Vaihtoehtoisten totuuksien maailma

Vaihtoehtoista totuutta tai suoranaisia valeuutisia jakavat uutiset ja sosiaalisen median kanavat luovat tavalliselle sukankuluttajalle suuren haasteen: mihin voin uskoa? Se jolla on tarpeeksi resursseja voi perustaa oman lehden, tai jopa radio- tai TV-uutiskanavan, ja alkaa tuottaa omaa ideologiaa tukevaa uutismateriaalia. Kun mitä tahansa näkemystä tukevaa uutisointia tarpeeksi kauan ja tarpeeksi vakuuttavasti toistaa, alkaa se näyttää luotettavalta ja saada kannatusta, ja paksuimmastakin valheesta tulee lopulta monien mielissä täyttä totta. Vaihtoehtoisten faktojen maailmassa tarvitaan uudenlaista, kriittistä medialukutaitoa. Kaikkea kirjoitettua tai uutislähetyksessä sanottua ei kannata uskoa. Vaikeutena on se, että ei ole olemassa yhtään täysin objektiivista ja täysin luotettavaa informaation lähdettä. Miten siis arvioida uutistulvaa?

Kristillinen kirkko on koko historiansa painiskellut totuuden ja vaihtoehtoisen totuuden kanssa. Kirkollisessa kielenkäytössä niitä kutsutaan oikeaksi opiksi ja harhaopiksi. Oikean opin tunnistamiseksi ja väärän opin torjumiseksi kirkolle on annettu kaanon, mittatikku, oikean opin luotettava lähde, jolla kaikkea opetusta ja kaikkia näkemyksiä on arvioitava. Raamattua nimitetään ohjaavaksi ohjeeksi, joka on kaiken yläpuolella; onhan se Jumalan sana. Luterilaisella kirkolla on myös ohjattu ohje, Tunnustuskirjat, joiden ymmärretään olevan Raamatun oikea tulkinta. Suomen ev. lut. kirkon kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Tässä on kirkolle hyvä perusta.

Raamatun ja Tunnustuskirjojen lukemiseen ja riittävään ymmärtämiseen ei tarvita erityistä medialukutaitoa. Tavallinen sisälukutaito riittää.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 9.10.2019

Uskon tunnustamisesta

Helsingin Tuomasmessussa muutama viikko sitten uudelleen muotoiltu ja yhteen ääneen lausuttu uskontunnustus – tai tarkkaan ottaen ”yhteisen toivon ja aran luottamuksen” tunnustaminen – on herättänyt keskustelua. Voiko ja saako vanhoja uskontunnustuksia muunnella? Tai olisiko jopa aiheellista päivittää niitä vastamaan papiston ja seurakuntalaisten enemmistön uskonnäkemyksiä? Esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymiseen uskoo enää aika harva. Onko ylipäätään rehellistä tunnustaa ja edellyttää toistenkin tunnustavan sellaista, mitä ei ymmärrä?

Mitä vanhat niin sanotut ekumeeniset uskontunnustukset (Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen) oikeastaan ovat? Ne ovat kirkon yhteisen uskon sisällön kiteytyksiä. Tästä kirkon yhteisestä uskosta Jeesuksen veli Juudas kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud. 1: 3). Kirkon yhteinen usko ei siis ole yhteisestä kokemuksesta nousevaa, tai yhteisesti sovittua, tai demokraattisesti äänestettyä, vaan se on ihmisten ulkopuolelta annettua. Jumala on antanut seurakunnalleen sen uskon, jota se tunnustaa, josta se pitää kiinni ja jonka puolesta se myös taistelee vääriä opetuksia vastaan. Uskontunnustukset kiteyttävät sen kolmiyhteistä Jumalaa koskevan totuuden, jota Raamattu, Jumalan ilmoitus, opettaa.

Jumalan olemusta ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Lukion uskonnonopettajani sanoi kerran, että jos Jumala olisi niin pieni, että voisin hänet ymmärtää, en enää tarvitsisi häntä. Hyvin sanottu. Jumala on suurempi kuin minun käsityskykyni, ja siksi kumarran hänen edessään pääni ja uskon siihen, mitä hän itsestään opettaa. Siksi myös ilolla liityn Kristuksen kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Näin minä uskon, näin minä haluan uskoa, vaikken kaikkea ymmärrä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 27.4.

Kokonaisen sanan tähden

Evankeliumiyhdistystä moititaan toisinaan siitä, että se on kadottanut evankeliselle herätysliikkeelle ominaisen ilon ja siitä on tullut kiukkuinen ja ahdasmielinen. Kaikki kohdattu kritiikki on syytä ottaa vakavasti ja käyttää sitä peilinä. Jos todella näyttäydymme toisten silmissä sellaisilta, joiden päätehtävä on vastustaa kaikkea, mitä kirkossa tapahtuu, meidän on syytä mennä itseemme ja tehdä parannus. Kai me edelleen tahdomme olla nimemme mukaisesti evankelinen liike, jossa evankeliumi – hyvä sanoma Kristuksesta – on keskiössä.

Voi kuitenkin olla, että saamamme kritiikin taustalla on harmistuminen siitä, että emme näe kaikkea kirkon muutosta hyvänä kehityksenä. Meidän toivottaisiin laulavan iloisia Siionin kanteleen lauluja ja julistavan avaraa armoa – mitä toki teemmekin –, ja samalla sitoutuvan kaikkiin kirkon tekemiin ratkaisuihin. Kun emme kuitenkaan ole valmiita siihen, meitä pidetään kivenä kirkon kengässä, kuten eräs asian ilmaisi.

Mihin perustuvat evankelinen ilo ja avara armon julistaminen? Ne perustuvat Raamattuun. Ne eivät ole omaa keksintöämme eivätkä vain omien tunteidemme heijastusta. Jumalan sanan lupaukset tuovat elämäämme Kristuksen ja hänen mukanaan ehdottoman armon. Ilon perimmäisenä syynä on Jeesuksen ristintyö, ja sen Jumalan sana meille lahjoittaa. Mutta samassa Jumalan sanassa on myös ilmaistu Jumalan tahto monissa asioissa. Jumalan sana ei ainoastaan lupaa meille armoa, vaan se myös kertoo meille oikeasta ja väärästä. Meillä ei ole lupaa ottaa sanasta vain sitä, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta tässä ja nyt ja hylätä loput. Jos haluamme iloita Jumalan sanan lupauksista ja julistaa sen mukaista avaraa armoa, otamme todesta myös samassa sanassa olevat käskyt, kiellot ja ohjeet. Sen tähden emme voi iloita kaikesta kirkossa tapahtuneesta ja tapahtuvasta muutoksesta.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.3.2018

Kuuliaisena totuudelle

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on korostunut kaksi seikkaa: Kuuliaisuus kirkon tekemille päätöksille ja kirkollisen ykseyden vaaliminen. Molemmat ovat tärkeitä asioita. Kirkko ei ole sooloilijoiden pelikenttä. Kun kirkko tekee päätöksiä, kokoonnutaan Kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja Häneltä viisautta pyytäen, niin että päätöksestä voitaisiin sanoa kuten apostolien kokouksessa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi . . . ” (Ap. t. 15:28). Kristuksen omien keskinäinen yhteys ja kirkon ykseys taas ovat asioita, joita Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan (Joh. 17). Kirkkoon kohdistuvalla kuuliaisuudella ja ykseyden vaalimisella on kuitenkin ehtonsa. Millä hinnalla tahansa me emme voi niitä tavoitella.

Jos kuuliaisuus kirkon päätöksille ja kirkollinen ykseys olisivat olleet Martti Lutherille korkeimmat tavoiteltavat asiat, ei uskonpuhdistusta olisi koskaan tapahtunut. Hänen olisi tullut suudella paavin sormusta ja tunnustaa, että yksi vaivainen munkki ei voi nousta koko kirkkoa vastaan. Luther kuitenkin ymmärsi, että on olemassa jotain kirkon ykseyttä tärkeämpää – totuus. Sen tähden hän opetti ja toimi vastoin kirkon päätöksiä, mikä sai lopulta aikaan kirkon ulkoisen ykseyden hajoamisen, totuuden ja evankeliumin tähden. Hän ymmärsi, että kirkko, niin sen viranhaltijat kuin kirkolliskokouksetkin, voivat erehtyä ja olivat erehtyneet. Lopulta ainoa auktoriteetti, jonka edessä on kumarruttava ja jolle on oltava kuuliainen yli kaiken on Jumalan sana, pyhä Raamattu. Luterilaisina kristittyinä meidät on kutsuttu noudattamaan oppi-isämme esimerkkiä.

Samassa rukouksessa, jossa Jeesus rukoilee, että hänen omansa olisivat yhtä, hän myös pyytää Jumalaa pyhittämään heidät Jumalan sanan totuudella. Oikea ja aito kirkon ykseys perustuu yhteiseen uskoon, joka puolestaan perustuu Raamattuun. Sellainen ykseys on jumalallista. Ohi Raamatun rakennettu ykseys on ihmistekoista, eikä sellainen lopulta kestä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.

 

Kristinusko ja kommunismi

Arkkipiispanvaalin viimeisessä paneelissa juontaja kertoi saaneensa sähköpostilla yleisökysymyksen, joka kuului: ”Onko kristinuskolle käymässä samoin kuin kommunismille. Se rapautuu ja hajoaa vähitellen sisältäpäin. Voiko kirkko ennen pitkää romahtaa kuin Neuvostoliitto?” Kysymystä ei kuitenkaan ehditty itse paneelissa käsitellä. Vastaan kysymykseen omalta osaltani tässä.

Kristuksen kirkko ja kristinusko eivät ole inhimillisiä rakennelmia kuten vaikkapa kommunismi ja Neuvostoliitto. Kirkko on perustettu Jumalan Pojan sovituskuoleman ja ylösnousemuksen ja niistä todistavan Jumalan sanan varaan, eikä sitä perustaa voi mikään horjuttaa. Kirkko on Jumalan tekoa. Maailmassa tulee olemaan aikojen loppuun asti Kristuksen omien joukko, siis hänen kirkkonsa, jonka Kristus tulee viimeisenä päivänä noutamaan luokseen.

Toinen asia on, miten käy yksittäisen paikalliskirkon. Historia on osoittanut, että joltain maantieteelliseltä paikalta kirkko voi hävitä. Suomen evankelis-luterilainen kirkkokaan ei siis ole turvassa. Paikallisen kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, tahtooko se rakentaa elämänsä ja opetuksensa Jumalan sanan varaan vai ei. Perusta kyllä kestää, mutta jos perustalla ei tahdo seistä, on romahdus lähellä.

Kristillinen usko ja Kristuksen kirkko eivät kuitenkaan ole näkyvien kirkollisten rakenteiden varassa. Sielläkin, missä paikallisen kirkon on mahdoton toimia näkyvästi ja julkisesti, on kuitenkin kristittyjä, Jeesuksen omia, jotka Jumalan Henki on saanut synnyttää Kristuksen kirkon eläviksi jäseniksi. En usko, että kristillinen usko koskaan häviää Suomesta. Rukoukseni on että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko saisi olla yhtenä Kristuksen kirkon ilmentymänä siihen asti, kun kirkon Herra palaa.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.2018

Usko ja konteksti

Arkkipiispanvaalin teologisessa paneelissa keskusteltiin muun muassa teologian kontekstuaalisuudesta, siis siitä, millä tavalla kulttuuriympäristö vaikuttaa teologiaan, vai vaikuttaako.

On varmasti niin, että eri aikoina ja erilaisten kulttuurien keskellä kristityt ovat ilmaisseet ja ilmaisevat uskoaan eri tavoin. Ei ole esimerkiksi olemassa yhtä oikeaa tapaa ylistää Jumalaa tai sanoittaa rukousta. Musiikki ja laulu ovat aina kuuluneet Jumalan kansan elämään, mutta vaikkapa afrikkalainen kristitty saattaa kummeksua suomalaista virsimelankoliaa, ja suomalainen kristitty taas vieroksuu villiä rummutusta jumalanpalveluksessa. Läntisessä maailmassa evankeliumin julistaminen keskittyy syyllisyyden kysymyksiin, kun taas Aasiassa keskeisempää on häpeän ja kunnian välinen jännite, ja Afrikassa etsitään Raamatusta vastauksia pelon kanssa painiskeleville. Uskonpuhdistuksen ajan teologisessa keskustelussa painopiste oli siinä, miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava. Tänään vähintään yhtä polttava kysymys on, onko Jumala olemassa.

Itse uskon sisältö on kuitenkin inhimillisen kulttuurin ulkopuolelta annettua ja kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteistä. Jumalan totuus on tullut ylhäältä lahjana. Jeesus Kristus on totuus, joka on sama eilen, tänään ja ikuisesti kaikissa erilaisissa kulttuureissa. Jumala on se joka hän on, eivätkä meidän ajatuksemme hänestä muuta häntä toisenlaiseksi. Juudas kehottaa meitä ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud.1:3), ja tässä on kyse nimenomaan uskon sisällöstä.

Uskon muuttumaton sisältö on kiteytetty uskontunnustuksiin. On hyvä, että jokaisessa jumalanpalveluksessa yhteen ääneen sitoudutaan yhteiseen ja muuttumattomaan uskoon. Näin kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet, ja tähän uskoon minäkin tahdon liittyä.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 2.2.2018

Kokonaisvaltaista lähetystyötä

Lähetystyöstä keskusteltaessa toistuu puheessa usein toteamus, että lähetystyön on oltava kokonaisvaltaista. Tällä tarkoitetaan sitä, että työn on otettava huomioon koko ihminen tai koko ihmisryhmä kaikkine tarpeineen. Tarpeet eivät ole vain hengellisiä. Kun ihmisellä on nälkä, hänelle on annettava ruokaa, kun hän on koditon, hänelle on tarjottava katto pään päälle. Kun jokin ihmisryhmä on yhteiskunnallisesti sorrettu, on sille pyrittävä hankkimaan oikeutta.

Usein vaikuttaa siltä, että lähetystyön kokonaisvaltaisuutta korostettaessa itse asiassa tarkoitetaan sitä, että varsinaista anteeksiantamuksen evankeliumin julistamista ei edes tarvita, vaan lähetystyön pitäisi keskittyä lähinnä kansainväliseen diakoniaan tai yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseen, siis auttamiseen ajallisissa asioissa. Tämän näkemyksen taustalla lienee kaksikin syytä. Ensiksi, yhä useammin ajatellaan, että kaikki uskonnot ovat lopulta saman arvoisia ja johtavat samaan päämäärään. Kristusta ei enää pidetä ainutlaatuisena. Toiseksi, yhä useammin myös ajatellaan, ettei kuoleman jälkeen ole enää mitään, ja jos on, niin kaikki kuitenkin pääsevät taivaaseen. Näistä kahdesta seuraa luonnollisesti johtopäätös, että meidän tehtävämme on ennen kaikkea auttaa ihmisiä heidän ajallisessa hädässään.

Mutta jos sittenkin on totta, että iankaikkisuudessa on kaksi vaihtoehtoa, ja vain usko Jeesukseen syntien anteeksiantajana on tie iankaikkiseen elämään? Silloinhan jokaisen ihmisen suurin tarve on oppia tuntemaan Jeesus Vapahtajana, ja silloin myös lähetystyön tärkein tehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksen rististä ja ylösnousemuksesta. Sitä me tahdomme tehdä.

Ilman muuta lähetystyön on oltava kokonaisvaltaista. Työn esikuvana on Jeesuksen toiminta. Hän julisti Jumalan valtakuntaa ja antoi syntejä anteeksi, mutta hän myös auttoi ihmisiä heidän ajallisissa ahdingoissaan. Kristillinen rakkaus ei voi sulkea silmiään ihmisen hädältä. Julistus ja auttamistyö kulkevat käsi kädessä, mutta tärkeysjärjestyksen tulee olla oikea. Sitä paitsi, auttamistyötä maailmassa tekee lukematon määrä erilaisia järjestöjä, mutta vain Kristuksen kirkolla on jaettavana iankaikkisen pelastuksen sanoma.

Sanansaattajan pääkirjoitus 19.1.2018

Rauhan rakentajat

Luukkaan jouluevankeliumi kertoo kahdesta rauhan rakentajasta. Heti tutun kertomuksen alussa mainitaan Rooman keisari Augustus. Augustuksen aikana alkoi Rooman historiassa parin sadan vuoden mittainen kausi, jota kutsutaan nimellä Pax Romana, Rooman rauha. Veriset kansalaissodat olivat ohi, ja Roomaan sodanjumala Marsin kentälle pystytettiin Augustuksen rauhanalttari julistamaan hyvän keisarin aikaansaamaa vaurautta ja rauhaa. Roomalaisen rauhan takaajiksi tarvittiin kuitenkin suuren valtakunnan rajoilla vartioivat sotilaat aseineen.

Varsinaisesti jouluevankeliumi kertoo toisesta rauhan tuojasta ja toisenlaisesta rauhasta, jonka rinnalla Augustuksen asein ylläpidetty rauha kalpenee. Kun neitsyt Marialle syntyi Betlehemin karjasuojassa poikavauva, taivaan sotajoukot lauloivat paimenille rauhan hymniä: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vastasyntynyt Daavidin poika, Kristus, toi rauhan, joka ei synny ja jota ei valvota asein ja pakkokeinoin. Todellisen rauhan, joka murtaa ihmisten kovuuden ja muuttaa sydämet, saa aikaan Jumalan ehdoton rakkaus.

Augustuksen rauhanalttari on edelleen Roomassa muistomerkkinä, restauroituna ja toiseen paikaan siirrettynä. Rauhan muistomerkki on keskellä maailmaa, jossa yhä edelleen soditaan. Jumalan rauhan merkki, Golgatan risti, ei seiso enää Jerusalemin ulkopuolella teloituspaikalla, vaan se on tuhansien ja tuhansien kirkkojen katoilla ja miljoonien Kristuksen seuraajien sydämissä julistamassa rauhattomalle maailmalle Jumalan sovintoa ja kestävää rauhaa. ”Autuaita ovat rauhantekijät.” Sellaisiksi meidät on kutsuttu.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa ja armorikasta vuotta 2018 toivottaen.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 21.12.2017

Kastamalla ja opettamalla

Marraskuussa kokoontuneessa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin kirkon toiminta- ja taloussuunnitelma vuosiksi 2018-2020. Keskustelussa yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi kirkkohallituksen suunnittelema hanke, jossa pyritään turvaamaan kasteen asema suomalaisten perheiden elämässä. Taustalla on aiheellinen huoli siitä, että yhä harvempi perhe antaa kastaa lapsensa.

Aihe on tärkeä, ja on hyvä, että siihen puututaan. Kasteiden vähentyessä Suomesta on hyvää vauhtia tulossa oikea pakanamaa. Keskusteluja kuitenkin sävytti ennen kaikkea huoli kirkon jäsenmäärän laskusta. Toki kirkon taloudellisen ja toiminnallisen tulevaisuuden kannalta jäsenmäärän lasku on hälyttävää, mutta itse olen enemmän huolissani siitä, mihin ja miten suomalaiset – niin kastetut kuin kastamattomat – uskovat. Kaste on ”uudestisyntymisen peso” (Tit. 3:5, KR 38) ja uuden elämän alku, mutta jos kastettu ei saa kristillistä kasvatusta ja opi tuntemaan Vapahtajaa, jäävät kasteessa saadut lahjat lopulta hyödyttömiksi.

Kirkkohallituksen suunnitelmassa piirsin mielessäni kysymysmerkin seuraavan lauseen kohdalle: ”Erityisesti nuorten aikuisten (20-39 vuotta) kontekstissa tarvitaan uuden tyyppistä kasteen teologian muotoilua sekä tähän perustuvaa kohderyhmälähtöistä vuorovaikutusta.” Mitä on uuden tyyppinen kasteen teologian muotoilu? Muoto ja sisältö kulkevat useimmiten käsi kädessä, ja huoleni on, että teologian muotoilu tosiasiassa muuttaa itse teologiaa. Toivottavasti huoleni on aiheeton.

Olisiko hyvä palata yksinkertaiseen katekismusopetukseen siitä, mitä kaste merkitsee: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.” Tämän Lutherin opetuksen voisi ehkä sanoittaa uudestaan niin, että tämän päivän nuori aikuinen ymmärtäisi sen paremmin. Itse asia on kuitenkin muuttumaton. Kaste on henkilökohtaisen uskonelämän alku, ja jokapäiväinen kääntymys ja uskossa eläminen on kasteen toteuttamista.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.11.2017

Vapaan isänmaan ylistys

Tänään saamme nostaa salkoihin siniristilipun suuren juhlan kunniaksi: Itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta. Itsenäisen maan oma lippu on väkevä symboli, joka saarnaa kullekin tavallaan.

Joukossamme elää vielä niitä, joille Suomen lippu on koskettava muistutus verisistä sodista, joissa maamme itsenäisyyttä puolustettiin ja annettiin kallein mahdollinen ajallinen uhri. Joillekin lippu on merkki monilla mittareilla mitattuna maailman parhaan maan hyvinvoinnista ja monipuolisesta menestyksestä. Joillekin lippu kertoo siitä, että globalisoituvassa maailmassa Suomi on yhä edelleen itsenäinen maa, joka päättää omista asioistaan, vaikka jotkut jo väittävät meidän tyystin myyneen vapautemme EU:lle.

Joillekin siniristilippu on enemmän kuin vain kansallinen symboli. He näkevät lipun ristissä viittauksen siihen, ketä saamme kiittää vapaudestamme. Olemme saaneet 100-vuotisen historiamme kuluessa kokea Jumalan suurta armoa ja huolenpitoa. Häntä on rukoiltu avuksi suuren hädän hetkinä, ja hän on vastannut. Siniristilipun nostaminen salkoon johtakoon meidät Jumalan ylistykseen, mutta tänä päivänä se saisi yhä useammin johtaa myös katumukseen. Olemme monella tavalla unohtaneet Jumalamme ja olleet kiittämättömät. Emme ole kysyneet hänen tahtoaan. Saakoon Kristuksen risti ja usko elävään Jumalaan vielä kerran nousta johtamaan kansaamme kulkemaan Jumalan teitä.

Vapaan isänmaan muistaminen johtaa ajatukset myös taivaalliseen isänmaahan, Jumalan valtakuntaan, joka sekin on vapaa, Jumalan pojan verellä lunastettu. Samoin Jumalan valtakunta maan päällä, hänen kirkkonsa, on ja sen tulee olla vapaa. Ajallisen isänmaan vapautta varjellaan hyvällä ja viisaalla politiikalla. Kristuksen seurakunnan vapautta varjellaan pitäytymällä Jumalan sanan totuuteen, sillä totuus tekee vapaaksi.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 30.11.2017