Vaihtoehtoisten totuuksien maailma

Vaihtoehtoista totuutta tai suoranaisia valeuutisia jakavat uutiset ja sosiaalisen median kanavat luovat tavalliselle sukankuluttajalle suuren haasteen: mihin voin uskoa? Se jolla on tarpeeksi resursseja voi perustaa oman lehden, tai jopa radio- tai TV-uutiskanavan, ja alkaa tuottaa omaa ideologiaa tukevaa uutismateriaalia. Kun mitä tahansa näkemystä tukevaa uutisointia tarpeeksi kauan ja tarpeeksi vakuuttavasti toistaa, alkaa se näyttää luotettavalta ja saada kannatusta, ja paksuimmastakin valheesta tulee lopulta monien mielissä täyttä totta. Vaihtoehtoisten faktojen maailmassa tarvitaan uudenlaista, kriittistä medialukutaitoa. Kaikkea kirjoitettua tai uutislähetyksessä sanottua ei kannata uskoa. Vaikeutena on se, että ei ole olemassa yhtään täysin objektiivista ja täysin luotettavaa informaation lähdettä. Miten siis arvioida uutistulvaa?

Kristillinen kirkko on koko historiansa painiskellut totuuden ja vaihtoehtoisen totuuden kanssa. Kirkollisessa kielenkäytössä niitä kutsutaan oikeaksi opiksi ja harhaopiksi. Oikean opin tunnistamiseksi ja väärän opin torjumiseksi kirkolle on annettu kaanon, mittatikku, oikean opin luotettava lähde, jolla kaikkea opetusta ja kaikkia näkemyksiä on arvioitava. Raamattua nimitetään ohjaavaksi ohjeeksi, joka on kaiken yläpuolella; onhan se Jumalan sana. Luterilaisella kirkolla on myös ohjattu ohje, Tunnustuskirjat, joiden ymmärretään olevan Raamatun oikea tulkinta. Suomen ev. lut. kirkon kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Tässä on kirkolle hyvä perusta.

Raamatun ja Tunnustuskirjojen lukemiseen ja riittävään ymmärtämiseen ei tarvita erityistä medialukutaitoa. Tavallinen sisälukutaito riittää.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.10.2019

Elämän – ja kuoleman – tärkein asia

”Mitä antaisit tai sanoisit slummin kujalla istuvalle nälkäiselle ja sairaalle kerjäläiselle, jonka tietäisit kuolevan seuraavana päivänä?” Yksi kollegoistani kertoi tätä kysymystä pohditun eräällä lähetysjärjestöjen yhteisellä lähetyskurssilla. Tähän yksinkertaiseen kysymykseen pelkistyy konkreettisesti ihmisen kaikkein suurin kysymys: mikä lopulta on tärkeää? Mikä on tärkeää elämässä ja – ennen kaikkea – mikä on kaikkein tärkeintä, kun täältä kerran lähden?

Kysymykseen annettiin erilaisia vastauksia. Jotkut olivat kauhuissaan, kun toisten mielestä tuolle kerjäläiselle olisi kerrottava Jeesuksesta. Eihän ihmisen hädänalaista tilaa saa käyttää hyväksi! Leipää ja inhimillistä huolenpitoa elämän viime hetkinä hän joidenkin mielestä olisi kaivannut. Onneksi leipä ja evankeliumi ovat harvoin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja.

Kaikessa ihmisten kohtaamisessa, erityisesti lähetystyössä lähellä ja kaukana, on aina pidettävä mielessä iankaikkisuuden todellisuus. Tämä elämä on kuitenkin vain silmänräpäys iankaikkisuuden rinnalla, ja iankaikkisuudessa on kaksi vaihtoehtoa. Kaikki eivät pääse taivaaseen. Miten siis toimisin lähimmäiseni iankaikkiseksi parhaaksi? Mitä eväitä hän tarvitsee, kun kerran lähtee tästä ajasta? Silloin ei pelkkä leipä ja inhimillinen empatia riitä. Jeesusta ja evankeliumia syntien anteeksiantamisesta hän tarvitsee vaikkei aina edes itse ymmärrä sitä.

Jos lähetystyö yksipuolistuu lähinnä kehitysyhteistyöksi tai sosiaalisen ja poliittisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseksi, tehdään vahinkoa Jumalan iankaikkisuutta varten luomille ihmisille. Näin pelkään jossain jo tapahtuneen. Kokonaisvaltaisen lähetystyön nimissä evankeliumi on siirretty pois keskiöstä marginaaliin, josta se on vähitellen haihtunut näkymättömiin.

Vuoden 1948 kristinopin aivan ensimmäinen kohta on yhä totta: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Sanansaattajan pääkirjoitus 6.3.2019

 

Laiskat luterilaiset

”Siitä yli mistä aita matalin, siitä ali mistä aita korkein, siitä läpi mistä aita huterin, olen kunnon luterilainen.” Näin eräs gospelyhtye aikoinaan sanoitti näkemystään luterilaisuudesta – tai tarkemmin sanottuna väärin ymmärretystä luterilaisuudesta. Keniassa oli vuosia sitten eräällä alueella herätystä. Luterilaiset kirkot täyttyivät ihmisistä. Ilmiötä tarkemmin analysoitaessa paljastui kuitenkin, että uudet tulokkaat olivat jo kristittyjä. He tulivat kirkoista, joissa edellytettiin kymmenysten maksamista, mutta kun luterilaisuudessa ei vaadittu mitään, he jättivät entiset kirkkonsa ja kääntyivät luterilaisiksi. On parempi olla luterilainen, kun ei tarvitse tehdä tai antaa mitään. Väärin ymmärretty luterilaisuus ruokkii ihmisen luontaista laiskuutta ja itsekkyyttä.

Luterilaisuuden kallein aarre on vapaan evankeliumin oppi. Pelastus on yksin armosta ilman tekoja. Jos se johtaa laiskaan kristillisyyteen, on jotain ymmärretty pahasti väärin. Kyllä hyvät teot kuuluvat luterilaisenkin kristityn tuntomerkkeihin. Tunnustuskirjat opettavat hyvistä teoista muun muassa näin: ”Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä” (Yksimielisyyden ohje, 4. Hyvät teot).

Oikeastaan vapaan evankeliumin opin tulisi johtaa mitä innokkaimpaan hyvän tekemiseen ja omastaan antamiseen. Saan tehdä hyvää ja antaa omastani vapaasta, iloisesta ja kiitollisesta sydämestä, kun minun ei tarvitse enää mittailla tekojeni määrää ja pelätä niiden riittämättömyyttä viimeisellä tuomiolla. Kun Jumala on jo antanut minulle kaiken, saan nyt kiitollisena antaa hänelle koko elämäni. ”Kaikki Jeesukselle, aamut ja päivät ja yöt, nuoret voimani parhaat, joutoni, toimeni työt . . . kaikki antanut mulle, Jeesuksen rakkaus on. Omansa kaikkeni jälleen iäti olkohon”, sanaili eräs toinen gospelyhtye Hilja Haahden sanoin aidon luterilaisuuden hengessä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 11.12.2019

Jäävuori sulaa

Onko kirkko hajoamassa? Vastaus kysymykseen voi olla kovin erilainen riippuen vastaajan kuvakulmasta. Suuressa kuvassa ylhäältä katsottuna voi näyttää siltä, että Suomen ev. lut. kirkko on monoliittinen rakennelma, jota mikään ei voi hajottaa. Ruohonjuuritasolla kokemus ja näkemys voi olla aivan toisenlainen, kun ystäväpiirissä yhä useampi on eronnut kirkon jäsenyydestä ja ehkä liittynyt jonkun toisen kirkon jäseneksi.

Suomen ev. lut. kirkko on kuin valtava jäävuori, joka kaukaa katsoen näyttää kyllä säilyttävän kokonsa ja muotonsa. Tarkemmin katsottuna se ilmastonmuutoksen seurauksena kuitenkin sulaa jatkuvasti, ja välillä siitä irtoaa pieniä palasia omiksi jäälautoikseen. Kirkon sulaminen tapahtuu runsaan 1% vuosivauhdilla. Viime vuosien aikana siitä on irronnut omaksi lautakseen Lähetyshiippakunta ja muutamia pienempiä ryhmiä, ja Esikoislestadiolaiset ry:n ja kirkko-jäävuoren välillä on vähintään paha murtuma.

Miten ilmastonmuutokseen suhtaudutaan? Malleja on ainakin kolme. 1. Kielletään koko asia. kyseessä on vain suuri huijaus. Ilmasto ei oikeasti lämpene eikä jäävuori sula. 2. Myönnetään ilmaston lämpenevän, mutta sanotaan ilmiön kuuluvan luonnon normaaliin käyttäytymiseen. Ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttama eikä sitä voi eikä tarvitse yrittää torjua. 3. Otetaan uhkakuvat tosissaan ja pyritään kaikin mahdollisin tavoin vähentämään ilmastonmuutosta, jotta maapallo säilyisi elinkelpoisena eikä jäävuori ainakaan kokonaan sulaisi.

Minkälaisiin hengellisen ilmaston tekoihin pitäisi ryhtyä, jotta Suomen ev. lut. kirkko ei sulaisi ja hajoaisi vaan voisi tulevaisuudessakin tarjota hengellisen kodin täällä asuville? Jeesus puhui kerran juuri tästä. Lähi-idän kontekstissä hän ei toisin puhunut jäävuorista ja niiden sulamisesta vaan talon rakentamisesta kestävälle perustalle. ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle” (Matt. 7:24). Kuulla Jeesuksen sanat ja tehdä niiden mukaan – siinä on ainoa oikea hengellinen ilmastoteko, joka voi pelastaa kirkkomme.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.11.2019