A-talkin jälkipuintia

Olin muutama päivä sitten A-talkissa keskustelemassa siitä, tulisiko kirkon ruveta vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Urheilusuorituksen – ja miksei siis myös TV-keskustelun – jälkeen on hyvä arvioida, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Monen asian olisi voinut sanoa paremmin, monta sellaista asiaa olisi voinut tuoda esiin, jotka nyt jäivät pimentoon. Olisiko pitänyt selkeämmin sanoa synti synniksi? Ehkä. Olisiko pitänyt hanakammin tarttua vastapuolen merkilliseen ja kaiken suhteuttavaan raamatunlukutapaan? Ehkä. Olisiko pitänyt vahvemmin tuoda esille se, että olemme tekemisissä elävän ja pyhän Jumalan kanssa? Varmaan. Keskustelu kuitenkin meni niin kuin meni. Suora lähetys on suora lähetys, ja siinä aika on rajallinen. Kun erittäin hyvä ja tasapuolinen keskustelun isäntä vielä piti keskustelun hyvin aisoissa ja asiassa, ei jäänyt oikein tilaa sanoa kaikkea, mitä olisi halunnut sanoa. Selittelyä?

Ohjelmaa seuranneessa some-keskustelussa olen huomannut mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin, ne jotka kannattavat homoliittojen kirkollista vihkimistä arvioivat Laura Mäntylän ja Heikki Lepän olleen paljon vakuuttavampia kuin minä ja kanssani perinteistä avioliittonäkemystä puolustanut Juha Ahvio. Meidän tavallamme ajattelevat taas katsoivat minun ja Juhan voittaneen argumentoinnin 6-0. Jokainen väistämättä arvioi asiaa omasta taustastaan käsin, niin me kuin hekin.

Toiseksi, monet meikäläiset ovat kommentoineet, että Laura Mäntylä ja Heikki Leppä eivät pystyneet lainkaan argumentoimaan oman kantansa puolesta. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa. He harjoittivat itse asiassa hyvinkin voimakasta tunneargumentointia. Eräs tässä keskustelussa laajemminkin käytetty argumentti on: ”mikä tuntuu oikealta eikä loukkaa ketään, on oikein.” Tällainen argumentti vetoaa vahvasti ihmisiin, ja se on hyvinkin nykyisen moniarvoisen maailman mukainen. Kun ei ole mitään yhtä ja kaikille yhteistä oikeaa ja hyvää, on vain subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia. Tämä argumentti on kuitenkin kristillisen kirkon ja uskon kannalta tuhoisa. Kirkon usko on aina ollut ja tulee aina olemaan, että on olemassa Jumala, joka on ilmaissut tahtonsa, joka koskee kaikkia ihmisiä. On olemassa yksi kaikille yhteinen totuus, jota meidät on kutsuttu etsimään Jumalan sanasta. Sen totuuden edessä me kaikki kerran seisomme tekemässä tiliä elämästämme.

Keskustelun isäntä arvioi keskustelua siten, että Laura ja Heikki puhuvat ihmisestä ja minä ja Juha kirjasta (Raamatusta). Tämä jako ei ole aivan oikea, sillä silloin kun pidämme kiinni Raamatusta etsimme juuri ihmisen parasta. Uskomme, että Jumala tahto ja sen noudattaminen on iankaikkisuusnäkökulmasta parasta jokaiselle, ja taas siitä luopuminen johtaa rikkinäiseen elämään jo täällä ja lopulta iankaikkiseen eroon Jumalasta.

Rakastatko minua?

Seuraavan runsaan vuoden aikana Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tärkeiden kysymysten edessä. Uskoisin, että kun vuosi 2017 tulee päätökseen, kirkkomme ei ole enää aivan samanlainen kuin syksyllä 2016. Suomen ev. lut. kirkko joutuu lähitulevaisuudessa aivan erityisellä tavalla arvioimaan omaa olemustaan ja kutsumustaan kristillisenä kirkkona, osana Kristuksen yhtä, yhteistä ja apostolista kirkkoa.

Ensinnäkin uskonpuhdistuksen juhlavuosi 2017 ja siihen liittyvät lukemattomat pienemmät ja suuremmat juhlallisuudet, seminaarit, luennot, julkaisut, lehtikirjoitukset jne. vievät kirkkomme tarkastelemaan sitä, missä määrin se yhä edustaa samaa uskoa kuin Luther ja muut alkuajan reformaattorit aikoinaan. Tämän syksyn synodaalikokouksiin on kutsuttu kaikki kirkkomme papit ja lehtorit muun muassa keskustelemaan kirjasta Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna joudumme kysymään, vieläkö Suomen ev. lut. kirkon johtavana periaatteena käytännössä on ”Yksin Raamattu”, ja vieläkö sen julistuksen keskuksena on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Parhaassa tapauksessa uskonpuhdistuksen juhlavuosi voisi merkitä paluuta raikkaalle ja innostavalle alkulähteelle ja luterilaisuuden kalliiden aarteiden uudelleenlöytämistä ja käyttöönottoa. Uusi uskonpuhdistus on mahdollinen, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Pahemmassa tapauksessa uskonpuhdistuksen ajan Raamattuun vetoamista ja armonopin puolesta kiivailua muistellaan historiallisesti mielenkiintoisena episodina, jolle tänään, 500 vuotta myöhemmin, voidaan hyväntahtoisesti hymähdellä ja todeta: ”Se oli silloin, tänään on tänään. Ajat ovat muuttuneet ja uudet tuulet puhaltavat.”

Toiseksi, keväällä 2017 voimaan tuleva uusi avioliittolaki asettaa kirkon uuden tilanteen eteen. Keitä Suomen ev.lut. kirkon papit lain tultua voimaan vihkivät, vai vihkivätkö enää ketään? Aiheesta on jo kirjoiteltu kiivaasti lehdistössä ja väitelty sosiaalisessa mediassa, siitä on ehditty keskustella useammassakin kirkolliskokouksen istunnossa, ja ensi marraskuussa kokoontuvassa kokouksessa keskustelu varmaankin kiihtyy entisestään. Itse asia on jo sinällään vakava, mutta vielä vakavammaksi sen tekee se, että nyt kysytään, ketä tai mitä meidän kirkkomme kumartaa? Kumpi saa ohjata kirkkomme päätöksentekoa, Jumalan sana vai ajan henki. Ajattelen, että tämän kysymyksen edessä Jeesus kysyy meiltä kuten kerran Pietarilta: ”Rakastatko minua?” (Joh. 21:16). Kirkkomme vastaus tähän kysymykseen ratkaisee sen, saako se vielä uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkeenkin olla ruokkimassa ja kaitsemassa Jeesuksen omia.

Suomen ev. lut. kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkakin osa kirkon viranhaltijoista, jopa kaikkein korkeimmista, toivoisi kannan muuttuvan. Jos kirkkomme kuitenkin pitäytyy perinteisessä kannassaan, kuten toivon ja uskon sen ainakin toistaiseksi tekevän, joutuvat kirkon päätöksentekijät julkisen myllytyksen kohteiksi. Pahimmin median ja julkisuuden maalitauluiksi joutunevat ne piispat, jotka ovat päätöksiä tehtäessä kannattaneet perinteistä ja raamatullista avioliittonäkemystä. He kantavat silloin sitä ristiä, joka piispalle kuuluu, ja he tarvitsevat silloin erityisen tukemme ja rukouksemme.

”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17). Olkoon tämä kirkkomme vastaus Herran kysymykseen, ja olkoon kirkkomme sitten valmis kantamaan sitä ristiä, jonka Kristuksen seuraaminen tuo tullessaan.

Kulmakivi 4/2016

 

Luuk 2:22-33

Paavali kirjoittaa kirjeessään galatalaisille: ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi” (Gal. 4:4). Luukkaan evankeliumin katkelma opettaa meille saman asian, kun kertoo, miten Maria ja Joosef tuovat runsaan kuukauden ikäisen Jeesuksen Jerusalemiin. Maria ja Joosef olivat hurskaita juutalaisia ja halusivat noudattaa Mooseksen lakia, ja siksi Jeesus-lapsi tuotiin Jerusalemin temppeliin ja pyhitettiin Herralle. Jos sitä ennen Jeesus oli ympärileikattu kahdeksan päivän ikäisenä (Luuk. 2:21). Jeesuksen elämässä Jumalan laki siis toteutui aivan alusta asti, ja koko elämänsä hän oli kuuliainen Jumalalle ja Jumalan laille. Kuitenkin hän lopulta kuoli saman Jumalan lain kiroamana. Paavali opettaa meille, miksi näin piti käydä: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun’” (Gal. 3:13). ”Meidän sijastamme” on koko kristillisen uskon ydinlause.

Temppelissä pyhä perhe kohtaa vanhan Simeonin. Simeon on Johannes Kastajan ja Hannan (Luuk. 2:36-38) ohella viimeisiä Vanhan liiton profeettoja. Vanhan testamentin profeettojen tavoin Simeon oli saanut Jumalalta lupauksen messiaasta, ja vieläpä siitä, että hän itse saisi vielä ennen kuolemaansa omin silmin nähdä Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tulee temppeliin juuri oikeaan aikaan, kun Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi ovat siellä. Mutta mistä Simeon tunnisti Jeesuksen? Temppelialueella oli varmaan paljon väkeä, ja väkijoukon keskeltä Simeon huomaa pienen sylivauvan, jonka tunnistaa Jumalan lupaamaksi messiaaksi. Inhimillisin silmin hän ei voinut nähdä Jeesus-vauvassa mitään erikoista. Jeesuksen pään ympärillä ei ollut sädekehää, kuten joissain kirkkomaalauksissa. Tarvittiin uskon silmät, Jumalan Hengen antama erityinen näkökyky, näkemään Jumalan näkymättömän maailman todellisuus. Samoin me tarvitsemme uskon silmät näkemään ristiinnaulitussa Jeesuksessa Jumalan Pojan, joka sovittaa meidän ja koko maailman synnin. Tarvitsemme Hengen antaman kyvyn kuulemaan Raamatun sanassa Jumalan puheen, sekä näkemään kastevedessä armon lähteen ja siunatussa leivässä ja viinissä Kristuksen todellisen ruumiin ja veren. Siitä hengellisestä näkökyvystä kirjoittaa apostoli Paavali: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut” (Ef. 1:17-18), ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).

Kristuksen kohtaaminen johti vanhan Simeonin ylistämään Jumalaa. Simeon tunsi hyvin Raamattunsa, ja niinpä hänen ylistyksensäkin nousee Vanhan testamentin pohjalta. Erityisesti profeetta Jesaja näyttää olleen Simeonille läheinen. Jesaja puhuu useammankin kerran siitä, että Herran palvelija, messias, ei ole ainoastaan Israelin kansan pelastaja, vaan myös kaikkien kansojen valo (Jes. 42:6; 49:6; 52:10). Vaikka Uudessa testamentissa maailmanlähetyksen aika alkaa varsinaisesti vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, ovat sen idut nähtävissä jo paljon aikaisemmin. Jumalan Hengen valaisemana profeettana Simeon näkee jo pienessä Jeesus-lapsessa koko maailman Vapahtajan, joka kerran sovittaa koko maailman synnin ja jota julistetaan kaikessa maailmassa kaikille kansoille.

Kohdattuaan Jeesuksen Simeon sai rauhan sydämeensä. Nyt hän saattoi turvallisin mielin lähteä tästä elämästä. Kuolema on ihmiskunnan suurin vihollinen, ja sen edessä useimmat pelkäävät. Moni pitää viimeiseen asti kiinni elämänsä rippeistä ja tahtoo kieltää kuoleman todellisuuden, koska se on liian kammottava. Jeesuksen kohdannut saa kuitenkin lähteä rauhassa, onhan Jeesus kukistanut kuoleman. Siksi Jeesukseen uskovalle kuolema on vain ovi uuteen ja parempaan elämään. Tai kuten joku on asian ilmaissut: kuolema on kuin portsari, joka riisuu meidän päältämme tämän ajallisen, risan vaatteen ja päästää meidän sisään elämään, jonne ei itse voi koskaan tulla.

Ville Auvinen