Rakastatko minua?

Seuraavan runsaan vuoden aikana Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tärkeiden kysymysten edessä. Uskoisin, että kun vuosi 2017 tulee päätökseen, kirkkomme ei ole enää aivan samanlainen kuin syksyllä 2016. Suomen ev. lut. kirkko joutuu lähitulevaisuudessa aivan erityisellä tavalla arvioimaan omaa olemustaan ja kutsumustaan kristillisenä kirkkona, osana Kristuksen yhtä, yhteistä ja apostolista kirkkoa.

Ensinnäkin uskonpuhdistuksen juhlavuosi 2017 ja siihen liittyvät lukemattomat pienemmät ja suuremmat juhlallisuudet, seminaarit, luennot, julkaisut, lehtikirjoitukset jne. vievät kirkkomme tarkastelemaan sitä, missä määrin se yhä edustaa samaa uskoa kuin Luther ja muut alkuajan reformaattorit aikoinaan. Tämän syksyn synodaalikokouksiin on kutsuttu kaikki kirkkomme papit ja lehtorit muun muassa keskustelemaan kirjasta Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna joudumme kysymään, vieläkö Suomen ev. lut. kirkon johtavana periaatteena käytännössä on ”Yksin Raamattu”, ja vieläkö sen julistuksen keskuksena on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Parhaassa tapauksessa uskonpuhdistuksen juhlavuosi voisi merkitä paluuta raikkaalle ja innostavalle alkulähteelle ja luterilaisuuden kalliiden aarteiden uudelleenlöytämistä ja käyttöönottoa. Uusi uskonpuhdistus on mahdollinen, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Pahemmassa tapauksessa uskonpuhdistuksen ajan Raamattuun vetoamista ja armonopin puolesta kiivailua muistellaan historiallisesti mielenkiintoisena episodina, jolle tänään, 500 vuotta myöhemmin, voidaan hyväntahtoisesti hymähdellä ja todeta: ”Se oli silloin, tänään on tänään. Ajat ovat muuttuneet ja uudet tuulet puhaltavat.”

Toiseksi, keväällä 2017 voimaan tuleva uusi avioliittolaki asettaa kirkon uuden tilanteen eteen. Keitä Suomen ev.lut. kirkon papit lain tultua voimaan vihkivät, vai vihkivätkö enää ketään? Aiheesta on jo kirjoiteltu kiivaasti lehdistössä ja väitelty sosiaalisessa mediassa, siitä on ehditty keskustella useammassakin kirkolliskokouksen istunnossa, ja ensi marraskuussa kokoontuvassa kokouksessa keskustelu varmaankin kiihtyy entisestään. Itse asia on jo sinällään vakava, mutta vielä vakavammaksi sen tekee se, että nyt kysytään, ketä tai mitä meidän kirkkomme kumartaa? Kumpi saa ohjata kirkkomme päätöksentekoa, Jumalan sana vai ajan henki. Ajattelen, että tämän kysymyksen edessä Jeesus kysyy meiltä kuten kerran Pietarilta: ”Rakastatko minua?” (Joh. 21:16). Kirkkomme vastaus tähän kysymykseen ratkaisee sen, saako se vielä uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkeenkin olla ruokkimassa ja kaitsemassa Jeesuksen omia.

Suomen ev. lut. kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkakin osa kirkon viranhaltijoista, jopa kaikkein korkeimmista, toivoisi kannan muuttuvan. Jos kirkkomme kuitenkin pitäytyy perinteisessä kannassaan, kuten toivon ja uskon sen ainakin toistaiseksi tekevän, joutuvat kirkon päätöksentekijät julkisen myllytyksen kohteiksi. Pahimmin median ja julkisuuden maalitauluiksi joutunevat ne piispat, jotka ovat päätöksiä tehtäessä kannattaneet perinteistä ja raamatullista avioliittonäkemystä. He kantavat silloin sitä ristiä, joka piispalle kuuluu, ja he tarvitsevat silloin erityisen tukemme ja rukouksemme.

”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17). Olkoon tämä kirkkomme vastaus Herran kysymykseen, ja olkoon kirkkomme sitten valmis kantamaan sitä ristiä, jonka Kristuksen seuraaminen tuo tullessaan.

Kulmakivi 4/2016