Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 17.5.2018

Arvoisa puheenjohtaja,

Jotkut ovat ehkä kiinnittäneet huomiota ja ihmetelleetkin sitä, miksi äänessä ovat olleet pääsääntöisesti vain ne, jotka ajavat kirkon avioliittokäsityksen muuttamista? Voin sanoa vain omasta puolestani, miksi en ole tässä keskustelussa perustellut avioliittokantaani, enkä aio sitä nytkään tehdä.

Ajattelen, että keskustelu on aika turhaa ja turhauttavaa. Piispa Vikström kiteytti tämän eilen hyvin konkreettisesti: perustevaliokunta on tehnyt monen kymmenen tunnin työn, ehkä satojen tuntien, mutta samaan äänestyspäätökseen valiokunnassa oltaisiin päästy viidessä minuutissa. Ajattelen, että kaikki argumentit avioliittokäsityksen muuttamisen puolesta ja sitä vastaan on jo moneen kertaan esitetty.

Jos kyse olisikin vain erilaisista raamatuntulkinnoista – siis siitä, mitä avioliittoa tai homoseksuaalisuuden harjoittamista koskevat raamatunkohdat tarkoittavat – voitaisiin ehkä tarpeeksi kauan keskustelemalla ja argumentoimalla päästä yhteisymmärrykseen. Ajattelen, että eri näkemysten juuret ovat kuitenkin syvällä erilaisissa raamattunäkemyksissä, enkä usko että keskustelua pitkittämällä päästään lähellekään yhteistä raamattunäkemystä, niin kaukana näkemykset ovat toisistaan. Eivätkä taustalla olevat näkemyserot rajoitu pelkästään raamattunäkemykseen. Luulen, että meillä on kovin erilaiset näkemykset ainakin siitä, mikä ihminen on; siitä, mitä synti on; siitä, mitä armo ja rakkaus ovat; siitä, mikä kirkko on; siitä, mitä teologia on, ja – niin järkyttävää kuin se onkin – lopulta siitä, kuka ja millainen Jumala on. Jos meillä on erilainen käsitys Jumalasta ja erilainen käsitys hänen ilmoituksestaan, Raamatusta, miten me voisimme päästä lähellekään yhteistä käsitystä Jumalan asettamasta avioliitosta?

Tätä perustavaa näkemyseroa voisi vielä konkretisoida näin: eilen eräs edustaja kertoi, miten erityisesti Helsingin teologisen tiedekunnan eksegetiikan opetus avarsi hänen raamattunäkemystään. Näin hän taisi tuoda julki monen teologin kokemuksen. Samaan aikaan toiset yhä edelleen ajattelevat vanhan sananlaskun olevan totta: ”Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä.”

Meidän kirkkomme on kaikkein keskeisimmissä perusteissaan jakautunut radikaalisti kahtia. Tämä on rehellistä tunnustaa. Toinen kysymys on, miten tämän jakautuneisuuden kanssa voidaan elää, vai voidaanko, ja kuinka kauan? Minulta kysyttiin eilen, miksi vielä haluan olla tässä kirkossa. Siihen ei ollut ihan helppo vastata. Tämä on kuitenkin edelleen myös minun kirkkoni. Laidalla ja toisella on kuitenkin yhä enemmän niitä, jotka eivät enää voi sydämestään sanoa: ”Minun kirkkoni.” Niin sanotulla konservatiivipuolella vielä parisenkymmentä vuotta sitten kysymys oli: ”Onko oikein erota kirkosta?” Nyt kysymys esitetään yhä useammin muodossa: ”Onko enää oikein pysyä tämän kirkon jäsenenä?” Tätä kysyvät ennen kaikkea nuoremmat kristityt.

Jotkut tahtoisivat avioliittokysymyksessä löytää jonkinlaisen kompromissin. Olen mukana myös kuntapolitiikassa, ja politiikan kentällä ymmärrän sen, että kompromisseja tehdään. Joitain omia ajatuksiaan voi saada hyväksytyiksi, kun on valmis hyväksymään toisten ajatuksia. Niissä kysymyksissä, joihin Raamattu mielestäni antaa selvän vastauksen, en kuitenkaan ole valmis kompromisseihin. Adiafora-kysymykset ovat eri asia. Minun raamattunäkemykseni ja jumalauskoni on tällainen.

Eilen yhdessä puheenvuorossa penättiin gospelmuusikoiden ja herätysliikejohtajien vastuuta siitä, millaisen raamattunäkemyksen he välittävät nuorille. Minä olen kaukana ensimmäisestä ryhmästä, mutta jollain tavalla katson kuuluvani toiseen. Siksi vastaan. En kai voi toisille välittää mitään muuta raamattunäkemystä kuin sen, jonka itse katson olevan oikea, Kristuksen kirkon raamattunäkemys. Jos en tekisi niin, en olisi rehellinen.

Ville Auvinen

 

 

Orwellilainen kirkko?

(puheenvuoro kirkolliskokouksessa käsiteltäessä piispainkokouksen lausuntoa ns Helanderin selvitykseen siitä, pitäisikö kirkon luopua vihkioikeudestaan)

Piispainkokous suosittaa, että kirkko säilyttää vihkioikeutensa.

Mielelläni kannatan piispojen näkemystä. Tilanteessa, jossa avioliittokysymyksen suhteen Suomessa olemme, kirkko antaa hyvän todistuksen, kun se edelleen vihkii kristilliseen avioliittoon ja pysyy samalla perinteisessä avioliittokannassaan. Näin kirkko myös osoittaa olevansa itsenäinen ja kuuntelevansa yleisen mielipiteen ja yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten sijasta Jumalan tahtoa.

Piispainkokous myös esittää, että kirkolliskokous ottaa Helanderin laajan ja seikkaperäisen selvityksen jatkotyöskentelyssä huomioon ja myös arvioi sen johtopäätöksiä.

Helanderin selvityksessä suositellaan kirkolle kompromissiratkaisua kiistaan siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja vai ei. Kompromissina esitetään vaihtoehtoa, ”jossa kirkko pitäytyy nykyiseen käytäntöön, mutta hyväksyy samalla, että sen sisällä voi olla myös toinen teologisesti perusteltu toimintamalli siitä keitä kirkko voi vihkiä avioliittoon ja keiden siviilivihityn avioliiton se voi siunata.”

Kun luin Helanderin lausunnon suosituksen, tuli mieleeni vastikään lukemani kirja, George Orwellin ”Vuonna 1984”. Siinä kuvataan kuvitteellista yhteiskuntaa, jossa puolue johtaa yksinvaltaisesti, isoveli valvoo, ja puolue myös päättää, mikä milloinkin on totta. Totuus muuttuu välillä hyvin nopeastikin – jopa kesken puolueen edustajan puheen – ja hyvä puhuja pystyy muuttamaan puhettaan lennossa niin, että puheen lopussa eletään eri totuuden varassa kuin puheen alussa. Tämän mahdollistaa käsite ”kaksoisajattelu”. Kaksoisajattelusta todetaan vaikkapa näin: ”Se merkitsee nöyrää alttiutta sanoa mustaa valkoiseksi, kun puoluekuri sitä vaatii. Mutta se merkitsee myös kykyä uskoa että musta on valkoista, ja vielä enemmän, kykyä tietää että musta on valkoista ja unohtaa että mikään muu on koskaan edes pälkähtänyt päähän. Se edellyttää menneisyyden jatkuvaa muuttamista ja muuttamisen tekee mahdolliseksi ajatusjärjestelmä joka oikeastaan peittää kaiken muun alleen ja josta uudiskielessä käytetään nimitystä kaksoisajattelu.”

Helanderin kompromissiesitys tarkoittaa – jos sen oikein ymmärrän – että edelleen kirkon kanta on, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, ja kuitenkin samalla kirkon kanta on se, että myös samaa sukupuolta olevat voidaan solmia kirkollisesti avioliittoon. Samaa sukupuolta olevien vihkiminen on siis yhtä aikaa musta ja valkoinen. Vaatii aikamoista kaksoisajattelua voida uskoa ja tietää näin.

Kahden eri totuuden kirkko ei ole uskottava. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon on hyvä konstailematta pysyä yksinkertaisessa Raamatun opettamassa avioliittomallissa ja samassa rintamassa muiden Suomessa toimivien kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen kanssa, joilla on vihkioikeus.

Puheenvuoro keskusteltaessa piispainkokouksen selonteosta avioliittolain muutoksen johdosta

Piispainkokouksen hyvä selonteko ilmentää hyvin sitä, miten epäselvä kirkon kanta on samaa sukupuolta oleviin pareihin. Yhtäältä heitä ei voida vihkiä, mutta toisaalta sellaisessa suhteessa asuva voi esimerkiksi toimia kirkon pappina, vaikka kirkkojärjestyksen mukaan papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Homosuhteessa eläminen ei siis tämän mukaan ole vastoin kristillistä elämäntapaa, mutta kristilliseen avioliittoon sellaisessa suhteessa eläviä ei kuitenkaan voi vihkiä. Epäjohdonmukaista. Edelleen todetaan, että kirkon työntekijän tulee julistus- ja kasvatustyössä seurata kirkon avioliitto-opetusta, jonka suuntaviivat ilmaistaan Katekismuksessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa. Homoliitossa asuvankin on siis opetettava, että avioliitto on kirkon opetuksen mukaan vain miehen ja naisen välinen. Miten tämä käytännössä voi onnistua? Onhan oma elämä ja esimerkki opetusta mitä suurimmassa määrin.

Mitä tulee itse pääkysymykseen siitä, miten kirkon tulisi reagoida 1.3. todennäköisesti voimaan tulevaan avioliittolakiin, iloitsen siitä, että selonteko on selkeä. Kirkon avioliittonäkemys ei muutu, eikä kirkon viranhaltija voi vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

Selonteossa perustellaan avioliittokantaa paitsi Raamatun positiivisella kannalla miehen ja naisen välisestä aviosuhteesta myös viittaamalla Raamatun varsin negatiivisiin lausumiin homoseksuaalisista suhteista. Edelleen selonteossa viitataan Tunnustuskirjojen teksteihin, jotka puhuvat avioliitosta. Viime toukokuun kirkolliskokouksessa eräässä puheenvuorossa esitettiin, että tunnustuskirjamme eivät puhu mitään avioliitosta, paitsi Lutherin avioliittoon vihkimisen lyhyessä oppaassa, jossa Luther toteaa avioliiton kuuluvan yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. On hyvä, että piispojen selonteko tuo esiin, miten Tunnustuskirjamme, joihin sekä kirkkomme oppiperustassaan että jokainen pappi pappisvalassaan tai –lupauksessaan on sitoutunut, selkeästi määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi ja muuttamattomaksi järjestykseksi ja nimenomaan toteutumaan miehen ja naisen välillä.

Näissä Tunnustuskirjojen teksteissä tulee selvästi esiin, että kirkkomme tunnustuksen mukaan avioliitto on jumalan säätämä ja miehen ja naisen välinen. Tähän kirkkomme on sitoutunut niin kauan kuin kirkkolaissamme on tunnustuspykälä.

Lutherin oma kanta asiaan tulee selkeimmin esille hänen kirjoituksessaan Avioelämästä. Vaikka tämä teksti ei olekaan Tunnustuskirjoihin verrattavaa, on se kuitenkin varsin valaiseva, ja siksi luen sen lopuksi:

Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme 1. Moos. 1:27:n sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen. Ja tämä miellytti Jumalaa niin, että Hän itse nimittää sitä hyväksi luomisteoksi (1. Moos. 1:31) jne. 

 

 

 

 

 

 

Puheenvuoro kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä

Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö on hyvä dokumentti, joka avaa mielenkiintoisia näkymiä kirkon mahdollisesta tulevaisuudesta. Jos joku mietinnön kolmesta vaihtoehtoisesta mallista toteutuu edes jossain määrin, on kirkkomme tulevaisuudessa merkittävästi toisenlainen kuin nyt. Erityisesti haluan nostaa esille kolme mielestäni erittäin hyvää avausta.

  1. Seurakuntalaisten osallisuus nostetaan voimakkaasti ja monta kertaa esille. Komitean ensimmäisessä kannanotossa todetaankin: ”Uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.” Ajatus seurakunnasta ja sen viranhaltijoista palveluntuottajina ja seurakuntalaisista asiakkaina ei mitenkään vastaa raamatullista kuvaa seurakunnasta, joka on Kristuksen ruumis ja jossa jokainen seurakuntalainen on tuon ruumiin toimiva jäsen.
  1. Mietintö nostaa aktiiviseen keskusteluun kysymyksen henkilöseurakunnista. Jo tällä hetkellä tuhannet Suomen ev. lut. kirkon jäsenet osallistuvat säännöllisesti jumalanpalvelukseen mm. herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöissä. Jumalanpalvelusyhteisö on heidän tosiasiallinen seurakuntansa, jossa he kuulevat evankeliumin julistusta ja jossa he vastaanottavat sakramentit, eivätkä he kaikki edes välttämättä tiedä, missä paikallisseurakunnassa he virallisesti ovat kirjoilla. Henkilöseurakunnat ovat siis käytännössä jo nyt arkitodellisuutta monen kirkon seurakunta-aktiivin kohdalla, ja olisi hyvä määritellä niiden asema myös virallisella tasolla Suomen ev. lut. kirkossa.
  1. Mietintö suosittelee sääntelyn karsimista. Tekstissä todetaan: ”Sääntelyn yleinen keventäminen lisää hallinnon joustavuutta ja toiminnan vapautta kirkossa.” Otan esimerkin sääntelyn luomasta tilanteesta, joka liittyy jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaan. Tällä hetkellä on niin, että suomen ev.lut. kirkon pappi ei voi toimittaa suomen ev. lut. kirkossa hyväksytyn käsikirjan mukaista ehtoollisjumalanpalvelusta ja jakaa ehtoollista suomen ev. lut. kirkon jäsenille ilman paikallisen kirkkoherran lupaa, ellei se tapahdu kirkoksi vihityssä tilassa. Onko tällainen sääntely nykypäivää? Joidenkin seurakuntien alueella asiat sujuvat hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta jossain herätysliikkeen toiminta koetaan kilpailevaksi toiminnaksi, ja sille ei haluta antaa tilaa. Tuntuu pahalta ja oudoltakin, että sellainen toiminta, jossa kirkon pappi julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentin kirkon jäsenille koetaan kilpailevana toimintana. Herätysliikkeet kuitenkin tahtovat olla osa kirkkoa ja itse mieltävät toimintansa osaksi kirkon toimintaa. Toivoisin, että tältä osin sääntelyä voitaisiin karsia.

Herätysliikkeet tahtovat olla osa kirkkoa. Tämä johdattaa erääseen kriittiseen huomioon liittyen mietintöön. Esittelypuheenvuorossa jo selitettiin, miksi herätysliikkeet ja herätysliikejärjestöt on suljettu tarkastelun ulkopuolelle. Ajattelenkin kuitenkin, että kun puhutaan Suomen ev.lut. kirkosta ei voida kokonaan ohittaa järjestöjä, jotka toimivat kirkon sisällä. Olisi ollut suotavaa, että herätysliikkeiden edustajia olisi ainakin kuultu mietintöä valmisteltaessa.

Eräässä kohdassa herätysliikejärjestöt kuitenkin mainitaan, ja sivulla 26 olevassa kaaviossa ne kuuluvat ”järjestökenttä” –laatikkoon. Kaavion mukaan järjestöjen tehtävä on olla seurakuntien palvelujärjestöjä. Ajattelen, että tämä ei ainakaan täysin vastaa sitä, miten järjestöt itse mieltävät nykyisen roolinsa ja tehtävänsä kirkossa. Herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöistä oli jo edellä puhe, ja esim. kirkon kokoavasta opiskelijatyöstä herätysliikejärjestöt vastaavat suurelta tai jopa suurimmalta osin.

Kun mietitään kirkon tulevaisuutta niin hengellisenä yhteisönä kuin hallinnollisena organisaationa, on kirkon herätysliikkeet otettava mukaan keskusteluun, ja on etsittävä malleja, jotka antavat niille tilaa toimia kirkon sisällä.

 

Ensimmäisen kirkolliskokousviikon satoa

Ensimmäinen kirkolliskokousviikkoni on takana. Viikon tärkeimpänä antina oli tutustuminen moniin  kirkon päättäjiin, joille niin kirkko kuin Raamattukin ovat rakkaita. Heidän kanssaan on hienoa tehdä yhteistyötä seuraavat neljä vuotta.

Minut valittiin käsikirjavaliokuntaan. Etukäteen näyttää siltä, että valiokunnallamme ei tule olemaan paljon työtä kuluvan kauden aikana, mutta voihan olla, että kirkolliskokoukseen tulee aloitteita, jotka jollain tavalla koskevat kirkollisia kirjoja (kirkkokäsikirjat, virsikirja), ja silloin meiltä pyydetään mietintö tai lausunto.

Ensimmäisellä kokousviikolla käytiin lähetekeskustelua toimintakertomusten lisäksi lähinnä kolmesta teemasta. Erään aloitteen mukaan seurakuntavaalien ajankohta pitäisi muuttaa pois isänpäivästä. Yleisvaliokunnan asiasta antaman mietinnön mukaan vaalipäivän voisi muuttaa viikolla myöhemmäksi, ja asia lähetettiin kirkkohallituksen valmisteltavaksi. Viikko isänpäivän jälkeen on varmaan sinänsä ihan hyvä vaalipäivä, mutta eräs pieni mutta siinä on. Sinä sunnuntaina tuhannet aktiiviset äänioikeutetut (ikäraja 16 vuotta) seurakuntalaiset ovat pois omasta seurakunnastaan Maata Näkyvissä -festareilla Turussa. Onneksi heidän on mahdollisuus äänestää ennakkoon.

Toinen keskustelua herättänyt aloite oli minun käsialaani, ja sain siihen itseni lisäksi 17 allekirjoittajaa. Aloitteen mukaan kirkon olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta kirkon työntekijöillä olisi tulevaisuudessa nykyistä enemmän missiologian tuntemusta eli lähetystietoisuutta. Aloite lähetettiin yleisvaliokuntaan käsiteltäväksi.

Eniten keskustelua herättänyt aloite (60 puheenvuoroa) oli otsikoltaan ”Selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta”. Aloitteessa ei siis vielä esitetty, että kirkon tulisi nyt luopua vihkioikeudesta, vaan että olisi selvitettävä, mitä vihkioikeudesta luopuminen merkitsisi. Keskustelu oli vilkasta ja kosketti laajemminkin kysymystä siitä, mitä uuden avioliittolain voimaantuleminen merkitsee kirkolle. Koin, että keskustelu oli myrskyvaroitus siitä, mitä jatkossa tämän vaalikauden aikana seuraa. Mielenkiintoista oli, että eri puolilta kirkollista kenttää kuului kannatusta sille, että kirkon olisi harkittava vihkioikeudesta luopumista.

Itse ajattelen, että vaikka teologisesti ei ole mitään estettä sille, että luovuttaisiin kirkon pappien virkamiesoikeudellisesta tehtävästä vihkiä ihmisiä avioliittoon, tässä tilanteessa en kuitenkaan vielä kannata sitä. Ajattelen, että kun samaa sukupuolta olevien vihkimisiä aletaan toteuttaa maistraateissa, olisi kirkon annettava julkinen todistus siitä, mikä on Jumalan tahdon mukainen avioliitto ja jatkettava avioliittoon vihkimisiä perinteisellä tavalla. Niin varmaan tulevat toimimaan muutkin kristilliset kirkot, joilla Suomessa on vihkioikeus, ja tässä asiassa olisi kristittyjen hyvä antaa yhteinen todistus.

Ensimmäinen edustaja-aloite

Tein tänään kirkolliskokousurani ensimmäisen edustaja-aloitteen mielestäni erittäin tärkeästä asiasta:

ASIA: Kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus

Taustaa: Muun muassa Kirkon lähetystyön keskuksen taholta on viime aikoina kiinnitetty huomiota siihen, että kirkon pappisvirkaan voi pätevöityä ilman minkäänlaisia missiologian opintoja. Sama koskee kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan pätevöityviä. Tästä johtuen kirkossa on viroissa pappeja ja nuorisotyönohjaajia, joille lähetystyön kysymykset ovat varsin vieraita, vaikka lähetystyö on kirkon perustehtävä. Pastoraalikoulutukseen kuuluu viiden opintopisteen jakso Diakonia, missio ja globaali vastuu, mikä ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, koska pastoraalitutkinto suoritetaan yleensä vasta kun on jo oltu jonkin aikaa – ehkä vuosia – seurakuntavirassa, eivätkä kaikki välttämättä suorita pastoraalitutkintoa lainkaan. Nuorisotyönohjaajille vastaavaa jatkokoulutusta ei ole tarjolla.

Esitys: Suomen ev.lut. kirkko ryhtyy sellaisiin toimenpiteisiin, että tulevaisuudessa jokaisella kirkon virassa toimivalla papilla ja nuorisotyönohjaajalla on perustiedot missiologiasta. Samoin kuin pappisvirkaan vihittäviltä edellytetään seurakuntaharjoittelun suorittamista, voitaisiin heiltä edellyttää myös määrätty määrä missiologian opintoja. Samaa edellytystä voisi soveltaa myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan valmistuviin. Kirkko voisi vastata koulutuksesta joko itse tai yhteistyössä kouluttavien oppilaitosten tai kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.