Säilyttämistä vai uudistamista?

Minut kutsuttiin vastikään puhumaan tilaisuuteen, jossa toteutetaan dialogi uudistusmielisen ja säilytyshenkisen papin välillä. Ikävä kyllä en taida päästä tilaisuuteen. Järjestäjät olivat hienolla tavalla suomentaneet hankalan termin ”konservatiivi”, joka tosiaan sanatarkasti tarkoittaa sellaista, joka tahtoo konservoida, siis säilyttää, vanhaa. Arvelen, että minun olisi ollut tarkoitus tilaisuudessa edustaa säilytyshenkisyyttä, vaikka kutsussa ei sitä selvästi sanottukaan.

Kun ajattelen ja maistelen tuota sanaa, huomaan, että yhä vähemmän haluan olla säilytyshenkinen konservatiivi. Päinvastoin, haluaisin nykyisessä kirkossamme uudistaa moniakin asioita. Pidän siis itseäni oikeastaan ennemmin uudistusmielisenä.

Ensinnäkin haluaisin uudistaa seurakuntarakenteen. Nykyinen niin sanottu parokiaalinen järjestelmä, jossa seurakuntaan kuuluminen perustuu vain ja ainoastaan kotiosoitteeseen, ei enää edusta nykyaikaa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti ja tosiasiassa valitsevat seurakuntansa sen mukaan, missä kokevat tulevansa hoidetuiksi Jumalan sanalla ja sakramentilla. Eikö jo olisi henkilöseurakuntien aika?

Toiseksi haluaisin uudistaa ja muuttaa nykyisen systeemin, jossa paikallisseurakunnilla on lähes monopoli toteuttaa vapaasti messuja, ja esimerkiksi herätysliikejärjestössä toimiva Suomen ev.lut. kirkon pappi tarvitsee seurakunnan kirkkoherran erityisluvan voidakseen jakaa ehtoollista järjestön rukoushuoneessa kokoontuvalle seurakunnalle, eikä sitä lupaa saa kovin helposti. Nykyaikaa ei voi olla se, että järjestöjen jumalanpalveluselämä leimataan kilpailevaksi ja siksi torjuttavaksi toiminnaksi.

Kolmanneksi haluaisin uudistaa pappien peruskoulutuksen, joka nykyisin on ulkoistettu valtion yliopistojen toteutettavaksi, ja sen seurauksena suurin osa kirkon virkaan valmistuvista teologeista on omaksunut hyvin liberaalin ja kirkon oman tunnustuksen vastaisen raamattunäkemyksen. Suomen ev.lut. kirkko taitaa olla tässä asiassa yksi viimeisistä ellei viimeinen taantumuksen saarekkeista. Kirkon tulisi rohkeasti aloittaa oma pappiskoulutus.

Neljänneksi olisin valmis uudistamaan jossain määrin myös jumalanpalvelusta, niin että seurakuntalaisten armolahjoille ja henkilökohtaisille todistuksille sekä rukoukselle jäisi entistä enemmän tilaa yhteisessä kokoontumisessa seurakunnan rakentamiseksi. Tiedän kyllä, että tässä kysymyksessä korkeakirkollisemmat ystäväni kurtistavat kulmiaan. On monia muitakin asioita, joissa haluaisin nähdä vanhan ja kankean kirkkomme uudistuvan ja heräävän uuteen elämään.

Mutta entä kirkon oppi? Reformaatio, tai uskonpuhdistus, 1500-luvulla oli nimenomaan uudistusliike. Uudistus ei kuitenkaan merkinnyt kirkon alkuperäisen apostoleilta perityn uskon ja opin muuttamista vaan päinvastoin silloisen kirkon opinkäsityksen puhdistamista niistä elementeistä, jotka olivat turmelleet alkuperäisen ja puhtaan Raamatun mukaisen opin. Luterilainen kirkko on sanan kirkko, ja siksi luterilaisen kirkon uudistuksen tulisi aina olla palaamista alkulähteille, joissa vesi virtaa raikkaana, takaisin Raamattuun. Ei se ole vanhan konservoimista.

Kaiken tämän pohdiskelun jälkeen mietin, olikohan minut sittenkin kutsuttu keskusteluun edustamaan uudistusmielisiä. Mutta kuka siinä tapauksessa olisi mahtanut olla säilytyshenkinen keskustelukumppanini?

Kulmakivi 5/2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s