Henkilöseurakunnat ja maistraatin tietokoneet

Parisen viikkoa sitten istuin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta, jossa esitettiin, että seurakunnan luottamushenkilön kotiseurakunta voisi säilyä vaalikauden loppuun asti, vaikka hän muuttaisi seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen. Näin hän voisi säilyttää luottamushenkilöpaikkansa. Keskustelussa useat valtuutetuista suhtautuivat aloitteeseen hyvin varauksellisesti. Syynä oli se, että maistraatin väestökirjanpito-ohjelmisto ei kuulemma taivu sellaiseen, se kun automaattisesti määrittelee henkilön seurakunnan osoitteen mukaan.

Viime vuosina on paljon keskusteltu henkilöseurakuntamallista nykyisen paroikiaalisen eli asuinpaikan mukaan määräytyvän seurakuntaan kuulumisen rinnalle tai tilalle. Henkilöseurakuntamallissa kirkon jäsen saisi itse päättää, mihin seurakuntaan hän tahtoo kuulua. Jos vielä erilaisten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen voitaisiin katsoa olevan todellisia Suomen ev.lut. kirkon seurakuntia, joihin voisi myös virallisesti kuulua, vallitsisi kirkossa positiivinen valinnanvapaus. Moni haluaisi myös paperilla kuulua siihen seurakuntaan tai yhteisöön, jonka toimintaan aktiivisesti osallistuu.

Asiasta siis keskustellaan, ja aikaisemmin ehdottoman kielteiset kannat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin vähän avoimemmiksi. Mutta kaatuuko koko hyvä ajatus lopulta maistraatin tietokoneohjelmistoon?

Kirkon ja valtion läheisellä yhteydellä on varmasti paljon hyviä puolia molempia osapuolia ajatellen. Jos kuitenkin käy niin, että valtiokytkökset alkavat määritellä kirkon toimintaa, sitä mikä kirkossa on mahdollista ja mikä ei, ja erityisesti, jos ne alkavat vaikuttaa kirkon teologiaan tai eettiseen kannanmääritykseen, on aika miettiä kirkon ja valtion suhdetta uudestaan. Kirkon täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä oman uskonsa ja tunnustuksensa varassa. Henkisesti ja hengellisesti vapaalla kirkolla on paljon annettavaa sille yhteiskunnalle, jonka keskellä se elää, mutta jos vääränlaiset kytkökset sitovat kirkon kädet ja tukkivat suun, käy suola mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi.

Uusi Tie 25.2.2016

Armon horisontit, osa I

Viime viikolla Suomen ev.lut. kirkon pappien ja lehtorien postiluukusta kolahti uunituore synodaalikirja. Papit ja lehtorit kutsutaan ensi syksynä hiippakunnittain synodaalikokoukseen, ja perinteisesti kokouksen eräs osio on keskustelu kokousta varten kirjoitetusta kirjasta. Tämänkertainen kirja Armon horisontit on artikkelikokoelma, joka johdattaa tulevan uskonpuhdistuksen – tai reformaation – juhlavuoden tematiikkaan. Seuraavien päivien aikana esittelen ja arvioin tällä blogipalstalla kirjan artikkeleja.

Kirjan ensimmäinen artikkeli on piispa Jari Jolkkosen kirjoittama ”Luterilaisen reformaation synty ja keskeiset vakaumukset”.  Artikkelin alkupuoli kertaa luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyhistorian vuodesta 1517, jolloin Luther julkaisi 95 teesiä anekauppaa vastaan, vuoteen 1580, jolloin julkaistiin Yksimielisyyden kirja eli kaikkien tunnustuskirjojen kokoelma. Jolkkonen on kiteyttänyt vajaaseen kahteenkymmeneen sivuun reformaation syntyhistorian keskeiset vaiheet: Teesien julkistaminen, Wormsin valtiopäivät, Lutherin Wartburgin linnassa viettämä aika, Invocavit-viikon saarnat Wittenbergissä, ehtoolliskiista Sveitsin uskonpuhdistajien kanssa, Augsburgin tunnustuksen julkistaminen ja sen merkitys, Schmalkaldenin sota, aitoluterilaisten ja filippistien välinen jännite ja lopulta Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje. Artikkelin tämä osa on erittäin hyvä ja helppolukuinen 1500-luvun kirkkohistorian kertauskurssi.

Artikkelin toinen osa käsittelee artikkelin otsikon mukaisesti luterilaisuuden keskeisiä vakaumuksia. Tosin ensin saa merkittävän tilan keskustelu tulevan juhlavuoden ekumeenisesta luonteesta sekä luterilaisuuden nykytilasta maailmassa. Jolkkonen nostaa esiin sen usein toistetun seikan, että luterilaisuuden syntysijoilla luterilainen kirkko menettää jatkuvasti kannatustaan, kun taas Aasiassa ja varsinkin Afrikassa luterilaiset kirkot kasvavat voimakkaasti. Ajatuksiani herätti Jolkkosen esittämä vertailu kahden naapurivaltion välillä: luterilaisuuden syntyseutuja, entisen Itä-Saksan aluetta, luonnehditaan Guardian-lehdessä ”jumalattomimmaksi paikaksi maan päällä”, kun taas sen naapurimaa, katolilainen Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen joutui sekin kommunismin vaikutuksen alaiseksi, on eräs vahvan jumalauskon kärkimaista. Jolkkonen esittää kysymyksen, miksi näiden kahden maan välillä on näin merkittävä ero, mutta ei vastaa kysymykseen. Itse mietin, että voisiko syynä olla liberaali-protestanttisen luterilaisuuden yritys säilyä yhteiskunnan silmissä uskottavana, mikä onkin tehnyt siitä hajuttoman ja mauttoman ja siten uskottavan sijasta merkityksettömän.

Luterilaisuuden keskeisistä vakaumuksista Jolkkonen käsittelee Jumalan kolmiyhteyttä, Jeesuksen Kristuksen keskeisyyttä julistuksessa ja Raamatun keskuksena, armonvälineiden merkitystä, Pyhää Henkeä kirkon kokoajana ja hyvien tekojen tekemiseen kutsuvana, yleisen pappeuden ja pappisviran välistä suhdetta, luterilaista kutsumuskäsitystä, Raamatun merkitystä ylimpänä ohjeena, järjen ja tiedon merkitystä, kasvatustyön tärkeyttä, luterilaista kirkkomusiikkia ja virsilaulua ja lopuksi kärsimyksen ja toivon kysymystä. Teemoja esitellessään Jolkkonen samalla korjaa muutamia pitkään eläneitä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi puhutaan ”luterilaisesta työmoraalista”, joka näyttäytyy ilottomana puurtamisena. Ajatus perustuu Max Weberin tutkimuksiin, joka alun perin puhui protestanttisesta työmoraalista ja viittasi sillä lähinnä kalvinisteihin ja Englannin uudestikastajiin, ei luterilaisiin. Toinen väärinymmärrys, jonka Jolkkonen oikaisee, on Richard Hawkinsin väite, että Luther olisi suhtautunut negatiivisesti järkeen ja sanonut että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Jolkkonen osoittaa, että Luther päin vastoin piti järkeä ihmisen suurimpana kykynä – suorastaan jumalallisena.

Erääseen Jolkkosen tekstistä nousevaan ajankohtaiseen asiaan haluan tarttua. Jolkkonen kirjoittaa liittyen kirkko-oppiin: ”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan”. Luulen, että valtaosa kirkosta eroavista on jo pitkään elänyt erossa armonvälineiden yhteydestä. Tässä suhteessa kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen ei suurestikaan vaikuta heidän elämäänsä. Pieni joukko kirkosta eroavista taas on niitä, jotka eroavat siksi, että katsovat Suomen ev.lut. kirkon olevan liian maallistunut. Heistä monet, ellei jopa valtaosa, on ollut aktiivisia armonvälineiden käyttäjiä, eikä kirkon virallisesta jäsenyydestä eroaminen vaikuta siihen. Heillä on jumalanpalvelusyhteisönsä, jossa he saavat kuulla evankeliumin saarnaa ja nauttia ehtoollisen, vaikka eivät enää olekaan Suomen ev.lut. kirkon virallisia jäseniä. Oikea kirkko on loppujen lopuksi ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA VII), ja ”sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen'” (Schmalkaldenin opinkohdat 3:XII). En olisi niinkään huolissani niistä, jotka ovat todellisia vaikka eivät ehkä virallisia kirkon jäseniä. Enemmän minua huolestuttavat viralliset mutta eivät todelliset.

 

 

 

 

Ensimmäisen kirkolliskokousviikon satoa

Ensimmäinen kirkolliskokousviikkoni on takana. Viikon tärkeimpänä antina oli tutustuminen moniin  kirkon päättäjiin, joille niin kirkko kuin Raamattukin ovat rakkaita. Heidän kanssaan on hienoa tehdä yhteistyötä seuraavat neljä vuotta.

Minut valittiin käsikirjavaliokuntaan. Etukäteen näyttää siltä, että valiokunnallamme ei tule olemaan paljon työtä kuluvan kauden aikana, mutta voihan olla, että kirkolliskokoukseen tulee aloitteita, jotka jollain tavalla koskevat kirkollisia kirjoja (kirkkokäsikirjat, virsikirja), ja silloin meiltä pyydetään mietintö tai lausunto.

Ensimmäisellä kokousviikolla käytiin lähetekeskustelua toimintakertomusten lisäksi lähinnä kolmesta teemasta. Erään aloitteen mukaan seurakuntavaalien ajankohta pitäisi muuttaa pois isänpäivästä. Yleisvaliokunnan asiasta antaman mietinnön mukaan vaalipäivän voisi muuttaa viikolla myöhemmäksi, ja asia lähetettiin kirkkohallituksen valmisteltavaksi. Viikko isänpäivän jälkeen on varmaan sinänsä ihan hyvä vaalipäivä, mutta eräs pieni mutta siinä on. Sinä sunnuntaina tuhannet aktiiviset äänioikeutetut (ikäraja 16 vuotta) seurakuntalaiset ovat pois omasta seurakunnastaan Maata Näkyvissä -festareilla Turussa. Onneksi heidän on mahdollisuus äänestää ennakkoon.

Toinen keskustelua herättänyt aloite oli minun käsialaani, ja sain siihen itseni lisäksi 17 allekirjoittajaa. Aloitteen mukaan kirkon olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta kirkon työntekijöillä olisi tulevaisuudessa nykyistä enemmän missiologian tuntemusta eli lähetystietoisuutta. Aloite lähetettiin yleisvaliokuntaan käsiteltäväksi.

Eniten keskustelua herättänyt aloite (60 puheenvuoroa) oli otsikoltaan ”Selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta”. Aloitteessa ei siis vielä esitetty, että kirkon tulisi nyt luopua vihkioikeudesta, vaan että olisi selvitettävä, mitä vihkioikeudesta luopuminen merkitsisi. Keskustelu oli vilkasta ja kosketti laajemminkin kysymystä siitä, mitä uuden avioliittolain voimaantuleminen merkitsee kirkolle. Koin, että keskustelu oli myrskyvaroitus siitä, mitä jatkossa tämän vaalikauden aikana seuraa. Mielenkiintoista oli, että eri puolilta kirkollista kenttää kuului kannatusta sille, että kirkon olisi harkittava vihkioikeudesta luopumista.

Itse ajattelen, että vaikka teologisesti ei ole mitään estettä sille, että luovuttaisiin kirkon pappien virkamiesoikeudellisesta tehtävästä vihkiä ihmisiä avioliittoon, tässä tilanteessa en kuitenkaan vielä kannata sitä. Ajattelen, että kun samaa sukupuolta olevien vihkimisiä aletaan toteuttaa maistraateissa, olisi kirkon annettava julkinen todistus siitä, mikä on Jumalan tahdon mukainen avioliitto ja jatkettava avioliittoon vihkimisiä perinteisellä tavalla. Niin varmaan tulevat toimimaan muutkin kristilliset kirkot, joilla Suomessa on vihkioikeus, ja tässä asiassa olisi kristittyjen hyvä antaa yhteinen todistus.

Herätys!

Kirkko elää herätyksestä. Perinteiset herätysliikkeet ovat jo parisen vuosisataa elävöittäneet Suomen kirkkoa ja seurakuntia rakentaen ruohonjuuritason seurakuntaelämää ja käyden välillä kovaakin dialogia kirkon valtarakenteiden kanssa. Puolin ja toisin tuomioitakin on langetettu, milloin tuomiokapituleissa, milloin tulisieluisten julistajien saarnoissa.

Missä ovat herätykset tänään? Joku on joskus kuvannut herätysliikkeen elinkaarta näin: ensin on herätys ja syntyy herätysliike. Sitten perustetaan kustannusyhtiö. Ajallaan herätys loppuu, liike pysähtyy ja jäljelle jää – kustannusyhtiö. Suomalaiset herätysliikkeet eivät sentään vielä ole tulleet elinkaarensa päähän, vaikka kustannusyhtiöt ovatkin näkyvä osa niiden toimintaa. Tosin erään edustaja sanoi vastikään herätyksen pelon vaivaavan omaa herätysliikettään. Herätyskammoinen herätysliike – aikamoinen kummajainen!

Joitakin vuosia sitten Nokia-mission ylle yritettiin sovittaa uuden herätysliikkeen viittaa. Tänään Nokia-kirkosta – tai Uuden toivon seurakunnista, kuten he itseään nykyään kutsuvat – ei paljon kuulla. Jotkut haluavat nähdä Luther-säätiön uutena tunnustuksellisena luterilaisena herätysliikkeenä. Taitaa vain olla niin, että säätiön messuyhteisöjen jäsenistä suuri(n) osa on muualla herätykseen ja uskoon tulleita, jotka ovat sitten kirkkopoliittisista syistä löytäneet tiensä säätiöön. Hengen uudistus kirkossamme yrittää puhaltaa henkeä (ja Henkeä) kirkkoomme, mutta toistaiseksi tulos on ollut jokseenkin vaatimaton. Kollegani sanoi vastikään, että Suomen suurin herätysliike tällä hetkellä on Suomen ev.lut. kirkko, koska suurin osa uskoontulemisista tapahtuu seurakuntien rippikouluissa.

Mutta mitä tapahtuisi, jos Jumala antaisi vielä sellaisen herätyksen, johon päivälehtien pääkirjoitukset eivät voisi olla viittaamatta, josta iltapäivälehtien lööpit kertoisivat mehukkaita yksityiskohtia ja joka nostaisi Suomen talouden suosta, kun herätykseen tulleet kansalaiset tunnustaisivat talousrikoksiaan ja maksaisivat korkoineen maksamatta jääneet verovelat? Sopisiko uusi viini vanhoihin leileihin vai pitäisikö sen etsiä uudet säilytysastiat? Olisiko meillä tarpeeksi rakkautta toivottaa avosylin tervetulleiksi ne yli-innokkaat Jeesukseen rakastuneet vastauskoontulleet, jotka tullessaan ihmettelisivät meidän penseyttämme ja palamattomuuttamme? Olisiko meillä kärsivällisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät voisi ymmärtää meidän perinnäissääntöjämme ja vaikka sitä, miksi kirkkoon tullaan ylistämään Jumalaa melankolisen ja laahaavan virsilaulun tahdissa kummallisen urkumusiikin säestyksellä? Suvaitsisimmeko me sitä, että kirkon takaosassa – tai ehkä ihan etupenkeissä – leijuisi tupakan ja viinan lemu, kun maan hiljaisimmatkin haluaisivat tulla osallisiksi Jumalan hyvyydestä. Olisiko meillä kirkon työntekijöillä tarpeeksi intoa hoitaa herätystä ja heränneitä, kun kirkon ovia ei voisikaan sulkea klo 20.30, vaan ihmiset haluaisivat laulaa ja rukoilla ja saada sielunhoitoa pikkutunneille asti?

Herra, anna meille herätys, ja aloita se meistä!

Kotimaa 16.1.2014

 

Liity sivuston seuraajaksi oikeasta alakulmasta

Ensimmäinen edustaja-aloite

Tein tänään kirkolliskokousurani ensimmäisen edustaja-aloitteen mielestäni erittäin tärkeästä asiasta:

ASIA: Kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus

Taustaa: Muun muassa Kirkon lähetystyön keskuksen taholta on viime aikoina kiinnitetty huomiota siihen, että kirkon pappisvirkaan voi pätevöityä ilman minkäänlaisia missiologian opintoja. Sama koskee kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan pätevöityviä. Tästä johtuen kirkossa on viroissa pappeja ja nuorisotyönohjaajia, joille lähetystyön kysymykset ovat varsin vieraita, vaikka lähetystyö on kirkon perustehtävä. Pastoraalikoulutukseen kuuluu viiden opintopisteen jakso Diakonia, missio ja globaali vastuu, mikä ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, koska pastoraalitutkinto suoritetaan yleensä vasta kun on jo oltu jonkin aikaa – ehkä vuosia – seurakuntavirassa, eivätkä kaikki välttämättä suorita pastoraalitutkintoa lainkaan. Nuorisotyönohjaajille vastaavaa jatkokoulutusta ei ole tarjolla.

Esitys: Suomen ev.lut. kirkko ryhtyy sellaisiin toimenpiteisiin, että tulevaisuudessa jokaisella kirkon virassa toimivalla papilla ja nuorisotyönohjaajalla on perustiedot missiologiasta. Samoin kuin pappisvirkaan vihittäviltä edellytetään seurakuntaharjoittelun suorittamista, voitaisiin heiltä edellyttää myös määrätty määrä missiologian opintoja. Samaa edellytystä voisi soveltaa myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan valmistuviin. Kirkko voisi vastata koulutuksesta joko itse tai yhteistyössä kouluttavien oppilaitosten tai kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.

Jumalalla on kaikki langat käsissään

Elämme sekavan ja ristiriitaisia tunteita herättävän ajan keskellä. Eurooppa on muuttumassa. Valtavat ihmismäärät eri puolilta maailmaa tulevat Eurooppaan, ja monet ovat huolissaan, miten käy eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskuntarauhan? Vaikka nämä kysymykset ovat polttavampia Keski-Euroopassa, ovat ne ajankohtaisia jo Suomessakin. Jotkut pelkäävät, että Islam valtaa Euroopan. Miten meidän sitten käy? Toiset taas iloitsevat siitä, että lähetyskenttä tulee meidän luoksemme. Poliittiset levottomuudet ja sodat eri puolilla maailmaa huolestuttavat. Myös kirkollinen elämä on myllerryksessä. Suuret joukot eroavat Suomen ev.lut. kirkon jäsenyydestä. Jotkut eroavat siksi, että kirkon usko ja tunnustus ei merkitse heille enää mitään. Toiset taas eroavat juuri siksi, että kirkon tunnustus merkitsee heille niin paljon. Aika merkillistä aikaa me elämme. Avioliitosta keskustellaan. Onko avioliitto vain miehen ja naisen välinen vai ehkä kahden miehen tai kahden naisen välinen asia? Eduskunta on tehnyt asiasta oman päätöksensä, joka tulee voimaan ajallaan, ja nyt odotetaan, miten kirkko reagoi. Monet ihmiset näiden kysymysten keskellä pyörittelevät päätään ja ovat ahdistuneita. Millainen tämä meidän aikamme oikein on? Mihin tämä kaikki johtaa? Miten meidän käy tämän kaiken keskellä?

Ilmestyskirjan luvussa viisi Johannes saa nähdä seuraavanlaisen näyn: Minä näin, että valtaistuimella istuvan oikeassa kädessä oli kirjakäärö. Se oli kirjoitettu täyteen molemmin puolin ja sinetöity seitsemällä sinetillä. Ja minä näin mahtavan enkelin, joka kuulutti kovalla äänellä: ”Kuka on arvollinen avaamaan kirjan ja murtamaan sen sinetit?” Mutta ei ollut ketään, ei taivaassa, ei maan päällä eikä maan alla, joka olisi kyennyt avaamaan kirjan tai edes katsomaan siihen. Minä itkin katkerasti, kun ei löytynyt ketään, joka olisi ollut arvollinen avaamaan kirjan tai katsomaan siihen. Mutta yksi vanhimmista sanoi minulle: ”Älä itke. Juudan heimon leijona, Daavidin juuriverso, on saanut voiton! Hän avaa kirjan ja murtaa kaikki seitsemän sinettiä.” Ajattelen, että tuo kirjakäärö Jumalan kädessä pitää sisällään Jumalan suunnitelman maailman historiaa varten. Jumala on suunnitellut kaiken etukäteen, ja kaikki on kirjoitettuna kirjakääröön. Mutta Johannes itkee. Kuka voi avata kirjakäärön ja toteuttaa Jumalan suunnitelman? Entä jos se jääkin vain suunnitelmaksi? Sitten Johannekselle tuodaan evankeliumi: Älä itke, Jeesus on jo saanut voiton. Kaikki Pahan vallat on kukistettu, ja sen tähden hänellä, joka istuu Jumalan oikealla puolella, on valta avata kirjakäärön seitsemän sinettiä ja toteuttaa Jumalan suunnitelma. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki se hämmentävä ja pelottava, mikä meidän ympärillämme tapahtuu, on kirjoitettu Jumalan suunnitelmaan. Emme ehkä ymmärrä, miksi Jumalan suunnitelmien pitää käydä tällaisten aikojen läpi, mutta niin Jumala on jostain syystä asiat suunnitellut, ja kun luemme Ilmestyskirjaa eteenpäin, näemme, millainen loppu tällä kaikella on. Lopussa kaikki päättyy uuteen luomiseen, kaikki kyyneleet pyyhitään pois Jumalan omien silmistä ja Paratiisi laskeutuu meidän keskellemme, ja me saamme elää siinä ikuisesti. Siksi saamme rohkeasti ja pelkäämättä katsella kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu luottaen siihen, että Jumalalla on kaikki langat käsisään. Viimeinen sana ei ole kuolemalla eikä epäjärjestyksellä vaan Hänellä, joka on taivaan ja maan luoja.

Elämme uskonpuhdistuksen juhlavuoden kynnyksellä, ja samalla saamme odottaa ja rukoilla uutta uskonpuhdistusta meidän ajallemme. Mutta onko sellainen enää mahdollinen? Sitä monet epäilevät. Mitä jos meidät, jotka tuskailemme tämän ajan levottomuutta ja Jumalasta luopumista, siirrettäisiin ajassa 500 vuotta taaksepäin vuoteen 1516 ja saisimme katsella, miltä Eurooppa ja kirkko näyttivät silloin? Voi olla, että olisimme vielä enemmän peloissamme ja toivottomampia kuin mitä nyt olemme. Eurooppa oli sodan partaalla, turkkilaiset uhkasivat hyökätä Eurooppaan, Euroopassa ruhtinaat sotivat vallasta, ja kirkko oli korruptoitunut ja unohtanut Jumalan tahdon, ja evankeliumi oli kahlehdittu ihmisopeilla. Jos eläisimme nyt sitä aikaa, luulen että pyörittelisimme päitämme ja sanoisimme, että ei tästä mitään voi tulla. Mutta Jumala kutsui yhden miehen ja varusti hänet, ja siitä pienestä alusta hän alkoi synnyttää aivan uutta elämää, uskonpuhdistuksen, joka muutamassa vuosikymmenessä levisi laajalle aina Suomeen asti. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Evankeliumi on aina evankeliumia sinapinsiemenen käsittämättömästä voimasta. Jumala kätkee pieneen ja vaatimattomaan siemeneen voiman, ja siemenestä kasvaa puutarhan suurin puu. Sama Jumala, joka 2000 vuotta sitten pienestä sinapinsiemenestä, ristiinnaulitusta Jumalan pojasta, kasvatti valtavan valtakunnan ja joka 500 vuotta sitten yhden ihmisen kautta sai aikaan kirkon uudistumisen, on sama eilen tänään ja iankaikkisesti. Hän on sama siis myös meidän aikanamme. Tänään monet sanovat, ettei tästä enää mitään tule, ei uutta uskonpuhdistusta eikä herätystä. Mutta Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Häneltä saamme odottaa ja rukoilla suuria ja samalla muistaa, että jokainen pienikin uuden elämän alku on suuri ihme, jota ei saa väheksyä.

Virressä 309 lauletaan: ”Ristisi Golgatalla, se voitonlippu on. Vain siihen katsomalla saan voittopalkinnon.” Meidän aikamme keskellä tarvittaisiin niitä Jumalan ihmisiä, jotka rohkeasti ja iloisesti nostavat ristinlipun ylös, koska se on voiton lippu. Tarvittaisiin niitä, jotka kokoaisivat kansaa sen ympärille uskomaan voittajaan, kulkemaan voittajan seurassa ja odottamaan Jumalan ihmeitä.

Kulmakivi 2/2016

 

Onko sillä niin väliä?

Tutkimusten mukaan valtaosa Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa – jos uskoo lainkaan. Tässä yhteydessä kirkon opetuksella tarkoitettaneen sitä, mitä kirkko virallisesti uskoo ja opettaa. Kirkkolaki määrittelee asian yksinkertaisen selvästi: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Eri asia onkin sitten se, mitä kirkko ja sen viranhaltijat käytännössä uskovat ja opettavat. Kymmenen vuotta sitten julkaistu tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Miespapeista vain 55 % ja naispapeista ja lehtoreista 45 % uskoo niiden todella tapahtuneen. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä.

Syynsä on sillekin, että pappien on vaikea sitoutua kirkon keskeisiin oppeihin. Mitä opettajat edellä, sitä oppilaat perässä. Jäljet johtavat yliopistojen teologiseen koulutukseen. Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja –kansleri Ilkka Niiniluoto totesi muutama vuosi sitten teologisen tiedekunnan roolista näin: ”Helsingin yliopistossa voidaan suorittaa teologian maisterin tutkintoja, jotka tutkimukseen perustuen kouluttavat  uskonnon asiantuntijoita. Kyseessä ei siis ole evankelis-luterilaisen papin virkatutkinto, vaan pappistutkinnosta vastaa kirkko itse” (Kotimaa24, 8.3.2011). Ainakaan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan intressi ei siis edes ole kouluttaa kirkolle pappeja vaan akateemisia uskonnon asiantuntijoita yhteiskuntaan. Sillä koulutuksella kuitenkin käytännössä tullaan kirkon pappisvirkaan.

Teologisen koulutuksen sisältö on jo pitkään eräiltä osin ollut räikeästi kirkon uskon vastaista. Heti ensimmäisenä vuonna fukseille opetetaan muun muassa, että neitseestäsyntymiskertomukset ovat myöhäisiä satuja, että Jeesusta alettiin pitää Jumalana vasta kun kristinusko levisi kreikkalaisille pakana-alueille, että Jeesusta on enää turha odottaa takaisin ja että Raamattu on täynnä keskenään ristiriitaisia uskomuksia, joilla on kovin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Yleensä kai toivotaan, että opiskelijat omaksuisivat koulutuksestaan mahdollisimman paljon tulevia ammattejaan varten, mutta teologian kohdalla voisi ennemmin toivoa päinvastaista.

Kirkon korkeimmissa päättävissä elimissä nähdään paljon vaivaa ja kulutetaan lukemattomia työtunteja erilaisten hallinnollisten uudistusten parissa. Entäpä jos keskustelun keskiöön nostettaisiinkin pappien koulutus? Miten kirkkoon saataisiin sellaisia pappeja, jotka itse uskovat ja opettavat niin kuin kirkko virallisesti uskoo ja opettaa? Sillä luulisi olevan vaikutusta siihen, mitä kirkon jäsenet puolestaan uskovat. Jos sillä nyt on mitään väliä, mitä Jumalasta ajatellaan. Minun mielestäni on.

Kotimaa 29.5.2014

Liity sivuston seuraajaksi oikeasta alalaidasta

Änkyrä raamattuterroristi

Iltasanomien verkkoversio julkaisi 17.4. Jari Sarasvuon haastattelun. Sarasvuo kertoo eronneensa kirkosta 1980-luvun puolivälin jälkeen, koska raamattuterroristit, jotka kieltäytyivät alttariyhteistyöstä naispuolisten pappien kanssa, pitivät kirkkoa panttivankeinaan. Nyt hän on kuitenkin liittynyt takaisin kirkon jäseneksi, kirkko kun on hänen mukaansa uudistunut mm. piispojen Wille Riekkinen ja Irja Askola johdolla. Maaliskuussa puolestaan erään suurehkon Varsinais-Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra sanoi lehtihaastattelussa kirkolliskokouksen olevan demokraattisesti valittu elin, ”jossa tosin tapaa olla niitä konservatiiveja. Ne änkyrät kun sattuvat olemaan aktiivisimpia.”

Tunnustaudun tässä ja nyt julkisesti olevani yksi vastavalitun kirkolliskokouksen konservatiivisista änkyröistä. Sain kevään vaaleissa yhden arkkihiippakunnan neljästä papiston paikasta, ja ainakin seuraavat neljä vuotta aion änkyröidä demokratian minulle suomin valtuuksin. Tunnustan olevani myös ”raamattuterroristi” Sarasvuon tarkoittamassa mielessä, vaikka en ihan tarkkaan ymmärräkään, miten olen pitänyt kirkkoa panttivankinani. Lunnaita en ainakaan ole saanut, ennemmin päinvastoin.

Miksi olen änkyrä raamattuterroristi ja vielä ylpeä siitä? Koska uskon, että Jeesus oli oikeassa sanoessaan, että vaikka taivas ja maa katoavat, hänen sanansa ei koskaan katoa. Koska uskon, että hän oli oikeassa sanoessaan, että Jumalan laista ei katoa pieninkään piirto. Koska uskon, että viisas rakentaja on se, joka rakentaa Jumalan sanan perustalle. Koska uskon, että Kristus on antanut kirkolleen tehtävän olla uskollinen hänen sanalleen. Koska uskon, että Raamattu ei ole suhdannetavaraa vaan muuttumattoman Jumalan muuttumaton ilmoitus kaikille ajoille.

1700-luvun valistuksen myötä syntyi vakaumus, että ihmisjärki on Raamatun sanan yläpuolella, ja sen pilaantunutta hedelmää me nyt syömme. Ihmisjärki arvioi, mikä Raamatussa vielä on käyttökelpoista ja mikä taas on jo ohittanut ”parasta ennen”, tai jopa ”käytettävä ennen” –päivämäärän. Mutta jos mistä tahansa kirjasta valikoimme, mitkä sanat ja lauseet luemme ja mitkä jätämme lukematta, silloinhan kirja puhuu vain meidän omia ajatuksiamme. Samoin jos Raamatusta otetaan vain se, mikä kulloinkin tuntuu järkevältä ja sopivalta, se ei enää ole Jumalan puhetta vaan meidän oman mielemme ajattelua, joka vain puetaan hurskaaseen, hengelliseen kaapuun. Me siis valistuksen hengessä olemme halunneet vaientaa Jumalan ja kuulla sen sijaan itseämme. Voi meitä sokeita!

Oikea reformaatio, kirkon uudistus, on aina palaamista lähteelle, palaamista alkuperäiseen Jumalan sanaan. Inhimillinen kehitys ei vie meitä lähemmäs Jumalaa vaan ennemmin kauemmas hänestä. Siksi tarvitaan jatkuvia korjausliikkeitä, ettemme lopulta ajaudu liian kauas. Siksi tahdon olla yksi niistä, joita Sarasvuo sanoo raamattuterroristeiksi ja nimeltä mainitsematon kirkkoherra konservatiiveiksi änkyröiksi, ja kutsun muitakin mukaan tähän iloiseen joukkoon.

Sanansaattaja  4.5.2016

Ps. Liity sivuston seuraajaksi klikkaamalla oikeasta alalaidasta

Sinapinsiemenen saarna

Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille” (Matt. 13:31-32). Näin Jeesus rohkaisi kuulijoitaan ja edelleen meitä Raamatun lukijoita. Ihmissilmä näkee usein vain pienen ja vaatimattoman siemenen, mutta Jumalan suunnitelmissa pienestä on määrä kasvaa suuri.

Raamatun pelastushistoria todistaa monta kertaa sinapinsiemenen opetuksen olevan luotettava. Koko ihmiskunta on alun perin lähtöisin vain yhdestä, Adamista. Vedenpaisumuksessa säilyi vain yksi perhe, ja siitä perheestä on koko nykyinen ihmiskunta peräisin. Valitessaan itselleen omaisuuskansan Jumala valitsi vain yhden, Abrahamin, ja antoi hänelle lupaukset taivaan tähtiä ja meren hiekkaa suuremmasta jälkeläisten luvusta. Egyptissä Jaakobista ja hänen perheestään kasvoi suuri kansa. Käyttämällä Assyriaa ja Babyloniaa ruoskana Jumala rankaisi kansaansa kovalla kädellä, mutta antoi kuitenkin kansan pienen jäännöksen palata takaisin luvattuun maahan ja rakentaa uudelleen Jerusalemin ja sen temppelin, ja sen jäännöksen keskelle Jumala sitten lähetti Poikansa.

Jeesuksen suuresta kannattajajoukosta suurin osa loukkaantui ja kääntyi pois, ja jäljelle jäi vain pieni joukko. Sitä pientä joukkoa Jeesus rohkaisi: ”Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan” (Luuk. 12:32). Pieni joukko lähetettiin kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia, ja nyt siemenestä on kasvanut suuri puu, maailmanlaaja Kristuksen kirkko.

Kirkkohistoriakin todistaa sinapinsiemenen voimasta. Lukemattomia kertoja oikea usko on ollut vain pienen joukon tai vain yhden ihmisen uskon rohkeuden varassa, mutta se rohkeus on ollut Jumalan antamaa, ja siksi se on myös saanut kestää ja puu on taas alkanut versoa uusia, tuoreita oksia. Jumala on herättänyt oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa niitä, joiden työn kautta hän on säilyttänyt valtakuntansa ja antanut sen kasvaa.

Vanhassa kristikunnassa – eikä vähiten Suomessa – me tuskailemme raamatullisen uskon vähäisyyttä, ja tuskailu johtaa helposti kaiken näkemiseen negatiivisesti. Joka puolella on vain uhkia ja luopumusta ja vihollisia, joita vastaan täytyy taistella. Mutta Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on yhä edelleen se, joka voi kasvattaa pienestä suurta. Entä jos synkistelyn sijaan kylväisimme uskossa ja toivossa sinapinsiemeniä ja oppisimme iloitsemaan jokaisesta pienestä versosta, joka maasta nousee. Niinhän enkelitkin taivaassa tekevät. Ja onhan meillä lupa odottaa ja rukoilla, että Suomessakin vielä kerran siemenestä kasvaa suuri puu, ja vaikkei kasvaisikaan, on meille, pienelle laumalle, joka tapauksessa luvattu iankaikkinen Valtakunta.

Sisarenpoika 1/2016

Viisas ihminen

Jokainen ihminen on syntyään homo – nimittäin homo sapiens. Sehän on ihmisen tieteellinen, latinankielinen nimi – viisas ihminen. Ihmisyyttä leimaa siis viisaus – tai ainakin pitäisi leimata. Ihmisyyteen kuuluu tiedonjano, ympärillä olevan maailman tutkiminen, uuden löytäminen ja ymmärtäminen. Tutkimusmatkoja on tehty ja tehdään ihmismielen syvimpiin sopukoihin, pienimpien hiukkasten rakenteisiin sekä kaukaisiin maihin ja avaruuden ääriin. Ihmistä häiritsee sellainen, mitä ei tunneta ja voida järkevästi ja loogisesti selittää. Yliluonnollista ei ole, on vain asioita, joita ei vielä ole tarpeeksi tutkittu ja joita ei sen tähden vielä ymmärretä.

Tiedon tavoittelu ei kuitenkaan aina johda pelkästään hyvään, sillä ihmistä vaivaa jo ensimmäisiltä esivanhemmilta peritty hybris, ylimielisyys ja ylpeys, halu olla niin kuin Jumala. Ihminen haluaa tietää ja ymmärtää voidakseen hallita kaikkea. Tiedon lisääntymisestä todistava historia on samalla valtataistelujen ja veristen sotien historiaa. Tietoa ei aina ole käytetty auttamiseen vaan liian usein alistamiseen ja tuhoamiseen. Ihmiskunnan tieto ja ymmärrys kyllä lisääntyvät, kirjoja kirjoitetaan ja avaruus valloitetaan, atomit halkaistaan ja sairaudet voitetaan, mutta miten käy oikean viisauden? ”Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta”, kirjoittaa Vanhan testamentin viisauden opettaja (Sananl. 9:10)

On sanottu, että ihminen ei ole ainoastaan homo sapiens vaan myös homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Ihmisyyteen kuuluu tarve uskoa ja turvautua johonkin itseä suurempaan, kutsutaan sitä sitten jumalaksi tai kohtaloksi tai joksikin muuksi. Ihminen etsii elämälleen merkitystä ja sydämelleen tyydytystä. Harva on tyytyväinen siihen, että olisimme vain ”sattuman sikiöitä ja kehityksen keskosia”, kuten Jouni Kotkavuori riimitteli runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Sitä paitsi, jos olisimme sellaisia, niin ”mitä ja miksi me niin kovasti kaivataan”, hän jatkoi.

Kun hybriksen vallassa oleva homo sapiens on samalla homo religiosus, on seurauksena leegio uskontoja ja jumalia. Ihminen haluaa ja luo itselleen sellaisen jumalan, jonka voi täysin ymmärtää, jota voi hallita ja jonka voi sopivan tilanteen tullen kutsua apuun ja sitten taas unohtaa. Ylpeä ihminen ei suostu Jumalan palvelijaksi, vaan jumalan täytyy palvella häntä. ”Minun jumalani” lienee länsimaissa yleisin jumalan nimi, ja sellaisia jumalia lienee suurin piirtein yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Raamatussa itsensä ilmoittava Jumala ei tunnu sopivan viisaalle ihmiselle. Raamatun Jumala kun ei suostu ihmisen hallittavaksi. Sitä paitsi hänen vanhanaikaisia ja syrjiviä kannanottojaan joutuu suvaitsevaisuuden nimissä häpeämään ja pyytelemään anteeksi.

Miksiköhän Jeesus sanoo Jumalan valtakunnan kuuluvan lasten kaltaisille ja miksiköhän hän ylistää Jumalaa siitä, että tämä on salannut taivaan valtakunnan järkeviltä ja viisailta ja ilmoittanut sen lapsenmielisille?

Kotimaa heinäkuu 2014

IMG_0126