Minun kirkkoni – meidän kirkkomme – Kristuksen kirkko

Marraskuussa valitaan seurakuntien luottamushenkilöt seuraaviksi neljäksi vuodeksi. He puolestaan valitsevat keväällä 2020 kirkolliskokouksen maallikkojäsenet nelivuotiskaudeksi 2020-2024. Tulevia seurakuntavaaleja on jo pitkään pidetty esillä kirkon tiedotuksessa. Vaalien slogan on #minun kirkkoni. Nykyinen yksilökeskeisyys ja moniarvoisuus kutsuvat jokaista kirkon jäsentä tekemään kirkosta juuri hänen näköistään ja hänelle sopivaa. Ajatellaan, että siten kirkko elää ja muuttuu ajan henkeen sopivalla tavalla.

Sloganista keskusteltiin kirkolliskokouksessa, ja se sai osakseen perusteltua kritiikkiä. Sanottiin, että parempi slogan olisi ollut #meidän kirkkomme. Kirkossahan keskeistä on yhteisöllisyys. Kirkko ei ole minun tai sinun tai kenenkään muunkaan yksityisen henkilön, vaan se on meidän yhteinen kirkkomme. Moni kaipaisi kirkkoon lisää me-henkeä ja yhteisten tavoitteiden eteen työskentelemistä. #meidän kirkkomme olisi varmasti ollut paremmin kirkon olemukseen sopiva iskulause.

Voisiko kirkkomme viestintä olla niin rohkea, että neljän vuoden kuluttua vuoden 2022 seurakuntavaaleissa seurakuntalaisia rohkaistaisiin osallistumaan vaaleihin tunnuksella #Kristuksen kirkko, sillä eihän kirkko lopulta ole edes meidän. Kirkon perustana eivät ole meidän yhdessä tekemämme päätökset tai julkilausumat, eikä kirkko voi arvoiltaan ja uskoltaan myöskään muuttua sen jäsenten enemmistön mielipiteiden mukaan. Kirkon perusta on Kristus, ja hänelle kuuluu kirkon omistajuus.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko voisi uudistua Herransa mielen mukaisesti, jos sen päättäjiksi marraskuun vaaleissa valikoituisi niitä, jotka ymmärtävät kirkon oikean olemuksen ja kaikessa päätöksenteossaan etsisivät Jumalan tahtoa. Nämä vaalit saattavat olla ratkaisevan tärkeät, kun Suomen kirkko etsii tietään ajankohtaisten haasteiden edessä.

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu päättyy 17.9, ennakkoäänestys on 6.-10.11. ja varsinainen vaalipäivä 18.11.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 14.9.2018

Sanasta ja sen vapaudesta

Sananvapaus on yksi sivistyneen yhteiskunnan tärkeimmistä perusoikeuksista. Erilaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä tai moraalisista kysymyksistä on oikeus olla omaa mieltään ja myös ilmaista näkemyksensä, vaikka yleinen mielipide edustaisikin toisenlaista kantaa.

Suomalaisessa keskustelussa, ja laajemminkin läntisessä maailmassa, sananvapauden rajoja on alettu kiristää ja näkyvissä alkaa olla totalitäärisen yhteiskunnan tuntomerkkejä. Samalla, kun vannotaan suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden nimeen, on eräs elämänalue, jossa kriittinen keskustelu on kielletty: Uutta ja vapaata, kristillisestä arvomaailmasta puhdistettua seksuaalisuuden toteuttamista ei saa kritisoida. Viimeksi tämä kävi ilmi siinä, miten Jyväskylän yliopiston professori Tapio Puolimatkaa kohdeltiin hänen kirjoittamansa pedofiliaa koskevan blogitekstin johdosta.

Toivoisi, että niin eri instituutioiden valtaapitävät kuin myös media, joka on ottanut yhteiskunnallisessa keskustelussa tuomarin roolin, muistaisivat filosofi Voltairen suuhun usein pannun viisaan sanan: ”En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.” Oli sitaatti sitten kuuluisalta filosofilta tai joltain muulta, edustaa se joka tapauksessa sananvapautta sellaisena kuin sen sivistysvaltiossa tulisi toteutua.

Kristityille ei ole annettu muuta valtaa kuin sanan valta. Meille on annettu tehtäväksi pitää tässä maailmassa viisaasti ja sävyisästi esillä Jumalan sanaa ja kertoa, mikä on Jumalan tahto. Ennen kaikkea meidän kutsumuksemme on välittää sanaa rististä, Jumalan verisestä ja uhrautuvasta rakkaudesta. Vaikka meiltä yritettäisiin viedä sanan vapaus, me emme voi vaieta, sillä ”ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap .t. 5:29). Nyt on aika avata suumme ja puolustaa Jumalan sanan mukaista totuutta.

Sanansaattajan pääkirjoitus 17.8.2018

 

Konservatiivista tulkintaa vai Jumalan opetusta?

Viime kesänä ilmestyi nuorille suunnattu seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvä kirja ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”. Kirjan julkaisijoina on runsaat parikymmentä kristillistä järjestöä, kirkkoa ja opistoa, Sley yhtenä niistä. Kirja on tavallaan parin kymmenen vuoden takaisen ”Tosi rakkaus odottaa” –materiaalin päivitetty versio.

Kirja on saanut merkittävää julkista huomiota, ja sitä on kommentoitu Kotimaa24-sivulla useassakin kirjoituksessa ja haastattelussa. Kirkon kasvatuksen johtaja Jarmo Kokkonen toteaa: ”Tässä oppaassa herkkyys jää tekstin pintaan. Sen alla on ankaruutta ja vaatimuksia” (25.10.2018). Kotimaan toimittaja Meri Toivanen puolestaan kirjoittaa: ”Moni asia oppaassa menee pieleen . . . Kirjassa on väitteitä, jotka esitetään tosina mutta joiden ainoa pohja on konservatiivinen raamatuntulkinta.” Vielä Toivanen lisää: ”Oppi ei vastaa kirkon valtavirran opetusta” (24.10.2018).

Mikä kirjassa arvioijien mielestä on ankaraa ja vaativaa ja menee vieläpä pieleen? Kirja opettaa yksinkertaisesti perinteistä, kristillistä seksuaalietiikkaa, jossa ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, sukupuoliyhteys kuuluu avioliittoon, homoseksuaaliset suhteet eivät ole Jumalan tahdon mukaisia, ja miehellä ja vaimolla on avioliitossa erilaiset roolit. Näinkö ei siis enää saisi opettaa? Eikö ole syytä huoleen, jos tämä ei enää vastaa kirkon valtavirran opetusta?

Keskustelu liittyy laajempaan kysymykseen: mikä on Raamatun asema kirkossa ja sen opetuksessa? Usein sanotaan, että erilaisten näkemysten taustalla ovat erilaiset raamatuntulkinnat, eikä mitään tulkintaa voi pitää toista parempana. ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi” edustaisi siis vain kapeaa konservatiivista raamatuntulkintaa, joka saattaa olla nuorille jopa vahingollista. Lopulta kyse ei kuitenkaan ole niinkään erilaisista raamatuntulkinnoista. Varsinkin seksuaalietiikan kysymyksissä Raamattu on varsin yksiselitteinen. Kyse on ennemmin erilaisista raamattunäkemyksistä. Kyse on siitä, ajatellaanko Raamatun edelleen olevan ajankohtainen Jumalan sana tälle päivälle vaiko vain oman aikansa ajatuksia heijastava kirjallinen tuote, joka on päivitettävä uuteen aikaan ja sen arvoihin sopivaksi. Edelleen kyse on siitä, uskotaanko Raamatussa ilmoitetun Jumalan tahdon olevan ihmiselle hyvä vai paha asia. Turvallista on luottaa siihen, että Jumala ihmisen luojana ja elämän antajana tietää, mikä ihmiselle on parasta ja mikä auttaa väistämään elämää tuhoavat karikot – myös nuorten elämässä ja seksuaalielämän alueella.

Ville Auvinen

pääkirjoitus Sanansaattajassa 9.11.2018