Usko ja konteksti

Arkkipiispanvaalin teologisessa paneelissa keskusteltiin muun muassa teologian kontekstuaalisuudesta, siis siitä, millä tavalla kulttuuriympäristö vaikuttaa teologiaan, vai vaikuttaako.

On varmasti niin, että eri aikoina ja erilaisten kulttuurien keskellä kristityt ovat ilmaisseet ja ilmaisevat uskoaan eri tavoin. Ei ole esimerkiksi olemassa yhtä oikeaa tapaa ylistää Jumalaa tai sanoittaa rukousta. Musiikki ja laulu ovat aina kuuluneet Jumalan kansan elämään, mutta vaikkapa afrikkalainen kristitty saattaa kummeksua suomalaista virsimelankoliaa, ja suomalainen kristitty taas vieroksuu villiä rummutusta jumalanpalveluksessa. Läntisessä maailmassa evankeliumin julistaminen keskittyy syyllisyyden kysymyksiin, kun taas Aasiassa keskeisempää on häpeän ja kunnian välinen jännite, ja Afrikassa etsitään Raamatusta vastauksia pelon kanssa painiskeleville. Uskonpuhdistuksen ajan teologisessa keskustelussa painopiste oli siinä, miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava. Tänään vähintään yhtä polttava kysymys on, onko Jumala olemassa.

Itse uskon sisältö on kuitenkin inhimillisen kulttuurin ulkopuolelta annettua ja kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteistä. Jumalan totuus on tullut ylhäältä lahjana. Jeesus Kristus on totuus, joka on sama eilen, tänään ja ikuisesti kaikissa erilaisissa kulttuureissa. Jumala on se joka hän on, eivätkä meidän ajatuksemme hänestä muuta häntä toisenlaiseksi. Juudas kehottaa meitä ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud.1:3), ja tässä on kyse nimenomaan uskon sisällöstä.

Uskon muuttumaton sisältö on kiteytetty uskontunnustuksiin. On hyvä, että jokaisessa jumalanpalveluksessa yhteen ääneen sitoudutaan yhteiseen ja muuttumattomaan uskoon. Näin kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet, ja tähän uskoon minäkin tahdon liittyä.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 2.2.2018

Raamatusta on kysymys

Reformaation juhlavuoden aattona tuntuu kurjalta, että kaikki kirkollinen keskustelu näyttää keskittyvän vain avioliittokysymykseen. Miten paljon tärkeämpää olisi keskustella vaikka jumalattoman vanhurskauttamisesta tai uskonvanhurskaudesta tai vaikka ehtoollisen reaalipreesensistä. Avioliittokeskustelukin voi kuitenkin johtaa uskonpuhdistuksen ydinteemoihin. Nimittäin, kun pintaa vähän raaputtaa, huomaa, että lopulta on kyse Raamatusta ja siitä, mitä Raamatusta ajattelemme. Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on vain huippu siinä jäävuoressa, jonka toinen huippu on ollut ja on yhä naispappeuskysymys. On kyse uskonpuhdistuksen Sola scriptura – yksin Raamattu –periaatteesta.

Käytävässä keskustelussa on merkillisellä tavalla asetettu Raamattu ja Kristus vastakkain. Kristuksen tahtoa ei enää etsitäkään Raamatusta. Eräässä aiheeseen liittyvässä puheenvuorossa jo kaksi ja puoli vuotta sitten eräs kirkkomme piispoista lehtiartikkelin mukaan lausui näin: ”Katolisessa kirkossa ihmisten ja Kristuksen välissä oli pyhimyksiä. Protestanttisissa maissa on vaarana, että ihmisen ja Kristuksen väliin tulee Raamattu.” Mietin, miten Kristus sitten kohdataan ja hänen tahtonsa saadaan selville ellei juuri Raamatun välityksellä. Miten voisin kohdata Kristuksen ohi Raamatun? Tunteissani? Kokemuksissani? Hurskaassa mielessäni? Tunneargumenttia avioliittokeskustelussa on paljon käytetty ja haluttu torjua sellaiset perustelut, joiden on sanottu edustavan kuollutta kirjainta. Mielessäni on alkanut kaikua Lutherin sana Tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” Melkeinpä toivoisin, että tämä Lutherin hurmahenkiä vastaan kirjoittama ajatus ei sopisi tähän keskusteluun, mutta ikävä kyllä se taitaa hyvinkin sopia. Millaiselle tielle luterilainen kirkkomme oikein on lähdössä luterilaisen uskonpuhdistuksen merkkivuotena?

Vastakkain halutaan asettaa myös Raamattu ja rakkaus. Mutta jos uskomme, että Raamattu on elämän antajan oma sana luoduilleen, eikö silloin juuri Raamattu anna meille ohjeet hyvään elämään. Oikeaa rakkautta ei välttämättä olekaan kaikenlaisen elämäntavan suvaitseminen, eikä hyvän elämän ohjeeksi kelpaa: ”Mikä tuntuu hyvältä eikä loukkaa ketään, on oikein.” Oikeaa rakkautta voikin olla rajojen asettaminen sellaiselle elämälle, joka lopulta tuhoaa ihmisen – rajojen asettaminen silloinkin, kun se tuntuu pahalta.

Tahdon tehdä työtä Raamatun, Kristuksen ja rakkauden puolesta, enkä suostu asettamaan näitä toisiaan vastaan.

Uusi tie 27.10.2016