Rauhan rakentajat

Luukkaan jouluevankeliumi kertoo kahdesta rauhan rakentajasta. Heti tutun kertomuksen alussa mainitaan Rooman keisari Augustus. Augustuksen aikana alkoi Rooman historiassa parin sadan vuoden mittainen kausi, jota kutsutaan nimellä Pax Romana, Rooman rauha. Veriset kansalaissodat olivat ohi, ja Roomaan sodanjumala Marsin kentälle pystytettiin Augustuksen rauhanalttari julistamaan hyvän keisarin aikaansaamaa vaurautta ja rauhaa. Roomalaisen rauhan takaajiksi tarvittiin kuitenkin suuren valtakunnan rajoilla vartioivat sotilaat aseineen.

Varsinaisesti jouluevankeliumi kertoo toisesta rauhan tuojasta ja toisenlaisesta rauhasta, jonka rinnalla Augustuksen asein ylläpidetty rauha kalpenee. Kun neitsyt Marialle syntyi Betlehemin karjasuojassa poikavauva, taivaan sotajoukot lauloivat paimenille rauhan hymniä: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vastasyntynyt Daavidin poika, Kristus, toi rauhan, joka ei synny ja jota ei valvota asein ja pakkokeinoin. Todellisen rauhan, joka murtaa ihmisten kovuuden ja muuttaa sydämet, saa aikaan Jumalan ehdoton rakkaus.

Augustuksen rauhanalttari on edelleen Roomassa muistomerkkinä, restauroituna ja toiseen paikaan siirrettynä. Rauhan muistomerkki on keskellä maailmaa, jossa yhä edelleen soditaan. Jumalan rauhan merkki, Golgatan risti, ei seiso enää Jerusalemin ulkopuolella teloituspaikalla, vaan se on tuhansien ja tuhansien kirkkojen katoilla ja miljoonien Kristuksen seuraajien sydämissä julistamassa rauhattomalle maailmalle Jumalan sovintoa ja kestävää rauhaa. ”Autuaita ovat rauhantekijät.” Sellaisiksi meidät on kutsuttu.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa ja armorikasta vuotta 2018 toivottaen.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 21.12.2017

Kapean polun kulkijat

Sley on valinnut kapean polun kuljettavaksi. Yhtäältä haluamme pysyä Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä yhtenä sen lähetysjärjestöistä ja noudattaa sen järjestyksiä. Haluamme antaa aikamme, lahjamme ja työpanoksemme isiemme kirkon rakentamiseen. Tämä kirkko ei ole enää samanlainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Moni asia on muuttunut, mutta se on silti edelleen rakas. Toisaalta haluamme olla uskolliset sille uskonnäkemykselle, joka meille on Raamatusta kirkastunut.

Järjestämme omaa toimintaa omissa toimitiloissamme, kehitämme omia messuyhteisöjämme, mutta haluamme myös tehdä yhteistyötä paikallisseurakuntien kanssa niin rikkaasti kuin mahdollista. Evankeliumi kuuluu kaikille, sitä on julistettava monilla eri foorumeilla, jotta kaikki saisivat sen kuulla ja omistaa. Kristillisen kirkon sisällä on outoa puhua kilpailevasta toiminnasta. Olemme iloisia, kun meitä kutsutaan seurakuntiin saarnaamaa, opettamaan Raamattua tai kertomaan lähetystyöstämme. On ilon aihe, kun voimme järjestää paikallisseurakunnan nuorisotyön kanssa yhteisen leirin tai nuorisotapahtuman. Iloitsemme, kun jossain seurakunnassa voimme tehdä sopimuksen siitä, miten messuyhteisömme toimii osana paikallisseurakunnan toimintaa.

Yhteistyö ei kuitenkaan aina onnistu. On hyväksyttävä se tosiasia, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on avannut pappisviran naisille, mutta myös se, että yhä on ja jatkossakin tulee olemaan niitä, jotka eivät uskonvakaumuksensa takia voi hyväksyä naisten pappeutta ja jotka myös tahtovat elää käytännössä uskonsa mukaan. Tässä todellisuudessa eläminen ja käytännön tilanteiden kohtaaminen on kapean polun kulkemista. Tällä polulla kilvoitellaan toisenlaisen tien valinneitten kunnioittamisessa.

Olla juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen johtaa joskus siihen, että kreikkalaiset kohtelevat juutalaisena ja juutalaiset kreikkalaisena. Tällaisen tien olemme kuitenkin tietoisesti ja rukoillen valinneet. Auttakoon meidän hyvä Herramme meitä tällä tiellä ja johdattakoon toiselle tielle, jos tämä ei ole oikea.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 30.11.2017

Kastamalla ja opettamalla

Marraskuussa kokoontuneessa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin kirkon toiminta- ja taloussuunnitelma vuosiksi 2018-2020. Keskustelussa yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi kirkkohallituksen suunnittelema hanke, jossa pyritään turvaamaan kasteen asema suomalaisten perheiden elämässä. Taustalla on aiheellinen huoli siitä, että yhä harvempi perhe antaa kastaa lapsensa.

Aihe on tärkeä, ja on hyvä, että siihen puututaan. Kasteiden vähentyessä Suomesta on hyvää vauhtia tulossa oikea pakanamaa. Keskusteluja kuitenkin sävytti ennen kaikkea huoli kirkon jäsenmäärän laskusta. Toki kirkon taloudellisen ja toiminnallisen tulevaisuuden kannalta jäsenmäärän lasku on hälyttävää, mutta itse olen enemmän huolissani siitä, mihin ja miten suomalaiset – niin kastetut kuin kastamattomat – uskovat. Kaste on ”uudestisyntymisen peso” (Tit. 3:5, KR 38) ja uuden elämän alku, mutta jos kastettu ei saa kristillistä kasvatusta ja opi tuntemaan Vapahtajaa, jäävät kasteessa saadut lahjat lopulta hyödyttömiksi.

Kirkkohallituksen suunnitelmassa piirsin mielessäni kysymysmerkin seuraavan lauseen kohdalle: ”Erityisesti nuorten aikuisten (20-39 vuotta) kontekstissa tarvitaan uuden tyyppistä kasteen teologian muotoilua sekä tähän perustuvaa kohderyhmälähtöistä vuorovaikutusta.” Mitä on uuden tyyppinen kasteen teologian muotoilu? Muoto ja sisältö kulkevat useimmiten käsi kädessä, ja huoleni on, että teologian muotoilu tosiasiassa muuttaa itse teologiaa. Toivottavasti huoleni on aiheeton.

Olisiko hyvä palata yksinkertaiseen katekismusopetukseen siitä, mitä kaste merkitsee: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.” Tämän Lutherin opetuksen voisi ehkä sanoittaa uudestaan niin, että tämän päivän nuori aikuinen ymmärtäisi sen paremmin. Itse asia on kuitenkin muuttumaton. Kaste on henkilökohtaisen uskonelämän alku, ja jokapäiväinen kääntymys ja uskossa eläminen on kasteen toteuttamista.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.11.2017

Vapaan isänmaan ylistys

Tänään saamme nostaa salkoihin siniristilipun suuren juhlan kunniaksi: Itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta. Itsenäisen maan oma lippu on väkevä symboli, joka saarnaa kullekin tavallaan.

Joukossamme elää vielä niitä, joille Suomen lippu on koskettava muistutus verisistä sodista, joissa maamme itsenäisyyttä puolustettiin ja annettiin kallein mahdollinen ajallinen uhri. Joillekin lippu on merkki monilla mittareilla mitattuna maailman parhaan maan hyvinvoinnista ja monipuolisesta menestyksestä. Joillekin lippu kertoo siitä, että globalisoituvassa maailmassa Suomi on yhä edelleen itsenäinen maa, joka päättää omista asioistaan, vaikka jotkut jo väittävät meidän tyystin myyneen vapautemme EU:lle.

Joillekin siniristilippu on enemmän kuin vain kansallinen symboli. He näkevät lipun ristissä viittauksen siihen, ketä saamme kiittää vapaudestamme. Olemme saaneet 100-vuotisen historiamme kuluessa kokea Jumalan suurta armoa ja huolenpitoa. Häntä on rukoiltu avuksi suuren hädän hetkinä, ja hän on vastannut. Siniristilipun nostaminen salkoon johtakoon meidät Jumalan ylistykseen, mutta tänä päivänä se saisi yhä useammin johtaa myös katumukseen. Olemme monella tavalla unohtaneet Jumalamme ja olleet kiittämättömät. Emme ole kysyneet hänen tahtoaan. Saakoon Kristuksen risti ja usko elävään Jumalaan vielä kerran nousta johtamaan kansaamme kulkemaan Jumalan teitä.

Vapaan isänmaan muistaminen johtaa ajatukset myös taivaalliseen isänmaahan, Jumalan valtakuntaan, joka sekin on vapaa, Jumalan pojan verellä lunastettu. Samoin Jumalan valtakunta maan päällä, hänen kirkkonsa, on ja sen tulee olla vapaa. Ajallisen isänmaan vapautta varjellaan hyvällä ja viisaalla politiikalla. Kristuksen seurakunnan vapautta varjellaan pitäytymällä Jumalan sanan totuuteen, sillä totuus tekee vapaaksi.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 30.11.2017

Vihkiäkö vaiko eikö?

Kirkolliskokous on tällä viikolla (julkaistu 9.11.) keskustellut edustaja-aloitteesta, jossa esitetään, ”että kirkkohallitus selvittää, onko kirkon aiheellista luopua avioliittoon vihkimisestä, sekä ryhtyy sen johdosta tarvittaviin toimenpiteisiin.” Jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko luopuisi vihkioikeudestaan, sen jäsenten avioliitot solmittaisiin pääosin siviilivihkimisinä – tai mahdollisesti jonkun toisen vihkioikeuden omaavan kirkon toimesta – , ja halutessaan aviopari voisi pyytää liitolleen kirkollisen siunauksen.

Piispainkokous pyysi aiheesta selvityksen emeritaprofessori Eila Helanderilta, ja hänen laatimansa yli 100-sivuinen dokumentti oli piispojen arvioitavana muutama viikko sitten. Selvityksen pohjalta piispainkokous päätyi esittämään kirkolliskokoukselle, että kirkon on syytä säilyttää vihkioikeutensa.

Mielelläni kannatan piispojen näkemystä. Tilanteessa, jossa avioliittokysymyksen suhteen Suomessa olemme, kirkko antaa hyvän todistuksen, kun se edelleen vihkii kristilliseen avioliittoon ja pysyy samalla perinteisessä avioliittokannassaan. Näin kirkko myös osoittaa olevansa itsenäinen ja kuuntelevansa yleisen mielipiteen ja yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten sijasta Jumalan tahtoa.

Helanderin lausunnossa suositellaan kirkolle myös kompromissiratkaisua kiistaan siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja vai ei. Kompromissina esitetään vaihtoehtoa, ”jossa kirkko pitäytyy nykyiseen käytäntöön, mutta hyväksyy samalla, että sen sisällä voi olla myös toinen teologisesti perusteltu toimintamalli siitä keitä kirkko voi vihkiä avioliittoon ja keiden siviilivihityn avioliiton se voi siunata.” Tätä en ymmärrä enkä voi kannattaa. Miten kirkko voi yhtä aikaa opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen ja samalla todeta että toisinkin voi perustellusti toimia? Kahden eri totuuden kirkko ei ole uskottava. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon on hyvä konstailematta pysyä yksinkertaisessa Raamatun opettamassa avioliittomallissa ja samassa rintamassa muiden Suomessa toimivien kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen kanssa, joilla on vihkioikeus.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.11.2017