Kristinusko ja kommunismi

Arkkipiispanvaalin viimeisessä paneelissa juontaja kertoi saaneensa sähköpostilla yleisökysymyksen, joka kuului: ”Onko kristinuskolle käymässä samoin kuin kommunismille. Se rapautuu ja hajoaa vähitellen sisältäpäin. Voiko kirkko ennen pitkää romahtaa kuin Neuvostoliitto?” Kysymystä ei kuitenkaan ehditty itse paneelissa käsitellä. Vastaan kysymykseen omalta osaltani tässä.

Kristuksen kirkko ja kristinusko eivät ole inhimillisiä rakennelmia kuten vaikkapa kommunismi ja Neuvostoliitto. Kirkko on perustettu Jumalan Pojan sovituskuoleman ja ylösnousemuksen ja niistä todistavan Jumalan sanan varaan, eikä sitä perustaa voi mikään horjuttaa. Kirkko on Jumalan tekoa. Maailmassa tulee olemaan aikojen loppuun asti Kristuksen omien joukko, siis hänen kirkkonsa, jonka Kristus tulee viimeisenä päivänä noutamaan luokseen.

Toinen asia on, miten käy yksittäisen paikalliskirkon. Historia on osoittanut, että joltain maantieteelliseltä paikalta kirkko voi hävitä. Suomen evankelis-luterilainen kirkkokaan ei siis ole turvassa. Paikallisen kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, tahtooko se rakentaa elämänsä ja opetuksensa Jumalan sanan varaan vai ei. Perusta kyllä kestää, mutta jos perustalla ei tahdo seistä, on romahdus lähellä.

Kristillinen usko ja Kristuksen kirkko eivät kuitenkaan ole näkyvien kirkollisten rakenteiden varassa. Sielläkin, missä paikallisen kirkon on mahdoton toimia näkyvästi ja julkisesti, on kuitenkin kristittyjä, Jeesuksen omia, jotka Jumalan Henki on saanut synnyttää Kristuksen kirkon eläviksi jäseniksi. En usko, että kristillinen usko koskaan häviää Suomesta. Rukoukseni on että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko saisi olla yhtenä Kristuksen kirkon ilmentymänä siihen asti, kun kirkon Herra palaa.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 16.2.2018

Missä kuljet, kansankirkon kirkkokansa?

”Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armonvälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.” Näin kirjoittaa piispa Jari Jolkkonen tuoreessa artikkeleista koostuvassa synodaalikirjassa Armon horisontit – Huomisen luterilaisuus. Huoli on aiheellinen. Yhä useammat lapset jäävät kastamatta erityisesti suurissa kaupungeissa, koska kirkosta eroavat erityisesti nuoret aikuiset. Helsingissä on jo alueita, joilla enää alle 50% asukkaista kuuluu kirkkoon. Kastamattomien määrän lisääntyminen johtaa meidät hengellisessä sodankäynnissä aivan uuteen tilanteeseen. Katolinen tiedotuskeskus julkaisi vastikään suomeksi espanjalaisen eksorkistin, isä José Antonio Fortean kirjan Kysymyksiä eksorkistille. Paholaisesta, demonisesta riivauksesta ja tiestä vapautukseen. Sille voi tulevaisuudessa olla paljon käyttöä. Kristitystä Suomesta on hyvää vauhtia tulossa aito pakanamaa.

Enemmän kuin Suomen ev. lut. kirkon jäsenyydestä eroavista olen kuitenkin huolissani niistä ehkä yli 90% kirkon jäsenistä, jotka eivät ole millään mittareilla mitattuna aktiivisia seurakuntalaisia. Heille kirkon jäsenyys ei merkitse elämistä pelastavien armonvälineiden yhteydessä, ja hekin ovat siten jättäytyneet omaan varaansa. En osaa ajatella, että sukulaisteinien konfirmaatiojumalanpalveluksiin, kauneimpiin joululauluihin ja omaan kirkolliseen hautaansiunaamiseen osallistuminen merkitsee todellista ja aktiivista seurakunnan yhteydessä elämistä. Alkuseurakunnan antama esikuva on joka tapauksessa kovin toisenlainen: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat . . . Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin” (Ap. t. 2:42, 46).

Jumalasuhteemme ja pelastava uskomme on kokonaan, alusta loppuun, Jumalan työn varassa. Uskoa synnyttävää ja ylläpitävää työtään hän tekee meissä armonvälineillään. Kaste on jumalasuhteen syntymisen alku, mutta sen jälkeen usko tarvitsee jatkuvaa hoitamista. Siksi meitä kehotetaan elämään seurakunnan yhteydessä, missä Jumalan sana, ehtoollisen sakramentti ja ripin synninpäästö pitävät meistä huolta ja kasvattavat Jumalan lapsina. Sen tähden on hengellisesti vaarallista, suorastaan hengenvaarallista, jättäytyä pois seurakunnan ja armonvälineiden yhteydestä. Uhkana on hengellinen kuolema, joka lopulta johtaa iankaikkiseen kuolemaan. Tästä syystä Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittaa ja kehottaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan” (Hepr. 10:25).

Niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä meidän tulisi siis huolehtia ennen kaikkea niistä, jotka lyövät laimin säännölliset seurakunnan kokoukset, ja kaikin keinoin rohkaista heitä mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkko on huolestuneempi kirkon alenevasta jäsenmäärästä ja alhaisesta äänestysprosentista seurakuntavaaleissa. Edellisten seurakuntavaalien alla vuonna 2014 järjestettiin äänestysaktiivisuuden nostamiseksi näkyvä ja kallis kampanja teemalla: ”Usko hyvän tekemiseen”. Milloinkahan kirkko järjestää yhtä näkyvän ja hinnakkaan kampanjan otsikolla: ”Tervetuloa jumalanpalvelukseen!”

Kulmakivi 3/2016