Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 17.5.2018

Arvoisa puheenjohtaja,

Jotkut ovat ehkä kiinnittäneet huomiota ja ihmetelleetkin sitä, miksi äänessä ovat olleet pääsääntöisesti vain ne, jotka ajavat kirkon avioliittokäsityksen muuttamista? Voin sanoa vain omasta puolestani, miksi en ole tässä keskustelussa perustellut avioliittokantaani, enkä aio sitä nytkään tehdä.

Ajattelen, että keskustelu on aika turhaa ja turhauttavaa. Piispa Vikström kiteytti tämän eilen hyvin konkreettisesti: perustevaliokunta on tehnyt monen kymmenen tunnin työn, ehkä satojen tuntien, mutta samaan äänestyspäätökseen valiokunnassa oltaisiin päästy viidessä minuutissa. Ajattelen, että kaikki argumentit avioliittokäsityksen muuttamisen puolesta ja sitä vastaan on jo moneen kertaan esitetty.

Jos kyse olisikin vain erilaisista raamatuntulkinnoista – siis siitä, mitä avioliittoa tai homoseksuaalisuuden harjoittamista koskevat raamatunkohdat tarkoittavat – voitaisiin ehkä tarpeeksi kauan keskustelemalla ja argumentoimalla päästä yhteisymmärrykseen. Ajattelen, että eri näkemysten juuret ovat kuitenkin syvällä erilaisissa raamattunäkemyksissä, enkä usko että keskustelua pitkittämällä päästään lähellekään yhteistä raamattunäkemystä, niin kaukana näkemykset ovat toisistaan. Eivätkä taustalla olevat näkemyserot rajoitu pelkästään raamattunäkemykseen. Luulen, että meillä on kovin erilaiset näkemykset ainakin siitä, mikä ihminen on; siitä, mitä synti on; siitä, mitä armo ja rakkaus ovat; siitä, mikä kirkko on; siitä, mitä teologia on, ja – niin järkyttävää kuin se onkin – lopulta siitä, kuka ja millainen Jumala on. Jos meillä on erilainen käsitys Jumalasta ja erilainen käsitys hänen ilmoituksestaan, Raamatusta, miten me voisimme päästä lähellekään yhteistä käsitystä Jumalan asettamasta avioliitosta?

Tätä perustavaa näkemyseroa voisi vielä konkretisoida näin: eilen eräs edustaja kertoi, miten erityisesti Helsingin teologisen tiedekunnan eksegetiikan opetus avarsi hänen raamattunäkemystään. Näin hän taisi tuoda julki monen teologin kokemuksen. Samaan aikaan toiset yhä edelleen ajattelevat vanhan sananlaskun olevan totta: ”Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä.”

Meidän kirkkomme on kaikkein keskeisimmissä perusteissaan jakautunut radikaalisti kahtia. Tämä on rehellistä tunnustaa. Toinen kysymys on, miten tämän jakautuneisuuden kanssa voidaan elää, vai voidaanko, ja kuinka kauan? Minulta kysyttiin eilen, miksi vielä haluan olla tässä kirkossa. Siihen ei ollut ihan helppo vastata. Tämä on kuitenkin edelleen myös minun kirkkoni. Laidalla ja toisella on kuitenkin yhä enemmän niitä, jotka eivät enää voi sydämestään sanoa: ”Minun kirkkoni.” Niin sanotulla konservatiivipuolella vielä parisenkymmentä vuotta sitten kysymys oli: ”Onko oikein erota kirkosta?” Nyt kysymys esitetään yhä useammin muodossa: ”Onko enää oikein pysyä tämän kirkon jäsenenä?” Tätä kysyvät ennen kaikkea nuoremmat kristityt.

Jotkut tahtoisivat avioliittokysymyksessä löytää jonkinlaisen kompromissin. Olen mukana myös kuntapolitiikassa, ja politiikan kentällä ymmärrän sen, että kompromisseja tehdään. Joitain omia ajatuksiaan voi saada hyväksytyiksi, kun on valmis hyväksymään toisten ajatuksia. Niissä kysymyksissä, joihin Raamattu mielestäni antaa selvän vastauksen, en kuitenkaan ole valmis kompromisseihin. Adiafora-kysymykset ovat eri asia. Minun raamattunäkemykseni ja jumalauskoni on tällainen.

Eilen yhdessä puheenvuorossa penättiin gospelmuusikoiden ja herätysliikejohtajien vastuuta siitä, millaisen raamattunäkemyksen he välittävät nuorille. Minä olen kaukana ensimmäisestä ryhmästä, mutta jollain tavalla katson kuuluvani toiseen. Siksi vastaan. En kai voi toisille välittää mitään muuta raamattunäkemystä kuin sen, jonka itse katson olevan oikea, Kristuksen kirkon raamattunäkemys. Jos en tekisi niin, en olisi rehellinen.

Ville Auvinen

 

 

Uskon tunnustamisesta

Helsingin Tuomasmessussa muutama viikko sitten uudelleen muotoiltu ja yhteen ääneen lausuttu uskontunnustus – tai tarkkaan ottaen ”yhteisen toivon ja aran luottamuksen” tunnustaminen – on herättänyt keskustelua. Voiko ja saako vanhoja uskontunnustuksia muunnella? Tai olisiko jopa aiheellista päivittää niitä vastamaan papiston ja seurakuntalaisten enemmistön uskonnäkemyksiä? Esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymiseen uskoo enää aika harva. Onko ylipäätään rehellistä tunnustaa ja edellyttää toistenkin tunnustavan sellaista, mitä ei ymmärrä?

Mitä vanhat niin sanotut ekumeeniset uskontunnustukset (Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen) oikeastaan ovat? Ne ovat kirkon yhteisen uskon sisällön kiteytyksiä. Tästä kirkon yhteisestä uskosta Jeesuksen veli Juudas kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud. 1: 3). Kirkon yhteinen usko ei siis ole yhteisestä kokemuksesta nousevaa, tai yhteisesti sovittua, tai demokraattisesti äänestettyä, vaan se on ihmisten ulkopuolelta annettua. Jumala on antanut seurakunnalleen sen uskon, jota se tunnustaa, josta se pitää kiinni ja jonka puolesta se myös taistelee vääriä opetuksia vastaan. Uskontunnustukset kiteyttävät sen kolmiyhteistä Jumalaa koskevan totuuden, jota Raamattu, Jumalan ilmoitus, opettaa.

Jumalan olemusta ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Lukion uskonnonopettajani sanoi kerran, että jos Jumala olisi niin pieni, että voisin hänet ymmärtää, en enää tarvitsisi häntä. Hyvin sanottu. Jumala on suurempi kuin minun käsityskykyni, ja siksi kumarran hänen edessään pääni ja uskon siihen, mitä hän itsestään opettaa. Siksi myös ilolla liityn Kristuksen kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Näin minä uskon, näin minä haluan uskoa, vaikken kaikkea ymmärrä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 27.4.

Kokonaisen sanan tähden

Evankeliumiyhdistystä moititaan toisinaan siitä, että se on kadottanut evankeliselle herätysliikkeelle ominaisen ilon ja siitä on tullut kiukkuinen ja ahdasmielinen. Kaikki kohdattu kritiikki on syytä ottaa vakavasti ja käyttää sitä peilinä. Jos todella näyttäydymme toisten silmissä sellaisilta, joiden päätehtävä on vastustaa kaikkea, mitä kirkossa tapahtuu, meidän on syytä mennä itseemme ja tehdä parannus. Kai me edelleen tahdomme olla nimemme mukaisesti evankelinen liike, jossa evankeliumi – hyvä sanoma Kristuksesta – on keskiössä.

Voi kuitenkin olla, että saamamme kritiikin taustalla on harmistuminen siitä, että emme näe kaikkea kirkon muutosta hyvänä kehityksenä. Meidän toivottaisiin laulavan iloisia Siionin kanteleen lauluja ja julistavan avaraa armoa – mitä toki teemmekin –, ja samalla sitoutuvan kaikkiin kirkon tekemiin ratkaisuihin. Kun emme kuitenkaan ole valmiita siihen, meitä pidetään kivenä kirkon kengässä, kuten eräs asian ilmaisi.

Mihin perustuvat evankelinen ilo ja avara armon julistaminen? Ne perustuvat Raamattuun. Ne eivät ole omaa keksintöämme eivätkä vain omien tunteidemme heijastusta. Jumalan sanan lupaukset tuovat elämäämme Kristuksen ja hänen mukanaan ehdottoman armon. Ilon perimmäisenä syynä on Jeesuksen ristintyö, ja sen Jumalan sana meille lahjoittaa. Mutta samassa Jumalan sanassa on myös ilmaistu Jumalan tahto monissa asioissa. Jumalan sana ei ainoastaan lupaa meille armoa, vaan se myös kertoo meille oikeasta ja väärästä. Meillä ei ole lupaa ottaa sanasta vain sitä, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta tässä ja nyt ja hylätä loput. Jos haluamme iloita Jumalan sanan lupauksista ja julistaa sen mukaista avaraa armoa, otamme todesta myös samassa sanassa olevat käskyt, kiellot ja ohjeet. Sen tähden emme voi iloita kaikesta kirkossa tapahtuneesta ja tapahtuvasta muutoksesta.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.3.2018