Kuuliaisena totuudelle

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on korostunut kaksi seikkaa: Kuuliaisuus kirkon tekemille päätöksille ja kirkollisen ykseyden vaaliminen. Molemmat ovat tärkeitä asioita. Kirkko ei ole sooloilijoiden pelikenttä. Kun kirkko tekee päätöksiä, kokoonnutaan Kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja Häneltä viisautta pyytäen, niin että päätöksestä voitaisiin sanoa kuten apostolien kokouksessa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi . . . ” (Ap. t. 15:28). Kristuksen omien keskinäinen yhteys ja kirkon ykseys taas ovat asioita, joita Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan (Joh. 17). Kirkkoon kohdistuvalla kuuliaisuudella ja ykseyden vaalimisella on kuitenkin ehtonsa. Millä hinnalla tahansa me emme voi niitä tavoitella.

Jos kuuliaisuus kirkon päätöksille ja kirkollinen ykseys olisivat olleet Martti Lutherille korkeimmat tavoiteltavat asiat, ei uskonpuhdistusta olisi koskaan tapahtunut. Hänen olisi tullut suudella paavin sormusta ja tunnustaa, että yksi vaivainen munkki ei voi nousta koko kirkkoa vastaan. Luther kuitenkin ymmärsi, että on olemassa jotain kirkon ykseyttä tärkeämpää – totuus. Sen tähden hän opetti ja toimi vastoin kirkon päätöksiä, mikä sai lopulta aikaan kirkon ulkoisen ykseyden hajoamisen, totuuden ja evankeliumin tähden. Hän ymmärsi, että kirkko, niin sen viranhaltijat kuin kirkolliskokouksetkin, voivat erehtyä ja olivat erehtyneet. Lopulta ainoa auktoriteetti, jonka edessä on kumarruttava ja jolle on oltava kuuliainen yli kaiken on Jumalan sana, pyhä Raamattu. Luterilaisina kristittyinä meidät on kutsuttu noudattamaan oppi-isämme esimerkkiä.

Samassa rukouksessa, jossa Jeesus rukoilee, että hänen omansa olisivat yhtä, hän myös pyytää Jumalaa pyhittämään heidät Jumalan sanan totuudella. Oikea ja aito kirkon ykseys perustuu yhteiseen uskoon, joka puolestaan perustuu Raamattuun. Sellainen ykseys on jumalallista. Ohi Raamatun rakennettu ykseys on ihmistekoista, eikä sellainen lopulta kestä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.

 

Kristinusko ja kommunismi

Arkkipiispanvaalin viimeisessä paneelissa juontaja kertoi saaneensa sähköpostilla yleisökysymyksen, joka kuului: ”Onko kristinuskolle käymässä samoin kuin kommunismille. Se rapautuu ja hajoaa vähitellen sisältäpäin. Voiko kirkko ennen pitkää romahtaa kuin Neuvostoliitto?” Kysymystä ei kuitenkaan ehditty itse paneelissa käsitellä. Vastaan kysymykseen omalta osaltani tässä.

Kristuksen kirkko ja kristinusko eivät ole inhimillisiä rakennelmia kuten vaikkapa kommunismi ja Neuvostoliitto. Kirkko on perustettu Jumalan Pojan sovituskuoleman ja ylösnousemuksen ja niistä todistavan Jumalan sanan varaan, eikä sitä perustaa voi mikään horjuttaa. Kirkko on Jumalan tekoa. Maailmassa tulee olemaan aikojen loppuun asti Kristuksen omien joukko, siis hänen kirkkonsa, jonka Kristus tulee viimeisenä päivänä noutamaan luokseen.

Toinen asia on, miten käy yksittäisen paikalliskirkon. Historia on osoittanut, että joltain maantieteelliseltä paikalta kirkko voi hävitä. Suomen evankelis-luterilainen kirkkokaan ei siis ole turvassa. Paikallisen kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, tahtooko se rakentaa elämänsä ja opetuksensa Jumalan sanan varaan vai ei. Perusta kyllä kestää, mutta jos perustalla ei tahdo seistä, on romahdus lähellä.

Kristillinen usko ja Kristuksen kirkko eivät kuitenkaan ole näkyvien kirkollisten rakenteiden varassa. Sielläkin, missä paikallisen kirkon on mahdoton toimia näkyvästi ja julkisesti, on kuitenkin kristittyjä, Jeesuksen omia, jotka Jumalan Henki on saanut synnyttää Kristuksen kirkon eläviksi jäseniksi. En usko, että kristillinen usko koskaan häviää Suomesta. Rukoukseni on että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko saisi olla yhtenä Kristuksen kirkon ilmentymänä siihen asti, kun kirkon Herra palaa.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.2018