Kaanaa – Suomi

”Jumalaton syntinen vanhurskautetaan Kristuksen sovitustyön perusteella.” Selvää suomen kieltä, eikö totta? Ehkä. Riippuu siitä, keneltä kysyy. Ikänsä kristillisissä piireissä liikkuneelle tuo lause lienee peruskauraa, mutta miten sen mahtaa ymmärtää jo toisessa tai kolmannessa sukupolvessa kirkosta vieraantunut tavallinen suomalainen, jonka rippikoulukin jäi käymättä, kun ilmoittautumispäivänä satoi liian rankasti vettä. Tarkoittaako ”jumalaton” ehkä samaa kuin ateisti? ”Vanhurskautetaan” viitannee jotenkin vanhaan ja hurskaaseen, ja sovitustyöllä saattaisi olla jotain tekemistä vaatteiden sovittamisen ja siis räätälin työn kanssa.

Luther kirjoitti liittyen Raamatun kääntämiseen: ”. . . täytyy kysyä perheen äidiltä, kadulla leikkiviltä lapsilta, torilla liikkuvalta tavalliselta mieheltä ja kuunnella tarkkaan, miten he puhuvat, ja kääntää sen mukaan, niin silloin he ymmärtävät ja huomaavat, että heidän kanssaan puhutaan saksaa.” Lutherille oli siis tärkeää, että tavalliset suurta oppia vailla olevat saksalaiset ymmärtäisivät Raamattua ja yleensäkin kirkossa puhuttua kieltä. Olihan Jumala nimenomaan halunnut puhua ihmisille heidän omalla kielellään.

Kun lähetystyöntekijä valmistautuu työhönsä uuden kulttuurin keskellä, hän opiskelee paikallisen kielen, jotta voisi julistaa evankeliumia ymmärrettävällä tavalla. Olisiko meidän, jotka todistamme Kristuksesta suomalaisille, syytä opetella puhumaan sitä kieltä, jota he puhuvat? Osaammehan me kyllä heidän kanssaan keskustella vaikkapa jääkiekosta, ruokaresepteistä ja televisiosarjoista, mutta kun keskustelun aihe siirtyy taivaallisiin, vaihdamme kieltä ja alamme puhua kaanaata, ja keskinäinen ymmärrys vaikeutuu tai katkeaa kokonaan.

Kaanaan kielen suomentamisessa on sama haaste, ja ehkä vielä merkittävästi suurempi, kuin missä tahansa käännöstyössä: käännös ei koskaan ihan täysin vastaa sisällöltään alkuperäistä tekstiä. On niitä hengellisen kielenkäytön sanoja, joita on varsin vaikea kääntää selkosuomeksi. Millä sanalla voisi korvata vaikkapa sanan ”armo”, ilman että merkitys latistuu. Äärimmillään jotkut haluaisivat luopua jopa sanan ”Jumala” käytöstä, mutta voiko Jumalasta puhua ilman että puhuu Jumalasta?

Haaste on vaativa, mutta se on syytä ottaa vastaan ja siihen kannattaa paneutua. Alkupalaksi annan sinulle – ja itselleni – harjoitustehtävän: Miten alussa olevan Jumalattoman vanhurskauttamista koskevan lauseen voisi sanoa ymmärrettävällä suomella ilman, että sen sisältö muuttuu?

 

Uusi tie helmikuu 2017

Missä on kirkkoni?

Kolme vuotta lähetystyössä Sambiassa antoi koko aikaisemman elämänsä Suomessa eläneelle ja Suomen ev. lut. kansankirkossa uskoaan harjoittaneelle uuden näkökulman siihen, mikä kirkko on. Sambiassakin on toki muutamia suuria miljoonien jäsenten kirkkoja, mutta niiden lisäksi satoja tai ehkä jopa tuhansia pieniä kirkkoja – oma kirkko joka kadunkulmassa. Niiden jäsenet kokoontuvat sankoin joukoin sunnuntaisin (tai seitsemännen päivän adventistit lauantaisin) omiin jumalanpalveluksiinsa. Laulu raikuu ja mitä merkillisimmät soittimet itsetehdyistä rautalankabassoista erotuomarin pilleihin säestävät rytmikästä musiikkia.

Luterilainen kirkko on Sambiassa yksi pienistä kirkoista. Tai oikeastaan Sambiassa on kolmekin luterilaista kirkkoa, jokaisella vähän erilainen taustansa ja historiansa. Siinä kirkossa, jonka työyhteydessä me olimme, on parisenkymmentä seurakuntaa ja niissä muutama tuhat jäsentä. Kuuluminen johonkin kirkkoon ei ole kovinkaan byrokraattinen asia. Kirkon jäsenrekisterejä ehkä periaatteessa on, mutta niiden ajantasaisuus on afrikkalaisen suurpiirteistä. Virallista kuulumista tärkeämpää on aktiivinen ja säännöllinen osallistuminen yhteisiin kokoontumisiin, ja niin sen soisi olevan Suomessakin. Liian paljon meillä tuijotetaan kirkkoonkuulumislukuihin ja tuskaillaan sitä, miten vuosittain kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaa muutama kymmenen tuhatta. Samaan aikaan vain muutama prosentti suomalaisista käy aktiivisesti kirkossa, ja siitä ei kovin äänekkäästi kanneta huolta.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on hyvä palauttaa mieliin, mitä me luterilaiset virallisesti opetamme kirkosta: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus, VII artikla). Kirkko on siis ensinnäkin yhteisö. Seurakunnan jäsenrekisteriä on vaikea pitää yhteisönä. Ymmärrän yhteisön olevan joukko ihmisiä, jotka tulevat yhteen. Vieläpä tämä yhteisö tunnustuksemme mukaan koostuu pyhistä ihmisistä, eli Kristuksen pyhittämistä, siis häneen uskovista. Ja vielä, tuossa yhteisössä saarnataan puhdasta evankeliumia ja toimitetaan kaste ja ehtoollinen Kristuksen asetuksen mukaan. Kirkossa on siis kyse ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuvista uskovista, jotka tulevat kuulemaan Jumalan sanaa, ja ovat siten Jeesuksen nimessä koolla. Silloin myös Jeesus on heidän keskellään lupauksensa mukaan. Siinä Kristuksen yksi, yhteinen ja apostolinen kirkko tulee näkyväksi.

Minun kirkkoni on se paikka, jossa saan yhdessä muiden uskovien kanssa kuulla evankeliumia ja polvistua Herran pöytään vastaanottamaan hänen ruumiinsa ja verensä. Aivan konkreettisesti minun kirkkoni on erään herätysliikkeen messuyhteisö Turussa. Missä on sinun kirkkosi?

Ville Auvinen

Julkaistu kolumnina Elämä-lehdessä 2/2017