Matkailu avartaa

Matkailu avartaa, sanotaan. Matkailu antaa uusia kokemuksia. Se on kyllä aivan totta. Herääminen keskellä yötä runsaan 10 kilometrin päässä sattuneeseen 6,7 magnitudin maanjäristykseen oli aivan uusi kokemus, jota koto-Suomessa tuskin koskaan olisi saanut. Kun huojuvasta hotellista sen pimeitä käytäviä pitkin oli päässyt ulos yhdessä muiden hotelliasukkaitten kanssa ihmettelemään ja kauhistelemaan tapahtunutta, ei turvallisuudentunnetta lisännyt hotellin työntekijän vakuuttelut, että nyt voi jo mennä takaisin huoneeseen, että hotellimme kestää vaikka 11 magnitudin järistyksen, tai että halutessaan voi mennä nukkumaan rannalle rantatuoleihin. Jo yöllä julkaistuissa tiedotteissa kerrottiin paikallisten viranomaisten kehottaneen pysyä ulkona jälkijäristysten varalta ja välttämään rantoja tsunamivaaran vuoksi. Aamulla kuulimme kahden turistin kuolleen, kun ravintolan seinä romahti heidän päälleen. Kierros kaupungin keskustassa noin kilometrin päässä hotellistamme katselemassa tuhon jälkiä paljasti, että mistään pienestä tärinästä ei yöllä ollut ollut kysymys. Pahiten oli tuhoutunut vanha moskeija, jonka portaat olivat sortuneet ja minareetti katkennut.

Maanjäristys ei kuitenkaan edes ollut lomamatkani pelottavin kokemus. Vielä pelottavampaa oli ratsastus, tunnin ohjattu aktiviteetti rannalla auringon laskiessa. Kun täysin kokemattoman, pari kolme kertaa joskus vuosia aikaisemmin hevosen selässä olleen ratsastajan hevonen lupaa kysymättä lähtee laukkaamaan, käy mielessä varma putoaminen hevosen selästä ja tallautuminen takana tulevan hevosen jalkoihin. Siinä ei kypäräkään paljoa auttaisi. Turvallisuudentunnetta ei lisännyt viereen ratsastaneen stetsonipäisen pikkusikareita ketjussa polttavan opastajan kyselyt: ”Onko kaikki ok? Haluatko vaihtaa hevosta?”

Laukkaavan hevosen satulannupista puristaessa ja eletyn elämän vilistessä filminauhana silmien edessä ei auta kuin luottaa siihen, että vaikka minä putoaisin, ei päästäni kuitenkaan putoa hiuskaan taivaallisen Isäni sallimatta; tai hotellihuoneen sängyn huojuessa, astioiden kilistessä ja talojen sortuessa ympärillä muistaa, että vaikka kukkulat horjuisivat ja vuoret väistyisivät, Jumalan armo ei kuitenkaan järky eikä hänen rauhanliittonsa horju. Näissä lupauksissa on turvani. Ne kestävät vielä silloinkin, kun tämän ajallisen elämän perustukset kerran lopullisesti murtuvat ja pettävät.

Kolumni Uusi tie -lehdessä elokuussa 2017