, kun pintaa vähän raaputtaa, huomaa, että lopulta on kyse Raamatusta ja siitä, mitä Raamatusta ajattelemme. Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on vain huippu siinä jäävuoressa, jonka toinen huippu on ollut ja on yhä naispappeuskysymys. On kyse uskonpuhdistuksen Sola scriptura – yksin Raamattu –periaatteesta.

Käytävässä keskustelussa on merkillisellä tavalla asetettu Raamattu ja Kristus vastakkain. Kristuksen tahtoa ei enää etsitäkään Raamatusta. Eräässä aiheeseen liittyvässä puheenvuorossa jo kaksi ja puoli vuotta sitten eräs kirkkomme piispoista lehtiartikkelin mukaan lausui näin: ”Katolisessa kirkossa ihmisten ja Kristuksen välissä oli pyhimyksiä. Protestanttisissa maissa on vaarana, että ihmisen ja Kristuksen väliin tulee Raamattu.” Mietin, miten Kristus sitten kohdataan ja hänen tahtonsa saadaan selville ellei juuri Raamatun välityksellä. Miten voisin kohdata Kristuksen ohi Raamatun? Tunteissani? Kokemuksissani? Hurskaassa mielessäni? Tunneargumenttia avioliittokeskustelussa on paljon käytetty ja haluttu torjua sellaiset perustelut, joiden on sanottu edustavan kuollutta kirjainta. Mielessäni on alkanut kaikua Lutherin sana Tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” Melkeinpä toivoisin, että tämä Lutherin hurmahenkiä vastaan kirjoittama ajatus ei sopisi tähän keskusteluun, mutta ikävä kyllä se taitaa hyvinkin sopia. Millaiselle tielle luterilainen kirkkomme oikein on lähdössä luterilaisen uskonpuhdistuksen merkkivuotena?

Vastakkain halutaan asettaa myös Raamattu ja rakkaus. Mutta jos uskomme, että Raamattu on elämän antajan oma sana luoduilleen, eikö silloin juuri Raamattu anna meille ohjeet hyvään elämään. Oikeaa rakkautta ei välttämättä olekaan kaikenlaisen elämäntavan suvaitseminen, eikä hyvän elämän ohjeeksi kelpaa: ”Mikä tuntuu hyvältä eikä loukkaa ketään, on oikein.” Oikeaa rakkautta voikin olla rajojen asettaminen sellaiselle elämälle, joka lopulta tuhoaa ihmisen – rajojen asettaminen silloinkin, kun se tuntuu pahalta.

Tahdon tehdä työtä Raamatun, Kristuksen ja rakkauden puolesta, enkä suostu asettamaan näitä toisiaan vastaan.

Uusi tie 27.10.2016

Säilyttämistä vai uudistamista?

Minut kutsuttiin vastikään puhumaan tilaisuuteen, jossa toteutetaan dialogi uudistusmielisen ja säilytyshenkisen papin välillä. Ikävä kyllä en taida päästä tilaisuuteen. Järjestäjät olivat hienolla tavalla suomentaneet hankalan termin ”konservatiivi”, joka tosiaan sanatarkasti tarkoittaa sellaista, joka tahtoo konservoida, siis säilyttää, vanhaa. Arvelen, että minun olisi ollut tarkoitus tilaisuudessa edustaa säilytyshenkisyyttä, vaikka kutsussa ei sitä selvästi sanottukaan.

Kun ajattelen ja maistelen tuota sanaa, huomaan, että yhä vähemmän haluan olla säilytyshenkinen konservatiivi. Päinvastoin, haluaisin nykyisessä kirkossamme uudistaa moniakin asioita. Pidän siis itseäni oikeastaan ennemmin uudistusmielisenä.

Ensinnäkin haluaisin uudistaa seurakuntarakenteen. Nykyinen niin sanottu parokiaalinen järjestelmä, jossa seurakuntaan kuuluminen perustuu vain ja ainoastaan kotiosoitteeseen, ei enää edusta nykyaikaa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti ja tosiasiassa valitsevat seurakuntansa sen mukaan, missä kokevat tulevansa hoidetuiksi Jumalan sanalla ja sakramentilla. Eikö jo olisi henkilöseurakuntien aika?

Toiseksi haluaisin uudistaa ja muuttaa nykyisen systeemin, jossa paikallisseurakunnilla on lähes monopoli toteuttaa vapaasti messuja, ja esimerkiksi herätysliikejärjestössä toimiva Suomen ev.lut. kirkon pappi tarvitsee seurakunnan kirkkoherran erityisluvan voidakseen jakaa ehtoollista järjestön rukoushuoneessa kokoontuvalle seurakunnalle, eikä sitä lupaa saa kovin helposti. Nykyaikaa ei voi olla se, että järjestöjen jumalanpalveluselämä leimataan kilpailevaksi ja siksi torjuttavaksi toiminnaksi.

Kolmanneksi haluaisin uudistaa pappien peruskoulutuksen, joka nykyisin on ulkoistettu valtion yliopistojen toteutettavaksi, ja sen seurauksena suurin osa kirkon virkaan valmistuvista teologeista on omaksunut hyvin liberaalin ja kirkon oman tunnustuksen vastaisen raamattunäkemyksen. Suomen ev.lut. kirkko taitaa olla tässä asiassa yksi viimeisistä ellei viimeinen taantumuksen saarekkeista. Kirkon tulisi rohkeasti aloittaa oma pappiskoulutus.

Neljänneksi olisin valmis uudistamaan jossain määrin myös jumalanpalvelusta, niin että seurakuntalaisten armolahjoille ja henkilökohtaisille todistuksille sekä rukoukselle jäisi entistä enemmän tilaa yhteisessä kokoontumisessa seurakunnan rakentamiseksi. Tiedän kyllä, että tässä kysymyksessä korkeakirkollisemmat ystäväni kurtistavat kulmiaan. On monia muitakin asioita, joissa haluaisin nähdä vanhan ja kankean kirkkomme uudistuvan ja heräävän uuteen elämään.

Mutta entä kirkon oppi? Reformaatio, tai uskonpuhdistus, 1500-luvulla oli nimenomaan uudistusliike. Uudistus ei kuitenkaan merkinnyt kirkon alkuperäisen apostoleilta perityn uskon ja opin muuttamista vaan päinvastoin silloisen kirkon opinkäsityksen puhdistamista niistä elementeistä, jotka olivat turmelleet alkuperäisen ja puhtaan Raamatun mukaisen opin. Luterilainen kirkko on sanan kirkko, ja siksi luterilaisen kirkon uudistuksen tulisi aina olla palaamista alkulähteille, joissa vesi virtaa raikkaana, takaisin Raamattuun. Ei se ole vanhan konservoimista.

Kaiken tämän pohdiskelun jälkeen mietin, olikohan minut sittenkin kutsuttu keskusteluun edustamaan uudistusmielisiä. Mutta kuka siinä tapauksessa olisi mahtanut olla säilytyshenkinen keskustelukumppanini?

Kulmakivi 5/2016