Herätystä odoteltaessa

Nina Åström laulaa Hilja Aaltosen runon sanoin: ”Anna sade, Jumala, sydän kaipaa, odottaa. Anna kaste Golgatan virvoittamaan kuiva maa.” Moni kristitty yhtyy tähän rukoukseen. Jotkut jo näkevätkin herätyksen merkkejä ympärillään, mutta toiset muistelevat kaiholla menneitä aikoja ja murehtivat oman aikamme hengellistä kylmyyttä ja kuivuutta. On niitä, jotka odottavat Jumalan vielä antavan suuret herätykset, mutta myös niitä, jotka uskovat lopun aikojen ennemmin olevan luopumuksen kuin hengellisen herätyksen aikaa.

Joka tapauksessa Jumala on edelleen elävä ja toimiva Jumala. Hänen Henkensä on edelleen herätyksen Henki, joka puhaltaa, missä ja milloin tahtoo. Yhä edelleen meillä on lupa pyytää ja odottaa Jumalalta suuria. Hänelle ei ole esteenä yhtenäiskulttuurin pirstaloituminen tai postmodernin ajan kaiken suhteellistava ajatusmalli. Jumala on herätyksen Jumala, ja herätys on Jumalan. Sitä ei oteta vaan se annetaan, ja taitaa olla niinkin, etteivät aikaisemmat suuret herätykset ole niinkään tulleet odotettuina vaan ennemmin yllätyksinä. Jospa Jumala vieläkin yllättäisi meidät.

Meitä ei kuitenkaan kutsuta olemaan toimettomina vaan ahkeroimaan Jumalan valtakunnan työssä, kukin omalla paikallamme ja omilla armolahjoillamme, ja oman suunnitelmansa mukaan Jumala ajallaan siunaa työmme. Apostolien teot ja Uuden testamentin kirjeet kertovat ensimmäisestä kristillisestä herätyksestä ja siitä, mitkä seikat siihen vaikuttivat. Meidän on hyvä oppia siitä.

Herätys alkoi ensimmäisenä kristillisenä helluntaina, kun Pietari saarnasi Jerusalemiin kokoontuneille pyhiinvaeltajille. Pietarin saarna ei ollut akateemista esitelmöintiä eikä kirkkopoliittista polemiikkia, vaan se oli ensin terävää ja satuttavaa lain saarnaa, joka sai aikaa piston ja hädän kuulijoiden sydämissä: ”Veljet, mitä meidän pitää tehdä?” Lain satuttamille kuulijoille Pietari julisti sitten evankeliumin Kristuksesta ja ohjasi heidät ottamaan kasteen Jeesuksen nimeen syntien anteeksisaamiseksi ja Pyhän Hengen vastaanottamiseksi (Ap. t. 2:14-41). Kirkas ja kohtikäyvä lain ja evankeliumin julistus sai aikaan herätyksen monessa sydämessä. Luukkaan mukaan sinä yhtenä päivänä kastettiin noin 3000 henkeä. Onko meidän aikamme ongelma siinä, että syntiä ei enää saarnata synniksi eikä evankeliumia evankeliumiksi, vaan julistuksen sisältö on epämääräistä suvaitsevaisuuden ideaa, joka ei kosketa sydämiä? Tai onko julistuksemme muuttunut teologiseksi luennoimiseksi, joka ruokkii aivoja mutta ei sydäntä? Tai ehkä saarnastuoleista opetetaan lähinnä lähimmäisen rakastamisen periaatetta ja annetaan tätä elämää varten sinänsä hyviä eettisiä ohjeita, jotka eivät kuitenkaan kanna taivaaseen asti.

Ensimmäinen herätys eteni nopeasti. ”Päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat” (Ap. t. 2:47). Kristittyjen elämä oli todistuksena ympärillä eläville ihmisille. Kristuksen rakkaus näkyi heidän jokapäiväisessä elämässään, kun he kokoontuivat yhteen kuulemaan apostolien opetusta, rukoilemaan ja viettämään ehtoollista ja kun he olivat valmiit antamaan omastaan tarvitseville. Jeesus kutsuu omansa maailman valoksi, mutta millaista on meidän valomme? Onko meidän aikamme ongelma siinä, että me kristityt emme mitenkään eroa muista vaan olemme mukautuneet tämän maailman koviin arvoihin ja itsekkääseen elämäntapaan? Millaisen todistuksen annamme Herrastamme?

Apostolien työn taustalla oli seurakuntien rukous. Meidän mielikuvissamme apostoli Paavali on suuri julistaja, joka kulki kaupungista kaupunkiin ja uskon voimassa julisti evankeliumia, niin että seurakuntia syntyi. Paavali itse ymmärsi kuitenkin sen, että ilman esirukousta hänen työnsä jää hedelmättömäksi. Siksi hän kirjeissään pyytää seurakuntia rukoilemaan puolestaan. ”Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta” (Ef. 6:19); “Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin” (Kol. 4:3). Onko meidän aikamme ongelma siinä, että meistä on tullut laiskoja rukoilijoita? Emmekö enää usko rukouksia kuulevaan kaikkivaltiaaseen Jumalaan?

Ja vielä: pienten alkujen päivää ei saa halveksia. Suuretkin herätykset ovat yleensä alkaneet pienestä, ehkä yhdestä ihmisestä. Esimerkiksi Länsi-Suomen rukoilevaisuus sai alkunsa yhdestä paimentytöstä, Liisa Erkintyttärestä, joka luki Arthur Dentin kirjaa: ”Totisen kääntymisen harjoitus”, joutui sielunhätään, ja pian herätys levisi lähipitäjiin ja laajemmallekin. Sitä paitsi, jo yhdenkin ihmisen herääminen ja pelastuminen on niin suuri asia, että taivaan enkelit sitä juhlivat.

Kulmakivi 3/2014

On evankeliumin aika

Kristillinen usko ja sen mukainen etiikka ovat rapautumassa maassamme kiihtyvällä vauhdilla. Suomi on muuttumassa tai on jo muuttunut jälkikristilliseksi yhteiskunnaksi – eteläinen Suomi muuta Suomea nopeammin – ja siksi kristillinen arvomaailma tuntuu yhä suuremmalle osalle suomalaisista vieraalta ja jopa vastenmieliseltä. Tällä hetkellä kuumin kysymys lienee suhtautuminen homoseksuaalisiin suhteisiin ja niin sanottuun sukupuolineutraaliin avioliittoon – tai nykyään halutaan ennemmin puhua tasa-arvoisesta avioliitosta, ja ne, jotka eivät sitä hyväksy, vastustavat siis tasa-arvoa. Näin kristityt leimataan suvaitsemattomiksi ja tiettyä ihmisryhmää vihaaviksi. Homoseksuaalisia suhteita kritisoivia näkemyksiä nimitetään vihapuheeksi. Historia toistaa itseään – nimitettiinhän kristittyjä aikoinaan Rooman vainojen aikana koko ihmiskunnan vihollisiksi.

Keskustelu yksittäisistä kiistakysymyksistä velloo kiivaana, ja vaarana on, että meidän sanomamme alkaa keskittyä yhä enemmän vain näihin kysymyksiin. Annamme median määrätä keskustelunaiheet. Ajattelemmeko, että mitä useammin ja mitä painokkaammin tuomme omaa kantaamme esille, sitä varmemmin keskustelukumppani lopulta huomaa ja myöntää meidän olevan oikeassa – ikään kuin aivopesulla saataisiin jotain hyvää aikaan. Tai kun samanmielisten seurassa puhumme siitä, miten ulkopuolella olevat ovat väärässä, saamme hyväksyvää nyökyttelyä ja vahvistamme oman joukkomme identiteettiä suhteessa toisinajatteleviin.

Mutta mikä onkaan tehtävämme? Tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi. Emme saa jäädä hengellisessä sodankäynnissä juoksuhautoihin vain puolustamaan omia asemiamme. Meidät on lähetetty valloittamaan maailma evankeliumilla.

Jälkikristillisen yhteiskunnan edustajan perusongelma ei ole siinä, että hän ei hyväksy kristillistä etiikkaa, vaan siinä, että hän ei ole Jeesuksen opetuslapsi eikä usko Jeesukseen. Siitä sitten seuraa myös se, ettei hän voi ymmärtää kristillistä, raamatunmukaista, opetusta ja etiikkaa. Miten tuon epäuskoisen ystävän voisi tehdä Jeesuksen opetuslapseksi? Väittely eettisistä kysymyksistä ei auta, aivopesumainen jankuttaminen ei auta, mutta evankeliumissa, hyvässä sanomassa Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa, on voima uudestisynnyttää ja antaa epäuskoiselle usko.

Evankeliumin synnyttämä usko saa sydämessä aikaan muutoksen, joka näkyy puheissa ja teoissa. Evankeliumin synnyttämä usko kiinnittää sydämen Jumalan sanaan, ja saa synnin näyttämään synniltä ja oikean oikealta. Ja ennen kaikkea: evankeliumin synnyttämä usko kiinnittää Kristukseen, joka vie omansa tästä ajasta iankaikkiseen elämään. Toki yksittäisiin niin oppia kuin etiikkaakin koskeviin kysymyksiin on tarpeen tullen otettava selvä, Raamatulla perusteltu kanta, mutta hyvästä tulee parhaan pahin vihollinen, jos kiistakysymyksistä väitellessä sanoma rististä jää varjoon. Sen tähden nyt on ennen kaikkea evankeliumin julistamisen aika – lakiakaan unohtamatta.

Kulmakivi 5/2013

Kirkossa soikoon sinfonia

Oletko kuunnellut sinfoniaa? Erilaisten soitinten erilaiset äänet ja erilaiset melodiakuviot soivat yhdessä ja sulautuvat harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka hivelee korvia ja koskettaa sydäntä. Miten toisenlaista onkaan kakofonia, jossa erilaiset äänet riitelevät keskenään ja saavat aikaan epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää meteliä. Sinfonia ja kakofonia – molemmat ovat moniäänisyyttä, mutta kovin erilaista sellaista.

Kirkkomme on moniääninen, ja monet haluavatkin sen olevan juuri sellainen. Itsekin kannatan moniäänistä, nimittäin sinfonista kirkkoa. Ajattelen, että erilaiset herätysliikkeet ovat kirkon rikkaus. Kukin herätysliike korostaa itselleen tärkeitä asioita ja ilmaisee uskoaan ehkä vähän eri tavoin kuin joku toinen. Jokainen seurakunta on omanlaisensa riippuen omasta historiastaan tai sijainnistaan, ja väistämättä jokaisella yksittäisellä kristityllä on oma erityinen äänensä, onhan jokaisen elämänkokemus ja Jumalalta saatu lahjavarustus henkilökohtainen. Erilaiset herätysliikkeet, seurakunnat ja yksittäiset kristityt soivat siis erilaisilla äänillä ja ehkä toisistaan poikkeavaa melodiaa, kuitenkin niin, että lopputuloksena on harmoninen yhteisen uskon tunnustus ja kaikkivaltiaan Jumalan ylistys. Tässä sinfoniassa partituurina, yhteisinä nuotteina, on Raamattuun kirjoitettu Jumalan sana ja ylimpänä johtomelodiana kuuluu Hyvän Paimenen ääni, jota on hyvä seurata. Tervetuloa sinfoninen moniäänisyys!

Pelkään kuitenkin, että kirkkomme tämänhetkinen moniäänisyys on ennemminkin kakofoniaa. Kun suvaitsevaisuuden nimissä kaikenlaiset ajatukset toivotetaan tervetulleiksi rakentamaan yhteistä kirkkoa, onkin seurauksena sovittamattomia ristiriitoja, sillä kaikki äänet eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Jos jokainen soittaa oman mielihalunsa mukaan välittämättä yhteisistä nuoteista, on seurauksena väistämättä meteli. Metelin keskeltä on vaikea ellei mahdoton erottaa Jeesuksen ääntä, ja siksi ihmiset ovat eksyksissä. Hulluinta on, että kaikki muut äänet tuntuvat olevan tervetulleita paitsi se ikivanha ääni, jota Kristuksen kirkko on laulanut alusta asti. Siihen asti suvaitsevaisuus ei riitä.

Onko sinfoninen kirkko utopiaa? Voi olla. Tosin, eihän Jumalalle mikään ole mahdotonta. Kirkon sinfonista uudistusta rukoillessamme ja odottaessamme, saamme muistaa, että oikea kirkko on siellä, missä Jeesuksen omat koontuvat yhteen kuulemaan Jumalan sanaa, polvistumaan Herran pöytään ja rukoilemaan. Siellä toteutuu siunattu ja harmoninen moniäänisyys jo nyt, kun jokainen saa palvella toisia omalla armolahjallaan. Toivoni ja rukoukseni on, että Jeesuksen omat eri herätysliikkeistä ja seurakunnista voisivat entistä paremmin löytää keskinäisen yhteyden ja virittää yhteisen sinfonian Jumalan kunniaksi.

Kulmakivi 4/2013

Demo- vai teokratiaa?

Parin kuukauden kuluttua järjestetään seurakuntavaalit, joiden ehdokasasettelu on parhaillaan kiivaana käynnissä. Seurakunnat saavat seuraaviksi neljäksi vuodeksi demokraattisesti valitut luottamushenkilöt tekemään demokraattisia päätöksiä. Heidän tärkeä tehtävänsä kokonaiskirkkoa ajatellen on myös kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valitseminen seuraavissa kirkolliskokousvaaleissa keväällä 2016. Kirkolliskokouksen 108 jäsenestä 64 on seurakuntien luottamushenkilöitten valitsemia. Niinpä syksyn vaalit vaikuttavat merkittävästi kirkkomme tulevaisuuteen.

Demokratia, kansanvalta, eri muodoissaan on yleisesti vallalla oleva valtiomuoto sivistysvaltioissa ja päätöksenteon malli niissä toimivissa erilaisissa organisaatioissa. Aristokratia (parhaidenvalta), oligarkia (harvainvalta), diktatuuri (yksinvalta) ja muut vastaavat eivät kuulu sivistyneeseen ja tasa-arvoa kannattavaan yhteiskuntaan.

Oma erikoisuutensa on teokratia, Jumalan valta. Teokratia on valtiomuoto, jossa päätösvalta on Jumalalla, ja päätösvaltaa käyttävät käytännössä uskonnolliset johtajat, kuten esimerkiksi ääri-islamilaisissa valtioissa. Uskonpuhdistuksen vuosisadalla Sveitsin uskonpuhdistajat Jean Calvinin johdolla tekivät Genevestä teokraattisesti johdetun kaupungin. Luther ja luterilaiset eivät teokratiasta innostuneet vaan halusivat pitää maallisen ja hengellisen hallintovallan erillään. Hyvä niin.

Ehkä teokratialla kuitenkin on paikkansa. Eikö kirkon pitäisi olla nimenomaan teokraattisesti johdettu organisaatio? Itse asiassa Suomen ev.lut. kirkossa virallisesti vallitseekin teokratia, ainakin kirkon oppia koskevissa kysymyksissä. Sanotaanhan kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Demokraattinen päätöksenteko ei kovin hyvin sovellu kirkkoon sellaisissa asioissa, joissa Jumala on sanassaan antanut ohjeet. Kiistaa tosin syntyy aika ajoin siitä, mitkä asiat kuuluvat kirkon opin piiriin, mitkä eivät.

Jotta kirkollinen teokratia voisi oikein toteutua kirkollisen demokratian kautta, on kirkkolaissa säädetty seurakuntavaalien vaalikelpoisuudesta siten, että ehdokkaan on oltava konfirmoitu ja kristillisestä vakaumuksesta tunnettu kirkon jäsen (KL 7. luku, 3§). Rippikoulun käyneenä ja konfirmoituna hänen siten oletetaan ainakin suurin piirtein tuntevan Jumalan sanan keskeisen opetuksen, ja kristillisestä vakaumuksesta tunnettuna hänen edellytetään myös sitoutuvan elämässään ja päätöksenteossaan siihen. Ehdokaslistoja kokoavien tulisi ottaa kirkkolain pykälä todesta ja esittää kutsu vain sellaisille, joiden kristillinen vakaumus on tunnettu. Samoin rehellisyyden nimissä sellaisten henkilöiden, joille kristilliset arvot ja kirkon oppi eivät ole henkilökohtaisesti tärkeitä, ei tulisi asettua ehdolle. Kovin monelle seurakunnalliset hallintoelimet taitavat kuitenkin olla vain poliittisen vaikuttamisen paikkoja siinä missä kunnallisetkin.

On oireellista, että esimerkiksi kirkon omilla nettisivuilla (www.evl2.fi/sanasto/index.php/Seurakuntavaalit) seurakuntavaalien vaalikelpoisuudesta todetaan: ”Vaalikelpoisia seurakunnan luottamustoimiin ovat seurakunnan 18 vuotta täyttäneet konfirmoidut jäsenet.” Ei sanaakaan kristillisestä vakaumuksesta!

Kotimaa 4.9.2014