Matkailu avartaa

Matkailu avartaa, sanotaan. Matkailu antaa uusia kokemuksia. Se on kyllä aivan totta. Herääminen keskellä yötä runsaan 10 kilometrin päässä sattuneeseen 6,7 magnitudin maanjäristykseen oli aivan uusi kokemus, jota koto-Suomessa tuskin koskaan olisi saanut. Kun huojuvasta hotellista sen pimeitä käytäviä pitkin oli päässyt ulos yhdessä muiden hotelliasukkaitten kanssa ihmettelemään ja kauhistelemaan tapahtunutta, ei turvallisuudentunnetta lisännyt hotellin työntekijän vakuuttelut, että nyt voi jo mennä takaisin huoneeseen, että hotellimme kestää vaikka 11 magnitudin järistyksen, tai että halutessaan voi mennä nukkumaan rannalle rantatuoleihin. Jo yöllä julkaistuissa tiedotteissa kerrottiin paikallisten viranomaisten kehottaneen pysyä ulkona jälkijäristysten varalta ja välttämään rantoja tsunamivaaran vuoksi. Aamulla kuulimme kahden turistin kuolleen, kun ravintolan seinä romahti heidän päälleen. Kierros kaupungin keskustassa noin kilometrin päässä hotellistamme katselemassa tuhon jälkiä paljasti, että mistään pienestä tärinästä ei yöllä ollut ollut kysymys. Pahiten oli tuhoutunut vanha moskeija, jonka portaat olivat sortuneet ja minareetti katkennut.

Maanjäristys ei kuitenkaan edes ollut lomamatkani pelottavin kokemus. Vielä pelottavampaa oli ratsastus, tunnin ohjattu aktiviteetti rannalla auringon laskiessa. Kun täysin kokemattoman, pari kolme kertaa joskus vuosia aikaisemmin hevosen selässä olleen ratsastajan hevonen lupaa kysymättä lähtee laukkaamaan, käy mielessä varma putoaminen hevosen selästä ja tallautuminen takana tulevan hevosen jalkoihin. Siinä ei kypäräkään paljoa auttaisi. Turvallisuudentunnetta ei lisännyt viereen ratsastaneen stetsonipäisen pikkusikareita ketjussa polttavan opastajan kyselyt: ”Onko kaikki ok? Haluatko vaihtaa hevosta?”

Laukkaavan hevosen satulannupista puristaessa ja eletyn elämän vilistessä filminauhana silmien edessä ei auta kuin luottaa siihen, että vaikka minä putoaisin, ei päästäni kuitenkaan putoa hiuskaan taivaallisen Isäni sallimatta; tai hotellihuoneen sängyn huojuessa, astioiden kilistessä ja talojen sortuessa ympärillä muistaa, että vaikka kukkulat horjuisivat ja vuoret väistyisivät, Jumalan armo ei kuitenkaan järky eikä hänen rauhanliittonsa horju. Näissä lupauksissa on turvani. Ne kestävät vielä silloinkin, kun tämän ajallisen elämän perustukset kerran lopullisesti murtuvat ja pettävät.

Kolumni Uusi tie -lehdessä elokuussa 2017

Kaanaa – Suomi

”Jumalaton syntinen vanhurskautetaan Kristuksen sovitustyön perusteella.” Selvää suomen kieltä, eikö totta? Ehkä. Riippuu siitä, keneltä kysyy. Ikänsä kristillisissä piireissä liikkuneelle tuo lause lienee peruskauraa, mutta miten sen mahtaa ymmärtää jo toisessa tai kolmannessa sukupolvessa kirkosta vieraantunut tavallinen suomalainen, jonka rippikoulukin jäi käymättä, kun ilmoittautumispäivänä satoi liian rankasti vettä. Tarkoittaako ”jumalaton” ehkä samaa kuin ateisti? ”Vanhurskautetaan” viitannee jotenkin vanhaan ja hurskaaseen, ja sovitustyöllä saattaisi olla jotain tekemistä vaatteiden sovittamisen ja siis räätälin työn kanssa.

Luther kirjoitti liittyen Raamatun kääntämiseen: ”. . . täytyy kysyä perheen äidiltä, kadulla leikkiviltä lapsilta, torilla liikkuvalta tavalliselta mieheltä ja kuunnella tarkkaan, miten he puhuvat, ja kääntää sen mukaan, niin silloin he ymmärtävät ja huomaavat, että heidän kanssaan puhutaan saksaa.” Lutherille oli siis tärkeää, että tavalliset suurta oppia vailla olevat saksalaiset ymmärtäisivät Raamattua ja yleensäkin kirkossa puhuttua kieltä. Olihan Jumala nimenomaan halunnut puhua ihmisille heidän omalla kielellään.

Kun lähetystyöntekijä valmistautuu työhönsä uuden kulttuurin keskellä, hän opiskelee paikallisen kielen, jotta voisi julistaa evankeliumia ymmärrettävällä tavalla. Olisiko meidän, jotka todistamme Kristuksesta suomalaisille, syytä opetella puhumaan sitä kieltä, jota he puhuvat? Osaammehan me kyllä heidän kanssaan keskustella vaikkapa jääkiekosta, ruokaresepteistä ja televisiosarjoista, mutta kun keskustelun aihe siirtyy taivaallisiin, vaihdamme kieltä ja alamme puhua kaanaata, ja keskinäinen ymmärrys vaikeutuu tai katkeaa kokonaan.

Kaanaan kielen suomentamisessa on sama haaste, ja ehkä vielä merkittävästi suurempi, kuin missä tahansa käännöstyössä: käännös ei koskaan ihan täysin vastaa sisällöltään alkuperäistä tekstiä. On niitä hengellisen kielenkäytön sanoja, joita on varsin vaikea kääntää selkosuomeksi. Millä sanalla voisi korvata vaikkapa sanan ”armo”, ilman että merkitys latistuu. Äärimmillään jotkut haluaisivat luopua jopa sanan ”Jumala” käytöstä, mutta voiko Jumalasta puhua ilman että puhuu Jumalasta?

Haaste on vaativa, mutta se on syytä ottaa vastaan ja siihen kannattaa paneutua. Alkupalaksi annan sinulle – ja itselleni – harjoitustehtävän: Miten alussa olevan Jumalattoman vanhurskauttamista koskevan lauseen voisi sanoa ymmärrettävällä suomella ilman, että sen sisältö muuttuu?

 

Uusi tie helmikuu 2017

Missä on kirkkoni?

Kolme vuotta lähetystyössä Sambiassa antoi koko aikaisemman elämänsä Suomessa eläneelle ja Suomen ev. lut. kansankirkossa uskoaan harjoittaneelle uuden näkökulman siihen, mikä kirkko on. Sambiassakin on toki muutamia suuria miljoonien jäsenten kirkkoja, mutta niiden lisäksi satoja tai ehkä jopa tuhansia pieniä kirkkoja – oma kirkko joka kadunkulmassa. Niiden jäsenet kokoontuvat sankoin joukoin sunnuntaisin (tai seitsemännen päivän adventistit lauantaisin) omiin jumalanpalveluksiinsa. Laulu raikuu ja mitä merkillisimmät soittimet itsetehdyistä rautalankabassoista erotuomarin pilleihin säestävät rytmikästä musiikkia.

Luterilainen kirkko on Sambiassa yksi pienistä kirkoista. Tai oikeastaan Sambiassa on kolmekin luterilaista kirkkoa, jokaisella vähän erilainen taustansa ja historiansa. Siinä kirkossa, jonka työyhteydessä me olimme, on parisenkymmentä seurakuntaa ja niissä muutama tuhat jäsentä. Kuuluminen johonkin kirkkoon ei ole kovinkaan byrokraattinen asia. Kirkon jäsenrekisterejä ehkä periaatteessa on, mutta niiden ajantasaisuus on afrikkalaisen suurpiirteistä. Virallista kuulumista tärkeämpää on aktiivinen ja säännöllinen osallistuminen yhteisiin kokoontumisiin, ja niin sen soisi olevan Suomessakin. Liian paljon meillä tuijotetaan kirkkoonkuulumislukuihin ja tuskaillaan sitä, miten vuosittain kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaa muutama kymmenen tuhatta. Samaan aikaan vain muutama prosentti suomalaisista käy aktiivisesti kirkossa, ja siitä ei kovin äänekkäästi kanneta huolta.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on hyvä palauttaa mieliin, mitä me luterilaiset virallisesti opetamme kirkosta: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus, VII artikla). Kirkko on siis ensinnäkin yhteisö. Seurakunnan jäsenrekisteriä on vaikea pitää yhteisönä. Ymmärrän yhteisön olevan joukko ihmisiä, jotka tulevat yhteen. Vieläpä tämä yhteisö tunnustuksemme mukaan koostuu pyhistä ihmisistä, eli Kristuksen pyhittämistä, siis häneen uskovista. Ja vielä, tuossa yhteisössä saarnataan puhdasta evankeliumia ja toimitetaan kaste ja ehtoollinen Kristuksen asetuksen mukaan. Kirkossa on siis kyse ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuvista uskovista, jotka tulevat kuulemaan Jumalan sanaa, ja ovat siten Jeesuksen nimessä koolla. Silloin myös Jeesus on heidän keskellään lupauksensa mukaan. Siinä Kristuksen yksi, yhteinen ja apostolinen kirkko tulee näkyväksi.

Minun kirkkoni on se paikka, jossa saan yhdessä muiden uskovien kanssa kuulla evankeliumia ja polvistua Herran pöytään vastaanottamaan hänen ruumiinsa ja verensä. Aivan konkreettisesti minun kirkkoni on erään herätysliikkeen messuyhteisö Turussa. Missä on sinun kirkkosi?

Ville Auvinen

Julkaistu kolumnina Elämä-lehdessä 2/2017

Ulkoistettu vihollinen

Muutama viikko sitten suomalaiset yhtyivät turkulaisten johdolla Lutherin taisteluvirteen, kun perinteen mukaan Suomen Turku julisti koko maahan joulurauhan. Virressä laulettiin tavan mukaan vanhasta vainoojasta, joka on kavala ja kauhea, kiivas ja kiukkuinen ja vieläpä julma ja hirmuinen. Mihin tai keneen mahtoivat virteen yhtyneet suomalaiset ajatella virren sanojen viittaava? Luulen, että monen mielessä välähteli kuva naapurista, joka armeijan karttaharjoituksissa aina merkittiin punaisella, joka tuli idästä, mutta jota missään nimessä ei saanut nimetä. Tätä assosiaatiota saattoi vielä vahvistaa se, että virttä laulettiin sotilassoittokunnan säestämänä, ja kaiken lisäksi tällä kertaa tie joulurauhan julistuksen paikalle, Turun vanhalle suutorille, oli suljettu sotilasajoneuvoin. Vanha vainooja on ulkoistettu ja politisoitu.

Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö puhui varjojen maasta, jossa me elämme. Varjoja luovat niin terroriteot kuin kiristynyt turvallisuuspoliittinen maailmantilannekin. Jännitteet ympärillä kasvavat, ja siksi tarvitaan yhtenäisyyttä, keskinäistä yhteyttä ja huolenpitoa. Hyviä ja tärkeitä näkökulmia hyvältä arvojohtajalta. Raamatun näkökulmasta ajattelen kuitenkin, että varjojen maa on näin ulkoistettu ja politisoitu.

Kun Raamattu puhuu varjojen maasta, tai kuoleman varjon maasta, se puhuu meistä. Varjot eivät ole jossain tuolla ulkopuolella, emmekä me voi suojautua niiltä omaan lintukotoomme. Varjot ovat minun sydämessäni, koska siinä pesii ja siitä kasvaa kaikki paha. Kauhistuttavat terroriteot ja sotiin ja kärsimykseen johtavat päätökset ovat oireita siitä sairaudesta, jota minäkin sairastan. Osuvasti riimitteli Pro Fide –yhtye aikoinaan: ”Koiranunta nukkuu Hitler sisimmässä jokaisen”.

Vanha vainoojakaan, se kiivas ja kiukkuinen, ei ole jossain maamme rajojen ulkopuolella rajavartiolaitoksen tarkkailussa, vaan hän on Tämän Maailman Ruhtinas, joka riehuu joka puolella, saa aikaan eripuraa, riitaa, vihanpitoa, epäuskoa, jumalanpilkkaa, toivottomuutta, jumalattomuutta – listaa voisi jatkaa pitkään. Ja hän löytää liian helposti liittolaisen minun sydämestäni. Voi meitä varjon maassa asuvia ja vanhan vainoojan piinaamia!

Lutherin taisteluvirsi on kuitenkin iloinen ja juhlallinen voitonvirsi: ”Vain Herra hänet voittaa!” Ja miten se tapahtuu: ”Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion. Ne yksi sana kaataa.” Kunpa reformaation merkkivuosi, tai – uskallan sanoa – uskonpuhdistuksen juhlavuosi, loisi minuun ja meihin uudestaan uskon siihen, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen yhä edelleen ja voi saada aikaan enemmän, paljon enemmän, kuin osaamme edes aavistaa. Jumalan sana kaataa vanhan vainoojan ja tuo kirkkaan valon varjojen maahan. Evankeliumi uudistaa sydämet ja alkaa kasvattaa vihan ja itsekkyyden sijaan rakkautta.

Olkoon alkanut armon vuosi 2017 Jumalan sanan ja kirkkaan evankeliumin vuosi.

 

Uusi tie 11.1.2017

Kirkon tulevaisuudesta

Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli sekä kirkon nelivuotiskertomusta että tulevaisuuskomitean mietintöä. Kokous oli siis hyvä pysähdyspaikka, josta katseltiin sekä taakse– että eteenpäin.

Tulevaisuuspohdinnoissa keskityttiin pääasiassa kirkon rakenteisiin – sellaisen tehtävän komitea oli saanutkin. Pitäisikö tulevaisuudessa olla useampia hiippakuntia vai pitäisikö kirkon rakentua suurten seurakuntayhtymien varaan? Miten kirkkohallitusta pitäisi uudistaa? Pitäisikö hiippakuntavaltuustot lopettaa? Olisiko hyvä, että piispojen ja kirkkoherrojen virkakaudet olisivat määräaikaisia? Entä mitä pitäisi ajatella henkilöseurakunnista? Miten maallikkovastuuta voitaisiin lisätä? Varmasti hyviä ja hyödyllisiä ja osin jopa välttämättömiä kysymyksiä, mutta nelisvuotiskertomuksen valossa tuntuu kuitenkin siltä, että tärkeimmän ongelman sijasta puhuttiin kehällisistä asioista.

Nelivuotiskertomus tekee selkoa suomalaisten uskonnollisuudesta. Sen mukaan mm. kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo 33% suomalaisista. Jopa 80% suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää melko todennäköisenä, että Jeesus on ollut historiallinen henkilö. Kuitenkin vain 39% on sitä mieltä, että Jeesus ainakin todennäköisesti sovitti ihmisten synnit. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vakaasti ainoastaan 23%. Yhtä moni on varmasti sitä mieltä, että Jumala on luonut kaiken. Eikö näistä luvuista pitäisi olla huolestunut ja miettiä, mistä nämä alhaiset prosentit johtuvat ja mitä niille voitaisiin tehdä?

Runsaat kymmenen vuotta sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa tutkittiin kirkon työntekijöitten uskoa eri uskonkohtiin. Sen tutkimuksen tulokset ovat mielestäni vielä kirkon nelivuotiskertomuksenkin tuloksia hälyttävämpiä ja omalta osaltaan myös selittävät niitä. Tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Vain noin puolet uskoo niiden todella tapahtuneen. Ei ihme, että kristillinen usko on ohentunut suomalaisten keskuudessa. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä. Mitä tälle pitäisi tehdä? Piispojen tehtävä on valvoa pappiensa opetusta, mutta entä jos kaikki piispat eivät itsekään usko kristillisen uskon perusoppeihin? Harvoin kuulee yhdenkään papin saaneen esimieheltään harmia Raamatun vastaisesta opettamisesta.

Kun pohditaan kirkon tulevaisuutta, pitäisi ennen kaikkea miettiä sitä, miten suomalaisille julistettaisiin evankeliumia ja opetettaisiin Raamattua niin, että uskoa Kristukseen ja sitoutumista Raamattuun voisi syntyä. On turha miettiä seurakuntarakenteiden uudistamista, jos saarnatuoleista saa kuulla vain väljähtynyttä eti(i)kkaa. On toissijaista pohtia johtajuuden kehittämistä, jos Kristuksen kallis evankeliumi on muuttunut halpahintaiseksi suvaitsevaisuudeksi. Mitä mieltä on käyttää aikaa ja varoja kirkkohallituksen eri osastojen yhdistämisen suunnitteluun, jos Raamatusta on tehty taivaan tien oppikirjan asemasta uskonnollisten puheiden virikeaineisto?

Kirkko kaipaa uudistumista – hengellistä uudistumista.

 

Kolumni Sanansaattajassa 8.12.2016

 

Raamatusta on kysymys

Reformaation juhlavuoden aattona tuntuu kurjalta, että kaikki kirkollinen keskustelu näyttää keskittyvän vain avioliittokysymykseen. Miten paljon tärkeämpää olisi keskustella vaikka jumalattoman vanhurskauttamisesta tai uskonvanhurskaudesta tai vaikka ehtoollisen reaalipreesensistä. Avioliittokeskustelukin voi kuitenkin johtaa uskonpuhdistuksen ydinteemoihin. Nimittäin, kun pintaa vähän raaputtaa, huomaa, että lopulta on kyse Raamatusta ja siitä, mitä Raamatusta ajattelemme. Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on vain huippu siinä jäävuoressa, jonka toinen huippu on ollut ja on yhä naispappeuskysymys. On kyse uskonpuhdistuksen Sola scriptura – yksin Raamattu –periaatteesta.

Käytävässä keskustelussa on merkillisellä tavalla asetettu Raamattu ja Kristus vastakkain. Kristuksen tahtoa ei enää etsitäkään Raamatusta. Eräässä aiheeseen liittyvässä puheenvuorossa jo kaksi ja puoli vuotta sitten eräs kirkkomme piispoista lehtiartikkelin mukaan lausui näin: ”Katolisessa kirkossa ihmisten ja Kristuksen välissä oli pyhimyksiä. Protestanttisissa maissa on vaarana, että ihmisen ja Kristuksen väliin tulee Raamattu.” Mietin, miten Kristus sitten kohdataan ja hänen tahtonsa saadaan selville ellei juuri Raamatun välityksellä. Miten voisin kohdata Kristuksen ohi Raamatun? Tunteissani? Kokemuksissani? Hurskaassa mielessäni? Tunneargumenttia avioliittokeskustelussa on paljon käytetty ja haluttu torjua sellaiset perustelut, joiden on sanottu edustavan kuollutta kirjainta. Mielessäni on alkanut kaikua Lutherin sana Tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” Melkeinpä toivoisin, että tämä Lutherin hurmahenkiä vastaan kirjoittama ajatus ei sopisi tähän keskusteluun, mutta ikävä kyllä se taitaa hyvinkin sopia. Millaiselle tielle luterilainen kirkkomme oikein on lähdössä luterilaisen uskonpuhdistuksen merkkivuotena?

Vastakkain halutaan asettaa myös Raamattu ja rakkaus. Mutta jos uskomme, että Raamattu on elämän antajan oma sana luoduilleen, eikö silloin juuri Raamattu anna meille ohjeet hyvään elämään. Oikeaa rakkautta ei välttämättä olekaan kaikenlaisen elämäntavan suvaitseminen, eikä hyvän elämän ohjeeksi kelpaa: ”Mikä tuntuu hyvältä eikä loukkaa ketään, on oikein.” Oikeaa rakkautta voikin olla rajojen asettaminen sellaiselle elämälle, joka lopulta tuhoaa ihmisen – rajojen asettaminen silloinkin, kun se tuntuu pahalta.

Tahdon tehdä työtä Raamatun, Kristuksen ja rakkauden puolesta, enkä suostu asettamaan näitä toisiaan vastaan.

Uusi tie 27.10.2016

Navigare necesse est

Navigare necesse est, vivere non est necesse. Kiristäessäni Sannamarian etupurjetta Seilinaukolla Turun saaristossa navakassa sivumyötäisessä mietin näitä vähän ennen Jeesusta eläneen roomalaisen valtiomiehen Pompeiuksen sanoja: Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä. Pompeius ei tosin lausahduksellaan ylistänyt huvipurjehduksen ihanuutta, vaan kyse oli siitä, että viljaa oli tuotava laivoilla Välimeren yli Afrikasta Roomaan, vaikka oli kova myrsky. Laivat eivät saneet jäädä satamaan. Mutta kyllä minullekin purjehdus on välttämätöntä. Vähintään kerran kesässä täytyy päästä merelle, muuten kesä tuntuu menneen hukkaan.

Pompeius ymmärsi sen, että asioita täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. Jotkut asiat ovat yksinkertaisesti välttämättömiä, suorastaan elintärkeitä, toiset taas eivät ole. Kaikkein tärkeimmän rinnalla ei Pompeiuksen mukaan edes elämä ole elintärkeää. On siis osattava valita oikein ja panostettava siihen, mikä on aivan välttämätöntä. Samoin Jeesuskin ohjasi kuulijoitaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Jumalan valtakunta on ensisijaista. Sen löytäminen ja omistaminen on elämän tärkein asia. Samoin kuin Pompeius, myös Jeesus vielä kärjisti sanomansa äärimmilleen: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän” (Joh. 12:25); “Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26).

Aikoinaan rippileirillä ensimmäisen käskyn opiskelun yhteydessä harjoiteltiin elämän arvojärjestysten arvioimista. Jokaisen piti kirjoittaa paperille viisi elämänsä tärkeintä asiaa. Sitten niistä piti vetää yli yksi, vielä toinen, ja kolmas ja neljäskin, niin että lopulta paperilla oli jäljellä vain yksi asia, se kaikkein tärkein. Sitten tuon yhden jäljelle jääneen asian alle kirjoitettiin: tämä on minun jumalani. Samanlaista harjoitusta itse kunkin olisi hyvä tehdä silloin tällöin. Mikä siis on sinun elämäsi kaikkein tärkein asia, sinun jumalasi?

Kun tuon harjoituksen tekee aivan rehellisesti, voi olla, että oman elämän epäjumala paljastuu. Harvan kohdalla se taitaa olla purjehdus, mutta mitä moninaisempia elävän Jumalan korvikkeita me elämässämme vaalimme. Olemme siis ensimmäisenkin käskyn rikkojia, ja siksi tarvitsemme hyvää Vapahtajaa, joka sovitti ristillä kuollessaan senkin synnin.

Blogi Uudessa Tiessä 27.7.2016

Henkilöseurakunnat ja maistraatin tietokoneet

Parisen viikkoa sitten istuin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta, jossa esitettiin, että seurakunnan luottamushenkilön kotiseurakunta voisi säilyä vaalikauden loppuun asti, vaikka hän muuttaisi seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen. Näin hän voisi säilyttää luottamushenkilöpaikkansa. Keskustelussa useat valtuutetuista suhtautuivat aloitteeseen hyvin varauksellisesti. Syynä oli se, että maistraatin väestökirjanpito-ohjelmisto ei kuulemma taivu sellaiseen, se kun automaattisesti määrittelee henkilön seurakunnan osoitteen mukaan.

Viime vuosina on paljon keskusteltu henkilöseurakuntamallista nykyisen paroikiaalisen eli asuinpaikan mukaan määräytyvän seurakuntaan kuulumisen rinnalle tai tilalle. Henkilöseurakuntamallissa kirkon jäsen saisi itse päättää, mihin seurakuntaan hän tahtoo kuulua. Jos vielä erilaisten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen voitaisiin katsoa olevan todellisia Suomen ev.lut. kirkon seurakuntia, joihin voisi myös virallisesti kuulua, vallitsisi kirkossa positiivinen valinnanvapaus. Moni haluaisi myös paperilla kuulua siihen seurakuntaan tai yhteisöön, jonka toimintaan aktiivisesti osallistuu.

Asiasta siis keskustellaan, ja aikaisemmin ehdottoman kielteiset kannat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin vähän avoimemmiksi. Mutta kaatuuko koko hyvä ajatus lopulta maistraatin tietokoneohjelmistoon?

Kirkon ja valtion läheisellä yhteydellä on varmasti paljon hyviä puolia molempia osapuolia ajatellen. Jos kuitenkin käy niin, että valtiokytkökset alkavat määritellä kirkon toimintaa, sitä mikä kirkossa on mahdollista ja mikä ei, ja erityisesti, jos ne alkavat vaikuttaa kirkon teologiaan tai eettiseen kannanmääritykseen, on aika miettiä kirkon ja valtion suhdetta uudestaan. Kirkon täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä oman uskonsa ja tunnustuksensa varassa. Henkisesti ja hengellisesti vapaalla kirkolla on paljon annettavaa sille yhteiskunnalle, jonka keskellä se elää, mutta jos vääränlaiset kytkökset sitovat kirkon kädet ja tukkivat suun, käy suola mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi.

Uusi Tie 25.2.2016

Herätys!

Kirkko elää herätyksestä. Perinteiset herätysliikkeet ovat jo parisen vuosisataa elävöittäneet Suomen kirkkoa ja seurakuntia rakentaen ruohonjuuritason seurakuntaelämää ja käyden välillä kovaakin dialogia kirkon valtarakenteiden kanssa. Puolin ja toisin tuomioitakin on langetettu, milloin tuomiokapituleissa, milloin tulisieluisten julistajien saarnoissa.

Missä ovat herätykset tänään? Joku on joskus kuvannut herätysliikkeen elinkaarta näin: ensin on herätys ja syntyy herätysliike. Sitten perustetaan kustannusyhtiö. Ajallaan herätys loppuu, liike pysähtyy ja jäljelle jää – kustannusyhtiö. Suomalaiset herätysliikkeet eivät sentään vielä ole tulleet elinkaarensa päähän, vaikka kustannusyhtiöt ovatkin näkyvä osa niiden toimintaa. Tosin erään edustaja sanoi vastikään herätyksen pelon vaivaavan omaa herätysliikettään. Herätyskammoinen herätysliike – aikamoinen kummajainen!

Joitakin vuosia sitten Nokia-mission ylle yritettiin sovittaa uuden herätysliikkeen viittaa. Tänään Nokia-kirkosta – tai Uuden toivon seurakunnista, kuten he itseään nykyään kutsuvat – ei paljon kuulla. Jotkut haluavat nähdä Luther-säätiön uutena tunnustuksellisena luterilaisena herätysliikkeenä. Taitaa vain olla niin, että säätiön messuyhteisöjen jäsenistä suuri(n) osa on muualla herätykseen ja uskoon tulleita, jotka ovat sitten kirkkopoliittisista syistä löytäneet tiensä säätiöön. Hengen uudistus kirkossamme yrittää puhaltaa henkeä (ja Henkeä) kirkkoomme, mutta toistaiseksi tulos on ollut jokseenkin vaatimaton. Kollegani sanoi vastikään, että Suomen suurin herätysliike tällä hetkellä on Suomen ev.lut. kirkko, koska suurin osa uskoontulemisista tapahtuu seurakuntien rippikouluissa.

Mutta mitä tapahtuisi, jos Jumala antaisi vielä sellaisen herätyksen, johon päivälehtien pääkirjoitukset eivät voisi olla viittaamatta, josta iltapäivälehtien lööpit kertoisivat mehukkaita yksityiskohtia ja joka nostaisi Suomen talouden suosta, kun herätykseen tulleet kansalaiset tunnustaisivat talousrikoksiaan ja maksaisivat korkoineen maksamatta jääneet verovelat? Sopisiko uusi viini vanhoihin leileihin vai pitäisikö sen etsiä uudet säilytysastiat? Olisiko meillä tarpeeksi rakkautta toivottaa avosylin tervetulleiksi ne yli-innokkaat Jeesukseen rakastuneet vastauskoontulleet, jotka tullessaan ihmettelisivät meidän penseyttämme ja palamattomuuttamme? Olisiko meillä kärsivällisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät voisi ymmärtää meidän perinnäissääntöjämme ja vaikka sitä, miksi kirkkoon tullaan ylistämään Jumalaa melankolisen ja laahaavan virsilaulun tahdissa kummallisen urkumusiikin säestyksellä? Suvaitsisimmeko me sitä, että kirkon takaosassa – tai ehkä ihan etupenkeissä – leijuisi tupakan ja viinan lemu, kun maan hiljaisimmatkin haluaisivat tulla osallisiksi Jumalan hyvyydestä. Olisiko meillä kirkon työntekijöillä tarpeeksi intoa hoitaa herätystä ja heränneitä, kun kirkon ovia ei voisikaan sulkea klo 20.30, vaan ihmiset haluaisivat laulaa ja rukoilla ja saada sielunhoitoa pikkutunneille asti?

Herra, anna meille herätys, ja aloita se meistä!

Kotimaa 16.1.2014

 

Liity sivuston seuraajaksi oikeasta alakulmasta

Onko sillä niin väliä?

Tutkimusten mukaan valtaosa Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa – jos uskoo lainkaan. Tässä yhteydessä kirkon opetuksella tarkoitettaneen sitä, mitä kirkko virallisesti uskoo ja opettaa. Kirkkolaki määrittelee asian yksinkertaisen selvästi: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Eri asia onkin sitten se, mitä kirkko ja sen viranhaltijat käytännössä uskovat ja opettavat. Kymmenen vuotta sitten julkaistu tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Miespapeista vain 55 % ja naispapeista ja lehtoreista 45 % uskoo niiden todella tapahtuneen. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä.

Syynsä on sillekin, että pappien on vaikea sitoutua kirkon keskeisiin oppeihin. Mitä opettajat edellä, sitä oppilaat perässä. Jäljet johtavat yliopistojen teologiseen koulutukseen. Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja –kansleri Ilkka Niiniluoto totesi muutama vuosi sitten teologisen tiedekunnan roolista näin: ”Helsingin yliopistossa voidaan suorittaa teologian maisterin tutkintoja, jotka tutkimukseen perustuen kouluttavat  uskonnon asiantuntijoita. Kyseessä ei siis ole evankelis-luterilaisen papin virkatutkinto, vaan pappistutkinnosta vastaa kirkko itse” (Kotimaa24, 8.3.2011). Ainakaan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan intressi ei siis edes ole kouluttaa kirkolle pappeja vaan akateemisia uskonnon asiantuntijoita yhteiskuntaan. Sillä koulutuksella kuitenkin käytännössä tullaan kirkon pappisvirkaan.

Teologisen koulutuksen sisältö on jo pitkään eräiltä osin ollut räikeästi kirkon uskon vastaista. Heti ensimmäisenä vuonna fukseille opetetaan muun muassa, että neitseestäsyntymiskertomukset ovat myöhäisiä satuja, että Jeesusta alettiin pitää Jumalana vasta kun kristinusko levisi kreikkalaisille pakana-alueille, että Jeesusta on enää turha odottaa takaisin ja että Raamattu on täynnä keskenään ristiriitaisia uskomuksia, joilla on kovin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Yleensä kai toivotaan, että opiskelijat omaksuisivat koulutuksestaan mahdollisimman paljon tulevia ammattejaan varten, mutta teologian kohdalla voisi ennemmin toivoa päinvastaista.

Kirkon korkeimmissa päättävissä elimissä nähdään paljon vaivaa ja kulutetaan lukemattomia työtunteja erilaisten hallinnollisten uudistusten parissa. Entäpä jos keskustelun keskiöön nostettaisiinkin pappien koulutus? Miten kirkkoon saataisiin sellaisia pappeja, jotka itse uskovat ja opettavat niin kuin kirkko virallisesti uskoo ja opettaa? Sillä luulisi olevan vaikutusta siihen, mitä kirkon jäsenet puolestaan uskovat. Jos sillä nyt on mitään väliä, mitä Jumalasta ajatellaan. Minun mielestäni on.

Kotimaa 29.5.2014

Liity sivuston seuraajaksi oikeasta alalaidasta