Herää valvomaan

Meidän kirkossamme iankaikkisuusnäköala alkaa olla hukkumassa. Yhä useammat kirkon jäsenet ja papitkin ajattelevat, ettei kuoleman jälkeisestä voi tietää oikeastaan mitään. Tuoreen kirkon nelivuotiskertomuksen (2012-2015) mukaan suomalaisista vain 18% on joko täysin tai osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen menemme joko taivaaseen tai helvettiin. Seitsemän kymmenestä taas on sitä mieltä, että kukaan ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirkon pappeja ja lehtoreita koskeva tutkimus taas kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tuon tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Jos ajatellaan, että kuoleman jälkeisyydestä ei voi tietää mitään, niin miksi siis pitäisi puhua siitä? Niinpä saarnat ja opetukset keskittyvät tähän aikaan. Lähimmäisyydestä tulee julistuksen keskeisin sisältö. Pelastuksen evankeliumi muuttuu sosiaaliseksi evankeliumiksi, maailmanparantamiseksi, sorrettujen ihmisryhmien tukemiseksi. Lähetystyöstä tulee yhä painotetummin kehitysyhteistyötä, jota tehdään samoista lähtökohdista Punaisen Ristin ja YK:n eri avustusjärjestöjen kanssa. Kirkon työn keskeisimpänä sisältönä on palvelujen tuottaminen jäsenille heidän elämänsä suurissa juhlahetkissä ja köyhien auttaminen yhteiskunnan sosiaalitoimen jatkeena. Sanomalle Kristuksen sovitustyöstä ei tunnu enää löytyvän sijaa. Monet sinänsä hyvät ja kannatettavat asiat ovat syrjäyttäneet kaikkein tärkeimmän.

Samaan aikaan kirkossa käydään valtataistelua siitä, kuka saa määritellä ja millä perusteella kirkon kannan ajankohtaisiin kysymyksiin. On surullista, että keskustelussa kovin harvoin muistetaan, tai ainakaan julkisesti muistutetaan, että olemme väittelyidemme ja taisteluidemme kanssa Pyhän Jumalan edessä, joka on Raamatussa ilmaissut meille muuttumattoman tahtonsa. Hänen edessään me olemme vastuussa sanomisistamme ja tekemisistämme. Ratkaisevaa ei siksi ole se, kuka lopulta saa oman tahtonsa ja mielipiteensä hyväksytyksi kirkossa, vaan se, mitä Jumala asiasta ajattelee.

Kirkkovuoden vaihde antaa meidän uskollemme ja elämällemme oikean perspektiivin. Tuomiosunnuntai ja adventti muistuttavat meitä siitä, että usko ei ole vain tätä elämää varten. Usko ei ole vain hyvä elämäntapa ja sarja eettisesti kestäviä valintoja. Se ei ole vain rakkauden ja hyväksynnän periaatteen levittämistä maailmaan, vaan se on ennen kaikkea valmistautumista elävän Jumalan kohtaamiseen viimeisellä tuomiolla ja Kristuksen toisen tulemisen odottamista. Uskossa ja elämässä ja kaikessa kirkon toiminnassa on pohjimmiltaan kyse iankaikkisesta elämästä ja iankaikkisesta kuolemasta, taivaasta ja kadotuksesta.

Jeesuksen vakava kehotus opetuslapsilleen ja siis myös meille on: ”Valvokaa”. Voi olla, että meille ja meidän kirkollemme vielä ajankohtaisempi kehotus on Paavalin sana Efesolaiskirjeessä: ”Herää sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef. 5:14). Olisiko minun ja meidän ja meidän kirkkomme syytä herätä siihen todellisuuteen, että Kristus tulee pian takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet?

Kulmakivi 6/2106