Puheenvuoro keskusteltaessa piispainkokouksen selonteosta avioliittolain muutoksen johdosta

Piispainkokouksen hyvä selonteko ilmentää hyvin sitä, miten epäselvä kirkon kanta on samaa sukupuolta oleviin pareihin. Yhtäältä heitä ei voida vihkiä, mutta toisaalta sellaisessa suhteessa asuva voi esimerkiksi toimia kirkon pappina, vaikka kirkkojärjestyksen mukaan papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Homosuhteessa eläminen ei siis tämän mukaan ole vastoin kristillistä elämäntapaa, mutta kristilliseen avioliittoon sellaisessa suhteessa eläviä ei kuitenkaan voi vihkiä. Epäjohdonmukaista. Edelleen todetaan, että kirkon työntekijän tulee julistus- ja kasvatustyössä seurata kirkon avioliitto-opetusta, jonka suuntaviivat ilmaistaan Katekismuksessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa. Homoliitossa asuvankin on siis opetettava, että avioliitto on kirkon opetuksen mukaan vain miehen ja naisen välinen. Miten tämä käytännössä voi onnistua? Onhan oma elämä ja esimerkki opetusta mitä suurimmassa määrin.

Mitä tulee itse pääkysymykseen siitä, miten kirkon tulisi reagoida 1.3. todennäköisesti voimaan tulevaan avioliittolakiin, iloitsen siitä, että selonteko on selkeä. Kirkon avioliittonäkemys ei muutu, eikä kirkon viranhaltija voi vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

Selonteossa perustellaan avioliittokantaa paitsi Raamatun positiivisella kannalla miehen ja naisen välisestä aviosuhteesta myös viittaamalla Raamatun varsin negatiivisiin lausumiin homoseksuaalisista suhteista. Edelleen selonteossa viitataan Tunnustuskirjojen teksteihin, jotka puhuvat avioliitosta. Viime toukokuun kirkolliskokouksessa eräässä puheenvuorossa esitettiin, että tunnustuskirjamme eivät puhu mitään avioliitosta, paitsi Lutherin avioliittoon vihkimisen lyhyessä oppaassa, jossa Luther toteaa avioliiton kuuluvan yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. On hyvä, että piispojen selonteko tuo esiin, miten Tunnustuskirjamme, joihin sekä kirkkomme oppiperustassaan että jokainen pappi pappisvalassaan tai –lupauksessaan on sitoutunut, selkeästi määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi ja muuttamattomaksi järjestykseksi ja nimenomaan toteutumaan miehen ja naisen välillä.

Näissä Tunnustuskirjojen teksteissä tulee selvästi esiin, että kirkkomme tunnustuksen mukaan avioliitto on jumalan säätämä ja miehen ja naisen välinen. Tähän kirkkomme on sitoutunut niin kauan kuin kirkkolaissamme on tunnustuspykälä.

Lutherin oma kanta asiaan tulee selkeimmin esille hänen kirjoituksessaan Avioelämästä. Vaikka tämä teksti ei olekaan Tunnustuskirjoihin verrattavaa, on se kuitenkin varsin valaiseva, ja siksi luen sen lopuksi:

Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme 1. Moos. 1:27:n sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen. Ja tämä miellytti Jumalaa niin, että Hän itse nimittää sitä hyväksi luomisteoksi (1. Moos. 1:31) jne. 

 

 

 

 

 

 

Puheenvuoro kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä

Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö on hyvä dokumentti, joka avaa mielenkiintoisia näkymiä kirkon mahdollisesta tulevaisuudesta. Jos joku mietinnön kolmesta vaihtoehtoisesta mallista toteutuu edes jossain määrin, on kirkkomme tulevaisuudessa merkittävästi toisenlainen kuin nyt. Erityisesti haluan nostaa esille kolme mielestäni erittäin hyvää avausta.

  1. Seurakuntalaisten osallisuus nostetaan voimakkaasti ja monta kertaa esille. Komitean ensimmäisessä kannanotossa todetaankin: ”Uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.” Ajatus seurakunnasta ja sen viranhaltijoista palveluntuottajina ja seurakuntalaisista asiakkaina ei mitenkään vastaa raamatullista kuvaa seurakunnasta, joka on Kristuksen ruumis ja jossa jokainen seurakuntalainen on tuon ruumiin toimiva jäsen.
  1. Mietintö nostaa aktiiviseen keskusteluun kysymyksen henkilöseurakunnista. Jo tällä hetkellä tuhannet Suomen ev. lut. kirkon jäsenet osallistuvat säännöllisesti jumalanpalvelukseen mm. herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöissä. Jumalanpalvelusyhteisö on heidän tosiasiallinen seurakuntansa, jossa he kuulevat evankeliumin julistusta ja jossa he vastaanottavat sakramentit, eivätkä he kaikki edes välttämättä tiedä, missä paikallisseurakunnassa he virallisesti ovat kirjoilla. Henkilöseurakunnat ovat siis käytännössä jo nyt arkitodellisuutta monen kirkon seurakunta-aktiivin kohdalla, ja olisi hyvä määritellä niiden asema myös virallisella tasolla Suomen ev. lut. kirkossa.
  1. Mietintö suosittelee sääntelyn karsimista. Tekstissä todetaan: ”Sääntelyn yleinen keventäminen lisää hallinnon joustavuutta ja toiminnan vapautta kirkossa.” Otan esimerkin sääntelyn luomasta tilanteesta, joka liittyy jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaan. Tällä hetkellä on niin, että suomen ev.lut. kirkon pappi ei voi toimittaa suomen ev. lut. kirkossa hyväksytyn käsikirjan mukaista ehtoollisjumalanpalvelusta ja jakaa ehtoollista suomen ev. lut. kirkon jäsenille ilman paikallisen kirkkoherran lupaa, ellei se tapahdu kirkoksi vihityssä tilassa. Onko tällainen sääntely nykypäivää? Joidenkin seurakuntien alueella asiat sujuvat hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta jossain herätysliikkeen toiminta koetaan kilpailevaksi toiminnaksi, ja sille ei haluta antaa tilaa. Tuntuu pahalta ja oudoltakin, että sellainen toiminta, jossa kirkon pappi julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentin kirkon jäsenille koetaan kilpailevana toimintana. Herätysliikkeet kuitenkin tahtovat olla osa kirkkoa ja itse mieltävät toimintansa osaksi kirkon toimintaa. Toivoisin, että tältä osin sääntelyä voitaisiin karsia.

Herätysliikkeet tahtovat olla osa kirkkoa. Tämä johdattaa erääseen kriittiseen huomioon liittyen mietintöön. Esittelypuheenvuorossa jo selitettiin, miksi herätysliikkeet ja herätysliikejärjestöt on suljettu tarkastelun ulkopuolelle. Ajattelenkin kuitenkin, että kun puhutaan Suomen ev.lut. kirkosta ei voida kokonaan ohittaa järjestöjä, jotka toimivat kirkon sisällä. Olisi ollut suotavaa, että herätysliikkeiden edustajia olisi ainakin kuultu mietintöä valmisteltaessa.

Eräässä kohdassa herätysliikejärjestöt kuitenkin mainitaan, ja sivulla 26 olevassa kaaviossa ne kuuluvat ”järjestökenttä” –laatikkoon. Kaavion mukaan järjestöjen tehtävä on olla seurakuntien palvelujärjestöjä. Ajattelen, että tämä ei ainakaan täysin vastaa sitä, miten järjestöt itse mieltävät nykyisen roolinsa ja tehtävänsä kirkossa. Herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöistä oli jo edellä puhe, ja esim. kirkon kokoavasta opiskelijatyöstä herätysliikejärjestöt vastaavat suurelta tai jopa suurimmalta osin.

Kun mietitään kirkon tulevaisuutta niin hengellisenä yhteisönä kuin hallinnollisena organisaationa, on kirkon herätysliikkeet otettava mukaan keskusteluun, ja on etsittävä malleja, jotka antavat niille tilaa toimia kirkon sisällä.