Uskon tunnustamisesta

Helsingin Tuomasmessussa muutama viikko sitten uudelleen muotoiltu ja yhteen ääneen lausuttu uskontunnustus – tai tarkkaan ottaen ”yhteisen toivon ja aran luottamuksen” tunnustaminen – on herättänyt keskustelua. Voiko ja saako vanhoja uskontunnustuksia muunnella? Tai olisiko jopa aiheellista päivittää niitä vastamaan papiston ja seurakuntalaisten enemmistön uskonnäkemyksiä? Esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymiseen uskoo enää aika harva. Onko ylipäätään rehellistä tunnustaa ja edellyttää toistenkin tunnustavan sellaista, mitä ei ymmärrä?

Mitä vanhat niin sanotut ekumeeniset uskontunnustukset (Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen) oikeastaan ovat? Ne ovat kirkon yhteisen uskon sisällön kiteytyksiä. Tästä kirkon yhteisestä uskosta Jeesuksen veli Juudas kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud. 1: 3). Kirkon yhteinen usko ei siis ole yhteisestä kokemuksesta nousevaa, tai yhteisesti sovittua, tai demokraattisesti äänestettyä, vaan se on ihmisten ulkopuolelta annettua. Jumala on antanut seurakunnalleen sen uskon, jota se tunnustaa, josta se pitää kiinni ja jonka puolesta se myös taistelee vääriä opetuksia vastaan. Uskontunnustukset kiteyttävät sen kolmiyhteistä Jumalaa koskevan totuuden, jota Raamattu, Jumalan ilmoitus, opettaa.

Jumalan olemusta ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Lukion uskonnonopettajani sanoi kerran, että jos Jumala olisi niin pieni, että voisin hänet ymmärtää, en enää tarvitsisi häntä. Hyvin sanottu. Jumala on suurempi kuin minun käsityskykyni, ja siksi kumarran hänen edessään pääni ja uskon siihen, mitä hän itsestään opettaa. Siksi myös ilolla liityn Kristuksen kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Näin minä uskon, näin minä haluan uskoa, vaikken kaikkea ymmärrä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 27.4.

Usko ja konteksti

Arkkipiispanvaalin teologisessa paneelissa keskusteltiin muun muassa teologian kontekstuaalisuudesta, siis siitä, millä tavalla kulttuuriympäristö vaikuttaa teologiaan, vai vaikuttaako.

On varmasti niin, että eri aikoina ja erilaisten kulttuurien keskellä kristityt ovat ilmaisseet ja ilmaisevat uskoaan eri tavoin. Ei ole esimerkiksi olemassa yhtä oikeaa tapaa ylistää Jumalaa tai sanoittaa rukousta. Musiikki ja laulu ovat aina kuuluneet Jumalan kansan elämään, mutta vaikkapa afrikkalainen kristitty saattaa kummeksua suomalaista virsimelankoliaa, ja suomalainen kristitty taas vieroksuu villiä rummutusta jumalanpalveluksessa. Läntisessä maailmassa evankeliumin julistaminen keskittyy syyllisyyden kysymyksiin, kun taas Aasiassa keskeisempää on häpeän ja kunnian välinen jännite, ja Afrikassa etsitään Raamatusta vastauksia pelon kanssa painiskeleville. Uskonpuhdistuksen ajan teologisessa keskustelussa painopiste oli siinä, miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava. Tänään vähintään yhtä polttava kysymys on, onko Jumala olemassa.

Itse uskon sisältö on kuitenkin inhimillisen kulttuurin ulkopuolelta annettua ja kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteistä. Jumalan totuus on tullut ylhäältä lahjana. Jeesus Kristus on totuus, joka on sama eilen, tänään ja ikuisesti kaikissa erilaisissa kulttuureissa. Jumala on se joka hän on, eivätkä meidän ajatuksemme hänestä muuta häntä toisenlaiseksi. Juudas kehottaa meitä ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud.1:3), ja tässä on kyse nimenomaan uskon sisällöstä.

Uskon muuttumaton sisältö on kiteytetty uskontunnustuksiin. On hyvä, että jokaisessa jumalanpalveluksessa yhteen ääneen sitoudutaan yhteiseen ja muuttumattomaan uskoon. Näin kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet, ja tähän uskoon minäkin tahdon liittyä.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 2.2.2018

Kirkon tulevaisuudesta

Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli sekä kirkon nelivuotiskertomusta että tulevaisuuskomitean mietintöä. Kokous oli siis hyvä pysähdyspaikka, josta katseltiin sekä taakse– että eteenpäin.

Tulevaisuuspohdinnoissa keskityttiin pääasiassa kirkon rakenteisiin – sellaisen tehtävän komitea oli saanutkin. Pitäisikö tulevaisuudessa olla useampia hiippakuntia vai pitäisikö kirkon rakentua suurten seurakuntayhtymien varaan? Miten kirkkohallitusta pitäisi uudistaa? Pitäisikö hiippakuntavaltuustot lopettaa? Olisiko hyvä, että piispojen ja kirkkoherrojen virkakaudet olisivat määräaikaisia? Entä mitä pitäisi ajatella henkilöseurakunnista? Miten maallikkovastuuta voitaisiin lisätä? Varmasti hyviä ja hyödyllisiä ja osin jopa välttämättömiä kysymyksiä, mutta nelisvuotiskertomuksen valossa tuntuu kuitenkin siltä, että tärkeimmän ongelman sijasta puhuttiin kehällisistä asioista.

Nelivuotiskertomus tekee selkoa suomalaisten uskonnollisuudesta. Sen mukaan mm. kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo 33% suomalaisista. Jopa 80% suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää melko todennäköisenä, että Jeesus on ollut historiallinen henkilö. Kuitenkin vain 39% on sitä mieltä, että Jeesus ainakin todennäköisesti sovitti ihmisten synnit. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vakaasti ainoastaan 23%. Yhtä moni on varmasti sitä mieltä, että Jumala on luonut kaiken. Eikö näistä luvuista pitäisi olla huolestunut ja miettiä, mistä nämä alhaiset prosentit johtuvat ja mitä niille voitaisiin tehdä?

Runsaat kymmenen vuotta sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa tutkittiin kirkon työntekijöitten uskoa eri uskonkohtiin. Sen tutkimuksen tulokset ovat mielestäni vielä kirkon nelivuotiskertomuksenkin tuloksia hälyttävämpiä ja omalta osaltaan myös selittävät niitä. Tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Vain noin puolet uskoo niiden todella tapahtuneen. Ei ihme, että kristillinen usko on ohentunut suomalaisten keskuudessa. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä. Mitä tälle pitäisi tehdä? Piispojen tehtävä on valvoa pappiensa opetusta, mutta entä jos kaikki piispat eivät itsekään usko kristillisen uskon perusoppeihin? Harvoin kuulee yhdenkään papin saaneen esimieheltään harmia Raamatun vastaisesta opettamisesta.

Kun pohditaan kirkon tulevaisuutta, pitäisi ennen kaikkea miettiä sitä, miten suomalaisille julistettaisiin evankeliumia ja opetettaisiin Raamattua niin, että uskoa Kristukseen ja sitoutumista Raamattuun voisi syntyä. On turha miettiä seurakuntarakenteiden uudistamista, jos saarnatuoleista saa kuulla vain väljähtynyttä eti(i)kkaa. On toissijaista pohtia johtajuuden kehittämistä, jos Kristuksen kallis evankeliumi on muuttunut halpahintaiseksi suvaitsevaisuudeksi. Mitä mieltä on käyttää aikaa ja varoja kirkkohallituksen eri osastojen yhdistämisen suunnitteluun, jos Raamatusta on tehty taivaan tien oppikirjan asemasta uskonnollisten puheiden virikeaineisto?

Kirkko kaipaa uudistumista – hengellistä uudistumista.

 

Kolumni Sanansaattajassa 8.12.2016