Perinnettä vai herätystä?

Turun piispa Kaarlo Kalliala sanoi Radio Dein haastattelussa herätysliikkeiden olevan alueellisia perinneliikkeitä, joihin synnytään tai kasvetaan, ei niinkään käännytä. Piispan lausunto on vahvasti yleistävä, enkä tunnista siitä kovinkaan hyvin omaa herätysliikettäni.

Itse en ole taustaltani evankelinen. Uskoon olen tullut rippikouluiässä paikallisseurakunnassa, ja nuorena aikuisena löysin Sleystä ja evankelisesta liikkeestä hengellisen kotini. Olen siis mielestäni ”kääntynyt” evankeliseksi ja sitten vähitellen kasvanut siinä liikkeessä. Nuorena minua viehätti Sleyssä ennen kaikkea sen vahva sitoutuminen Jumalan sanaan, ja vähitellen yhä tärkeämmäksi on tullut se, miten evankelisessa liikkeessä korostetaan armoa.

Opiskeluaikoina meitä samalla tavalla evankeliseen liikkeeseen tulleita oli useita. Teologisessa tiedekunnassa erään opettajan oli vaikea kategorisoida meitä, kun emme olleet perinne-evankelisia ja kuitenkin käsityksiltämme hyvinkin evankelisia. Hän nimitti meitä uusevankelisiksi.

Yhä edelleen evankelinen liike haluaa olla ja on aito herätysliike sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki on ilon aihe se, että joukossa on mukana paljon sellaisia, joiden esivanhemmat jo usean sukupolven ajan ovat olleet evankelisia. Se kertoo siitä, että kallis hengellinen perintö on osattu välittää eteenpäin seuraaville polville. Messuyhteisöissä ja erilaisissa toimintaryhmissä on kuitenkin mukana yhä lisääntyvässä määrin myös niitä, joille evankelisuus on uusi ja kiehtova tuttavuus. Evankelisen liikkeen toiminnassa tullaan yhä edelleen uskoonkin. Varsinkin Sleyn rippikoulu-, nuoriso- ja opiskelijatyön kautta monet ovat löytäneet Kristuksen, ja säännöllisiin messuihinkin tulee jatkuvasti mukaan ensikertalaisia.

Toki evankelisen liikkeen kasvu voisi olla voimallisempaa, ja haluamme opetella evankeliumin välittämistä uusille ihmisille samalla kun rukoilemme Jumalan antamaa herätystä.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 2.11.2017

Minulla(kin) on unelma

Maata näkyvissä –festarit kokosivat Turkuun perinteiseen tapaan tuhansia nuoria. Osallistujien motiivit tulla marraskuussa Turkuun Gatorade-areenalle olivat varmasti moninaiset. Jotkut tulivat, koska olivat olleet aikaisemmin ja halusivat kokea taas saman. Jotkut tulivat, koska seurakunta toi koko rippikouluryhmänsä tai kaikki isoiskoulutettavansa tapahtumaan. Jotkut tulivat hyvän musiikin tähden. Joillekin tärkeintä oli kokemus saada olla viikonloppu yhdessä tuhansien nuorten kristittyjen kanssa. Jotkut tulivat varta vasten kuulemaan Jumalan sanaa ja saamaan uskolleen vahvistusta.

Mitkä tulijoiden motiivit olivatkaan, he kaikki saivat kuulla saman sanoman maailman Vapahtajasta, syntisten ystävästä, johon voi luottaa ja joka kutsuu jokaista luokseen uskomaan ja omistamaan iankaikkisen elämän.

Unelmoin siitä, että monituhatpäinen nuorisojoukko lähti festareilta sydän evankeliumin lämmittämänä. Unelmoin, että Jumalan Hengen antama herätys sai tarttua heidän sisimpäänsä. Unelmoin, että he palasivat koteihinsa ja kotiseurakuntiinsa Kristuksen sanansaattajina, levittämään ympärilleen hänen valoaan.

Festareiden sunnuntain jumalanpalveluksena vietettiin Lasse Heikkilän tekemää Suomalaista messua. Messun aikana ajattelin sitä, miten kristillinen usko on Suomessa ohentunut. Samalla sydämeni täytti toivo siitä, että Jumalalla on vielä hyvä suunnitelma Suomelle. ”Vielä kukkii koko tämä maa, vielä kiittää kansa Jumalaa” lauloimme jumalanpalveluksen loppuylistyksenä, ja jatkoimme: ”Nouse salkoon lippu valkoinen. Piirrä pilviin risti sininen. Sen on kallein aarre isänmaamme, merkki Kuninkaamme, liitto ikuinen. Nouse salkoon toivo sydänten, nouse salkoon risti Jeesuksen.”

Unelmoin siitä, että suuret nuorten joukot eri puolilla Suomea alkavat kokoontua yhteen kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa ja kiittämään Jumalaa. Siinä olisi tulevaisuus meidän kansallemme. Unelmoin siitä, että Jeesuksen risti vielä kerran nousee maamme ja kansamme yläpuolelle johdattamaan meitä Jumalan teitä.

Joskus unelmat toteutuvat.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 23.11.2017

Uutta intoa tuontitavarana

Muista maista tulleet ovat tuoneet mukanaan innostavaa ilmapiiriä suomalaiseen kristilliseen elämään. Vanhat, totutut ja lukkiutuneetkin tavat ja rutiinit – ja turha byrokratia – saavat väistyä uutta uskon rakkauttaan elävien ottaessa ensimmäisiä askeleitaan Jumalan lapsina.

Muutama vuosi sitten sain lyhyen ajan sisällä parikin kertaa kastaa kiinalaisia opiskelijoita, jotka olivat tulleet tuntemaan Kristuksen ja jotka halusivat luterilaisen upotuskasteen. Kun perinteinen luterilainen kastemalja oli turhan pieni tarkoitusta varten, oli tehtävä hyvää yhteistyötä paikallisen Vapaaseurakunnan kanssa, joka korvauksetta antoi käyttöön kastealtaan lisäksi vielä kastevaatteetkin. Toisen kastetun kohdalla syntyi byrokraattinen ongelma, kun kastetta rekisteröitäessä kävi ilmi, ettei hänellä ollut kotipaikkaa Suomessa, eikä häntä silloisen lainsäädännön mukaan olisi saanut kastaa. Minä sain moitteet, mutta tärkeintä oli, että Jumalan valtakunta sai uuden kansalaisen.

Vastikään luin eräästä kastekoulun juuri päättäneestä maahanmuuttajasta, joka oli hengellisen isänsä kanssa vierailemassa eläkeläisten päiväpiirissä, ja joka siinä tilanteessa ilmaisi halunsa tulla kastetuksi juuri nyt näiden vanhempien kristittyjen todistaessa. Ilman etukäteen sovittuja kalenterimerkintöjä kaste toimitettiin ja uusi kristitty sai samalla monta kummia.

Olisiko kauan odotettu ja vanhoja rajoja koetteleva herätys vihdoin tulossa maahanmuuttajien mukana? Tiedän monien skeptikkojen epäilevän kasteelle tulevien motiiveja, enkä itsekään halua olla liian sinisilmäinen. Tahdon kuitenkin uskoa Jumalan mahdollisuuksiin ja nähdä kaikesta huolimatta Jumalan Hengen työn siinä, kun suuret joukot, jotka ennen ovat olleet toisten uskontojen kannattajia, haluavat saada kasteen ja tulla kristityiksi. Ihmisten motiivit voivat olla moninaiset, mutta Jumala joka tapauksessa toimii sanansa ja sakramenttiensa välityksellä, ja uskoa syntyy.

Voisiko uusien kristittyjen into tarttua myös meihin, vanhoihin ja vähän jo väljähtäneisiin?

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 26.10.2017

Lähetysrakkaudesta ja – järjestöistä

Piispainkokous keskusteli viime viikolla kokouksessaan lähetysjärjestöjen kanssa tehtävän perussopimuksen päivittämisestä. Jokainen kirkon virallinen lähetysjärjestö on solminut kirkon kanssa sopimuksen, joka määrittelee yhteistyön mallin, ehdot ja velvoitteet. Sopimuksen tehneitä järjestöjä on yhteensä seitsemän. Niistä kaksi (Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland) edustaa evankelista herätysliikettä ja kolme (Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Lähetysyhdistys Kylväjä ja Medialähetys Sanansaattajat) niin sanottua viidesläisyyttä. Suomen Lähetysseuraa ja Suomen Pipliaseuraa voi luonnehtia lähinnä yleiskirkollisiksi järjestöiksi.

Aika ajoin monen lähetysjärjestön mallia on arvosteltu ja on esitetty, että kirkon olisi tehokkaampaa toimia vain yhden järjestön kautta. Vaikka yleensä toimintojen suoraviivaistaminen ja yksinkertaistaminen luo tehokkuutta, tässä tapauksessa moninaisuudesta luopuminen olisi vahingollista ja todennäköisesti johtaisi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tekemän lähetystyön näivettymiseen. Miksi näin?

Lähetystyön varsinaisia toimijoita eivät ole järjestöt tai niiden lähetysosastot eivätkä edes paikallisseurakunnat. Lähetystyötä tekevät ensi sijassa työhön lähetetyt lähetit ja uskova kansa, joka lähettää heidät rukouksin matkaan ja tukee heidän työtään. Monelle lähtijälle ja lähettäjälle oma herätysliike ja sen painotukset ovat rakkaita. Se on hengellinen koti, jonka puolesta ollaan valmiita uhraamaan ja tekemään työtä. Lähetysrakkaus ja herätysliikekiintymys kulkevat käsi kädessä monen lähetysihmisen sydämessä. Jos oman herätysliikkeen lähetystyö loppuisi, voisi lähetykselle palava liekki hiipua ja sekä lähtijöiden että lähettäjien määrä vähentyä.

Erilaista yhteistyötä on hyvä tehdä lähetysjärjestöjen välillä, ja kirkon lähetystyön keskus hyvin sitä koordinoikin. Järjestöjen yhteensulauttamiseen ei kuitenkaan pidä ryhtyä. Erilaisuus ja monimuotoisuus on lähetyksen asiassa rikkautta, josta on syytä iloita.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 19.10.2017

Kuka sanoo viimeisen sanan?

Kirkossa käydään repivää taistelua siitä, kuka saa määritellä ja millä perusteella kirkon kannan ajankohtaisiin kysymyksiin. Yhteiskunnan asettama paine ja yleinen mielipide on viemässä yhteen suuntaan, kirkon pitkän perinteen mukainen Raamatun ymmärrys toiseen, ja näiden kahden välillä on yhä vähemmän yhteistä. Rakentavalle keskustelulle ei tunnu enää olevan yhteistä pohjaa, ja niin sanotut konservatiivit ja liberaalit ajautuvat yhä kauemmas toisistaan.

Välillä väitellään Raamatun tulkinnasta ja tulkinnan rajoista. Ollaan eri mieltä siitä, onko kaikki pelkkää aikaan sidottua tulkintaa vai onko Raamatussa jotain sellaista, jota ei voi tulkinnoilla muuttaa mustasta valkoiseksi. Kaikki keskustelijat ovat joka tapauksessa omasta mielestään raamatullisia. Lopulta äänestetään, enemmistön kanta voittaa, ja sitten pulinat pois. Joissain kysymyksissä kirkolliskokouksessa tosin tarvitaan määräenemmistö, ja sen puuttuessa itse asiassa vähemmistö voittaa. Näin pyritään suojelemaan kirkon oppia ajan nopeasti muuttuvalta hengeltä.

On surullista, että keskustelussa kovin harvoin muistetaan, tai ainakaan julkisesti muistutetaan, että olemme väittelyidemme ja taisteluidemme kanssa Pyhän Jumalan edessä. Hän on Raamatussa ilmaissut meille muuttumattoman tahtonsa. Hänen edessään me olemme vastuussa sanomisistamme ja tekemisistämme, kannanotoistamme ja päätöksistämme. Ratkaisevaa ei siksi ole se, kuka lopulta saa oman tahtonsa ja mielipiteensä hyväksytyksi kirkossa, vaan se, mitä Jumala asiasta ajattelee. Viimeinen sana on joka tapauksessa hänellä, joka kerran lausui ensimmäisen sanan ja loi maailman ja meidät vallasta taistelevat ihmiset. Todellinen valta ei ole enemmistöillä vaan hänellä. jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Häntä meidän olisi syytä kuunnella ja kuulla. Kun Kristus kerran tulee, loppuu kaikki inhimillinen väittely. Silloin ollaan vain hiljaa ja kuunnellaan. Voisiko jotain siitä toteutua jo nyt?

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 12.10.2017

Siunatut ja kirotut jumalanpalvelusyhteisöt

Jumalanpalvelus on Jumalan kansan viikoittainen juhla. Ylösnoussut Kristus kutsuu omansa juhlapöytään ja palvelee heitä anteeksiantamuksen aterialla. Jumalan sana hoitaa monella tavalla heikkoja ja vaivaisia, jotka tarvitsevat elämäänsä uutta voimaa ja toivoa. On suuren ilon aihe, että yhä edelleen kaikesta maallistumisesta huolimatta jumalanpalveluksia vietetään ja väki kokoontuu juhlimaan. Erityisesti herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt, joita viime vuosien aikana on syntynyt kymmenittäin kirkon sisälle eri puolilla Suomea, kokoavat runsain määrin kaiken ikäisiä lapsista ja nuorista senioriehin jakamaan evankeliumin aarteita.

Kaikki eivät kuitenkaan näytä iloitsevan. Jotkut kokevat jumalanpalvelusyhteisöt kilpailevana toimintana, joka uhkaa perinteistä paikallisseurakunnan työtä. Tai ehkä yhteisöjen taustalla toimivien herätysliikkeiden teologia kotaan vääräksi ja sen tähden vastustettavaksi. Siksi jumalanpalvelusyhteisöille ei kaikissa seurakunnissa haluta antaa toimintamahdollisuuksia. Kokoontumisia ei sentään kokonaan voida kieltää, mutta kirkkotiloja ei haluta luovuttaa yhteisöjen käyttöön eikä toisaalta myöskään antaa lupaa ehtoollisen viettoon herätysliikkeiden omissa tiloissa. Niin, tarvitaan tosiaan erityinen lupa paikalliselta seurakunnalta, jos luterilainen pappi haluaa toimittaa luterilaisen ehtoollisen ja jakaa Kristuksen ruumiin ja veren Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille tilassa, jota ei ole piispallisesti vihitty kirkoksi tai kappeliksi. Tätä en voi käsittää!

Vaikeuttaessaan jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaa kirkolliset päättäjät antavat ehkä suhteellisesti melko pienen mutta aktiivisen ja kirkon uskoon sitoutuneen osan kirkon jäsenistä ymmärtää, että he eivät ole näkemyksineen hyväksyttyjä. Eivätköhän he löydä paikan, jossa saavat elää uskoaan vapaasti todeksi ja jossa saavat kohdata Kristuksen, mutta eivät enää välttämättä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisältä. Onko näin hyvä?

Mitähän Kirkon Herra tästä kaikesta ajattelee?

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 5.10.2017

Saavatko kaikki tulla?

”Kaikki saavat tulla” laulamme Siionin Kanteleen laulussa 116. Mutta entä jos kaikki tulevat? Entä jos Jumala antaa meille vielä uuden, suuren herätyksen, joka toisi tilaisuuksiimme ja messuyhteisöihimme kaikenkarvaisia ihmisiä monenlaisista taustoista, ”raskain saappain ja multa-anturoin” kuin Aale Tynnin runossa? Entä jos penkit täyttyisivät ihmisistä, joille sanat ”Siikkari”, ”Sanis” ja ”Evikset” olisivat aivan vieraita, eivätkä he edes tietäisi mitään Karkun kuuluisista ripareista, Sleyn lähetystyön kunniakkaasta historiasta tai merkittävistä evankelisista vaikuttajista? Entä jos he eivät osaisi käyttäytyä tilaisuuksissamme vaan seisoisivat ja kohottaisivat kätensä, kun kuuluisi istua, tai jopa tanssisivat ilosta kirkon käytävällä kiitosvirren aikana? Tai entä jos he alkaisivat ihmetellä meidän uskossa vanhempien penseyttä ja haluttomuutta todistaa uskostamme toisille? Saisivatko he tulla? Osaisimmeko me toivottaa heidät tervetulleiksi kotiin, vai pitäisikö heidän ensin muuttua meidän kaltaisiksemme ennen kuin kelpaisivat?

Jumalan antama raju herätys rikkoo totuttuja rajoja ja parhaimmillaan virtaa villinä ja vapaana, ehkä vähän pelottavanakin. Siinä on kuitenkin elämän voima, jonka raitis ja kärsivällinen Jumalan sanan opetus sitten saa ohjata terveellisiin uomiin. Sellaista herätystä me rukoilemme. Ongelmana on vain se, että uusi viini harvoin sopii vanhoihin leileihin. Toivon – ja haluan uskoa – että Sley ei ole liian vanha leili.

Suurin pelkoni voi olla kuitenkin siinä, että Jumalan herätys voisi tullessaan tarttua myös minuun, vanhaan uskovaan, ja sekoittaa oman elämäni rutiinit. Mahdanko olla siihen valmis, ja kuitenkin juuri sitä kaipaan.

Kaikesta huolimatta uskallan pyytää – ja haastan sinut rukoilemaan kanssani: Jumala, anna meille herätys ja aloita se minusta.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 14.9.2017

Uskonnollisuuden harhakuva

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Jumala on jo maailmassa ennen kirkkoa” (suomenkuvalehti.fi/rajalla) perin positiivisesti toisten uskontojen rikkaasta hurskauselämästä. Hän katsoo sen osoittavan, että Jumala toimii maailmassa myös kristillisen kirkon ulkopuolella. Kukaan tuskin on koskaan edes asettanut kyseenalaiseksi sitä, etteikö Jumala luojana toimisi kaikkialla, jopa kaikkein ateistisimmassa yhteiskunnassa. Nyt on kuitenkin kyse siitä, toimiiko Jumala lunastajana ja pelastajana myös toisissa uskonnoissa.

On häpeällisen totta, että monien muiden uskontojen hartaat edustajat päihittävät keskivertokristityn – ainakin minut – hurskauden harjoittamisessaan. Heidän rukouselämänsä ja omistautumisensa on paljon syvempää, ja auttamistyössäkin he osoittautuvat ahkerammiksi. Jos siis ihmisten uskonnollinen toiminta olisi mittapuu sille, missä Jumala toimii, epäilemättä viisari osoittaisi idän uskontoja tai islamia. Mutta pelastuksen asiassahan ei ole kyse siitä, mitä ihminen tekee tai miten syvästi hän uskoo, vaan siitä, keneen hän uskoo. Totuudella on merkitystä. Ihmisen usko ei luo todellisuutta, vaan oikea usko tarttuu Jumalan todellisuuteen.

Komulainen huomauttaa kirjoituksessaan myös siitä, että muidenkin uskontojen piirissä puhutaan armosta. Mutta ei armosta puhuminen vielä tarkoita sitä, että armo olisi käsillä. Ihmisen puheet eivät luo armoa, vaan Jumala hankki maailmalle armon antamalla poikansa ristille. Todellista armon julistusta voi olla vain sellainen, joka jakaa Golgatalla hankittua anteeksiantoa kuulijoille. Muu armopuhe on haihattelua vailla perustaa, miten kauniiseen ja hurskaaseen uskonnollisuuteen se olisikin puettu.

Maailman muuttuminen ja uskonnollisen maailmankuvan laajentuminen ei ole tehnyt tyhjäksi Raamatun selvää opetusta Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Yhä edelleen Jeesus on ainoa tie elävän Jumalan yhteyteen, ja siksi hyvää sanomaa rististä ja ylösnousemuksesta on julistettava kaikille kansoille ja jokaiselle luodulle – myös niille, joilla jo on oma rikkaan hurskauselämän värittämä uskontonsa.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 7.9.2017

Kirkon omistajuus

“Kirkossa omistajuus ja osallisuus kuuluvat kaikille sukupuolille, ja sen pitää myös näkyä.” Näin totesi yksi Helsingin piispanvaalin ehdokkaista pian vaalin ratkettua. Samankaltaisen ajatuksen ilmaisi yksi piispoistamme joitakin aikoja sitten toteamalla, että kansankirkosta on yhä enemmän tullut kansan kirkko, mikä hänen mukaansa on hyvä ja kannatettava kehitys.

Kirkon omistajuus on mielenkiintoinen ilmaisu, jota on syytä pohtia. Kuka omistaa kirkon? Itse asiassa jo sana ”kirkko” antaa vastauksen. Sanan taustalla on kreikan kielen sana kyriake, joka tarkoittaa ”Herralle kuuluva.” Kirkkoa eivät siis omista kaikki sukupuolet tai kansa, vaan sen omistaa Herra. Hän on kirkon pää, ja hänelle seurakunnan tulee olla alamainen.

Suomen ev. lut. kirkon haaste on teokratian ja demokratian yhteentörmäys. Yhtäältä kirkon korkein auktoriteetti on Jumalan sana, kuten kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä toteaa: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Valta on siis Jumalalla. Toisaalta kaikki päätöksenteko kirkossa tapahtuu samanlaisen demokraattisen käytännön mukaan kuin profaanissa yhteiskunnassakin. Valta on siis kansalla. Syntyy valtataistelu Jumalan ja kansan välillä.

Demokratia voi kirkossa toimia kirkkoa rakentavasti silloin, kun sen asioista päättävät seurakuntalaiset ja kirkon viroissa toimivat työntekijät etsivät avoimesti ja rehellisesti Raamattuun kirjoitettua Jumalan tahtoa. Kirkko on Herran, mutta hän toimii kirkossaan ihmisten välityksellä. Joistain asioista voidaan olla eri mieltä, keskustelua tarvitaan, joskus äänestyksiäkin, mutta jos lähtökohtana on se, että halutaan yhdessä etsiä Jumalan sanasta oikeaa tietä, ollaan pitkällä. Silloin ollaan Kristuksen kirkon tiellä.

Sanansaattajan pääkirjoitus 24.8.2017

Kirkko ilman Jumalaa

“Jumalanpalvelus tarjoaa tauon arjen keskelle. Se antaa mahdollisuuden toimia erilaisissa vapaaehtoistehtävissä.” Näin todetaan Suomen ev.lut. kirkon nettisivulla, jossa kerrotaan, mitä kirkon jäsen jäsenyydestään saa.

Joskus tuntuu siltä, että kirkko yrittää säilyttää uskottavuuttaan jälkikristillisessä ajassa yrittämällä määritellä omaa olemustaan ja toimintaansa ilman hengellistä ulottuvuutta. Kirkon sivuilla kerrotaan, että kirkko järjestää monenlaista sosiaalista ja kulttuurista toimintaa ja ylläpitää hautausmaita. Lapsille ja nuorille on tarjolla kerho- ja leiritoimintaa, diakoniatyö tukee elämän vastoinkäymisissä ja kirkkorakennuksista pidetään huolta. Siksi kannattaa kuulua kirkkoon ja tukea sitä verorahoilla. Mutta eikö kirkko ilman hengellistä todellisuutta ole vain pelkkä tyhjä kulissi? Kuka haluaa tukea kulissien pönkittämistä? Mikä on kirkko ilman Jumalaa?

Kirkko ei ole kulttuurilaitos, eikä jumalanpalvelus ole vain tauko arjen keskellä. Se ei ole aktiivista tekemistä kaipaavien puuhamaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa kohdataan Pyhä. Jumalanpalvelusta vietetään, koska Jumala on totta. Jumalanpalvelukseen osallistutaan, jotta hengellinen todellisuus saisi sijaa sydämissä; jotta Jumala saisi hoitaa ja kantaa tiellä. Jumalanpalveluksessa Jumalan valtakunta laskeutuu maan päälle ja Jumalan kansa yhtyy yhdessä taivaan joukon kanssa taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Taivas ja maa kohtaavat. Syntinen kohtaa Vapahtajan ja saa syntinsä anteeksi. Siksi jumalanpalvelukseen kannattaa tulla.

Evankeliumiyhdistyksen työn yhtenä painopisteenä on jumalanpalvelusyhteisöjen – tai messuyhteisöjen – rakentaminen ja hoitaminen. Haluamme kutsua ihmisiä kotiin, hengelliseen kotiin, jossa saa turvallisin mielin kuulla Jumalan sanaa ja kohdata Kristuksen pyhässä ehtoollisessa ja niin tulla Jumalan hoitamaksi. Tässäkin lehdessä on lista evankeliumiyhdistyksen ensi sunnuntain jumalanpalveluksista eri puolilla Suomea. Tervetuloa jumalanpalvelukseen – tervetuloa kotiin.

 

Sanansaattajan pääkirjoitus 10.8.2017